Matkalla ihmiseksi

Sisälläni tunteiden tungos,
mut nää on vaan oloja.
Antakaa mun mennä,
itse perkeleeni kesytän.
Vuosia kestänyt tunne siitä etten ole ihminen, olen hirviö tai ehkäpä demoni... kaikkea muuta kuin oikea ihminen. Muistan kuinka kolme vuotta sitten hoitajani sanoi minulle, että tulen näkemään myös iloisia ja valoisia päiviä. En uskonut, uskoin kuolemaan. Uskoin siihen että 20 vuotta nähtyä elämää riittää. Olin heikko mutta olin myös vakavasti sairas - sairas mieleltäni.

Tammikuussa täytin 23 vuotta, joka tuntuu todella oudolta kirjoittaa edelleen samaa blogia jonka aikoinani aloitin kymmenen vuotta sitten yläasteikäisenä. Diagnoosit ei ole vähentynt, niitä on vain tarkennettu. Silti tuntuu että olen enemmän ihminen kuin ennen. Usko huomiseen on palannut, usko tulevaisuuteen palaa koko ajan päivä päivältä enemmän.


Ahdistun nykyään todella pienestä. Jos herään viikonloppuaamuina kello 9 enkä kello 7 joka kuului minun suunnitelmaan, ahdistun. Jos en liiku niin kuin minun suunnitelmaani kuuluu, ahdistun. Jos laukku on väärässä paikassa, ahdistun. Jos on "sotkuista" (kuulemma ei edes ole), ahdistun. Outoa silti, nykyään olen onnellisempi kuin ennen.

En uskalla luvata kuinka aktiivisena pidän blogia, nyt tuli halu kirjoittaa. Minut löytää kuitenkin instagramista josta voi seurata lähemmin. Linkki löytyy oikealta.

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

Äiti sanoi: ”Mene tyttö terapiaan”,
mut en tahdo, et ne koskee mun nuppiin.
Jos avaisin mun elämän filosofiaa,
ne sulkis mut vain koppiin.

Kuusi vuotta sitten juttelin yhden ryhmäliikuntaohjaajan kanssa, hän kertoi kuinka koulussa ennen esitelmiä hän sai puhaltaa pussiin paniikkia pois, sillä hetkellä tunti oli ohi, jossa oli ollut melkein parikymmentä asiakasta ilman minkäänlaista paniikkia. Mietin että wow, joskus minäkin haluan. Minäkin haluan pystyä - pystyä omaan unelmaani. Katsoin häntä ylöspäin, otin hänestä mallia. Olin silloin 16 ja luulin, ettei minusta ole mihinkään, luulin että olisin hyvä vain unelmoimaan.

Muistan kun koulussa sain paniikin jo siitä, että piti lukea kirjasta jotain ääneen. En halunnut että kukaan katsoo minua, en halunnut että kukaan kuulee minua. Halusin olla pieni ja huomaamaton. Halusin olla se joka ei erottuisi massasta millään tavalla. Pelkäsin, minua ahdisti. Luulin ettei minusta olisi mihinkään, luulin että tulen olemaan aina se luuseri joka miettii millaista elämä voisi olla. Mietin tulevaa ammattiani sen mukaan missä minun ei tarvitsisi olla esillä, missä minun ääntäni ei kuultaisiin vaan jäisin kaiken varjoon - enkä sen perusteella mitä o i k e a s t i haluaisin tehdä, mistä voisin sanoa sen olevan minun unelmaduuni.


Toisen todellisuuden, sen koin, vaikka sitä nähnytkään et.
Näin niin paljon enemmän, kuin koskaan ymmärrät.
Kuusi vuotta takaperin, tänään. Ohjaan tunteja, jopa isommille massoille kuin ryhmäliikuntaohjaajatuttu josta kerroin aiemmin. Ohjaan tunteja, kerron mielipiteitä. Olen esillä, olen vahva ja seison sanojeni takana. Minua kyllä jännittää osa tunneista, mutta siitä hetkestä nautin - sillon voisin jatkaa ikuisuuksiin. Voisin sanoa eläväni unelmaa, rakastan työtä ja niitä ihmisiä siellä. Rakastan sitä että menen kahdeksalta aamulla töihin ja tulen neljältä.

Silti sen unelman alla, tämän iloisen ohjaajan kuoren alla on mieli joka haluaa kuolla. En koe olevani vakavasti masentunut vaikka ajatukset ovat melkein samat kuin silloin kun olen vakavasti masentunut. En koe tämän elämän olevan minua varten. Haluan täältä pois - oman käden kautta. Vaativuus itseäni kohtaan ei anna piiruakaan periksi. Silti koen olevani ihan hyvä tyyppi, hyvä ohjaaja. Koen elämässä että saisin kyllä sen mitä haluan, koen ettei kukaan voi pysäyttää minua. Kaikesta huolimatta ajatukset pyörii itsemurhassa, siinä vapaudessa joka siitä seuraa. Siitä ettei tarvitse pitää kiinni eräpäivistä, deadlineistä, ystävistä, kodista, huomisen päivän eväistä - ei tarvitse edes pitää huolta itsestäni. En halua kuolla, rakastan tässä elämässä liian montaa asiaa mutta en vain enää jaksa elää.

Ahdistus

Pelkään itseäni,
pelkään itseäni kun muutun aivan muuksi,
kylmäksi, tunteettomaksi, ilkeäksi.

Se en ole minä, se on vain joku minussa.
Se joku ottaa vallan, se joku valtaa kehoni ja ajatukseni,
se joku - se en ole minä.



Ahdistaa henkeä,
jokin painaa rintaa, kuristaa kurkusta.

Sydän pumppaa liian lujaa,
en meinaa pysyä perässä.

Solmussa

Kuka mut rauhottaa,
kun jokin alas painaa.
Itken kotona, en siksi että olisin surullinen. En siksi että joku loukkasi tai satutti minua, enkä siksi että pelottaisi. Itken kotona koska tuntuu etten pysty koskaan elämään normaalisti. Mietin missä vaiheessa valitsin tien jossa on risukkoa ja pensaikkoja, suota ja esteitä. Missä vaiheessa valitsin tien mihin ei voi edes nähdä kun tiellä on niin paljon esteitä? Tuntuu kun tekisin itse itselleni vaikean elämän, samalla sisin huutaa ettei se halua elää näin. Minun mieli tulee tappamaan minut ennemmin tai myöhemmin. Kukaan, ei kukaan voi elää tämän mielen kanssa.

Työpaikkaohjaajani kehui minua, "sinusta huomaa että olet PALJON pirteämpi nykyään..", kotiin tullessa purskahdin itkuun nähdessäni kuinka iloinen karvakaveri minulla on vastassa. Mietin miksi en voi, miksi en salli itselleni ottaa kehuja vastaan. Miksi en voi ajatella että hyvä minä, nyt onnistuin. Miksi alan luokittelemaan ne 999 muuta asiaa jotka on "ei ole mennyt ihan putkeen" (omasta mielestäni)


Kuulen sun äänen,
minne ikinä mä meen
ja mitä ikinä mä teen ne mua vainoo,
rauhas pysty olee en.
Pieniä palasia mietteistä jotka pyörii mielessäni juuri nyt:

- Kukaan ei voi ikinä tykätä sinusta, tai edes sietää.
- Kaikki vihaavat sinua.
- Teet jokaisen asian huonosti, vaikka yrittäisit parhaasi.
- Jos sinua kehutaan, se ei ole totta. Se ihminen joka kehui on mieleltään sekaisin.
- Sinä et saa pysyä paikoillasi, sinun pitää olla koko ajan tekemässä jotain jotta voisit olla onnellinen.
- Jos joku kehuu tekemisiäsi, silloin sinun pitää yrittää seuraavalla kerralla vielä paremmin.
- Älä ole ikinä tyytyväinen saatika onnellinen. Älä hymyile. Et ansaitse sitä.
- Jos et käy treenaamassa kun pitäisi olet lihava, jos et liikut olet laiska. Muista, koko ajan liikettä.
- Jos ihmiset katsoo ja hymyilee, todellisuudessa ne katsoo kuinka ruma olet.
- Jos syöt tai juot jotain väärää, olet lihava ja tulet olemaan sitä koko loppu elämäsi.
- Viimeisimpänä mutta tärkeimpänä, muista että et ikinä tule kelpaamaan, et itselleni etkä muille vaikka tekisit ihmeitä.

= sisälläni räjähtää kohta, en kestä enää.