Vuoden ensimmäinen

Kello ehti jo vaihtua yli 00, eli nyt on jo tammikuu. Muut rellestää, ampuu ilotulituksia, juo, pitää hauskaa. Istun kotona vilttiin käpertyneenä ja itken, katson ikkunasta ilotulituksia. Ahdistaa. Tyhjä olla. Haluaisin viiltää, haluaisin oksentaa, haluaisin vetää joka ikisen pillerin joka minulta löytyy mutta en halua osastolle, saatika teholle. Haluan taivaaseen, haluan olla kuollut.

Tuntuu kun olisin aivan yksin, yksin minä vastaan muut. Onhan minulla J, on myös Portugalilainen, muutama ystävä, paljon kavereita ja vanhemmat. Silti olen yksin, yksinäinen.


Viime vuosi oli yksi pyörremyrsky. Aloitin hoidot omahoitajan luona, huhtikuussa näin ensimmäistä kertaa hoitavaa lääkäriäni. Koulu loppui. Kaksi yliannostusta, lukuisia kertoja osastolla ja ambulanssin kyydissä. Hankin Koivun ja Komeetan. Vietin pari ikimuistoista festaria parhaiden seurassa. Näin yhden lempibändeistä livenä ensimmäistä kertaa. Lukuisia jutteluhetkiä äänien kanssa, lukuisia kertoja viiltelyä ja liian monta arpea muistona. Uusia diagnooseja ja lääkekokeiluja. Itkuja ja raivoja, naurua ja myös iloa. Sitä oli minun vuosi 2016.

Kipua

Mulla on ympärillä jengii,
mutta ei yhtään pysyvää.







"Miksi sää haluat tappaa ittes? Sulla on perhe, eläimiä, Portugalilainen, paljon kavereita jotka oikeesti välittää... ja minä. Älä jätä mua." -J
Niin monta kuvaa kuvaamaan fiilistä, olen niin sanaton etten pysty kirjoittamaan. Liikaa ääniä, liikaa kaikkea. Vielä yksi reissu, jonka jälkeen hyppään ajasta ikuisuuteen.

When I'm gone

I killed someone, you see.
I killed the girl, who used to be me
Ana istuu minun sängyllä. Sillä on veitsi kädessä. "Tapa itsesi vitun huora" se sanoo. Pyydän Analta veistä, pyydän mutta ei se anna. Ei se anna vaikka kuinka pyydän. Kävelen parvekkeelle ja tulen takaisin. Analla on edelleen se kylmä katse naamallaan. "Tapa itsesi" se toistaa. "Annatko veitsen minulle jos tapan itseni?". Ana antaa veitsen ja viiltelen, viiltelen niin syvältä kun pystyn. "Tiesin ettei sinusta ole siihen, sinä paskainen. Et osaa mitään" se sanoo, niin se väittää. Ja lähtee. Jään yksin itkemään veitsi kädessä, ja jalka veressä.


Kaksi viikkoa, kaksi pitkää viikkoa ja lähden. Kaksi viikkoa niin tapan itseni, pakko on vielä jaksaa ensi viikon festarit. Haluan tehdä sen mitä olen luvannut, sitten voin lähteä. Eikä kukaan estä minua.

En jaksa elää elämämää missä joudun päivittäin kuuntelemaan kuinka paska olen, miten minun pitäisi tappaa itseni ja kuinka voisin sen tehdä. Anan ei pitänyt ikinä päästä näin lähelle minua, Ana voitti. Demonit voitti. Minä hävisin.

Aion viettää parhaan viikon veljeni kanssa, aion viettää vielä yhden kokonaisen festarin parhaan kaverini kanssa. Haluan nauttia ja pitää hauskaa. Sitten minun on hyvä lähtä, onnellisena. Tyytyväisenä.

And when I'm gone, just carry on, don't mourn,
rejoice every time you hear the sound of my voice.
Just know that I'm looking down on you smiling
and I didn't feel a thing, so baby don't feel no pain.

Wonderwall

Miksi se kärsii, mutta kestää.
Miksei sitä hengiltä saa.

Tasan viikon päästä on hoitajalle aika. Tuntuu ikuisuudelta. Tuntuu turhalta täyttää koko viikkokorttia, koska en tule näkemään hoitajaa enää ikinä. Viikko, 7 päivää, 168 tuntia. Tuntuu ettei minua ole enää silloin. Liikkuvasta avoryhmästä soitettiin tänään, puhuttiin vähän viime päivistä, fiiliksistä. Muutaman päivän päästä ne tekee kotikäynnin. Ahdistaa ajatuskin.

Ana pakottaa oksentamaan joka päivä. Orjamaisesti tottelen, ei minulla ole enää menetettävää. Pelkään että ne vie minulta Komeetan, Portugalilaisen sain onneksi turvaan. Astun maalitauluksi niin kauan kun minussa henki vielä pihisee, en halua että ne vie minulta kaiken. Koska tiedän, että joku päivä ne vie minulta aivan kaiken.


Demonit silittelee hiuksista. Tuntuu mukavalle, tuntuu kun joku välittäisi. "Tyttö sää olet turvassa" ne sanoo, niin ne väittää. Kasvoilleni leviää hymy, pieni hymy. Näen edessäni mustan hahmon. "Me ollaan täällä sua varten" se sanoo. Se ottaa komeetan syliin, purshakhdan itkuun ja huudan ei. Samalla se katoaa ja Komeetta on lattialla, elävänä.

Huomenna pitäisi muistaa hakea lääkkeet, ahdistaa. Tekisi mieli lopettaa lääkkeet, säästellä. Ja vetää uudet överit.

Don't bring me down

"Täällä, kävele tänne" "seuraa ääntäni" kuuluu jostain. Kävelen ääntä kohti mutten tavoita ketään. Rapisee, kävelen lisää. "Kävele syvemmäs ja syvemmäs. Kukaan ei löyä sinua, eikä kukaan kaipaa." Jään istumaan metsään, ei kukaan minua kaipaa. Olen arvoton paskiainen.

Entinen anoppi haki minut tänään aamulla kotoa. Tänne keskelle ei mitään. Hetkeksi pois kotoa. Paska seuraa mukana, päivästä toiseen, minne ikinä menenkin. Demonit, äänet.. minun ystävät. Samoin Ana.


Ahdistaa. En haluaisi hengittää. En halua olla olemassa. Koko ajan tuntuu että lähtöpäivä lähenee, olo rentoutuu. Äänet käskee tekemään jotain, joka päivä. Äänet haluaa tappaa minut. Haluan kuitenkin vain että se paholainen joka eää sisässäni kuolee, ei minun tarvitsisi kuolla. Minun on vain pakko, että voin lopettaa sen paholaisen lopettvan toimintansa.

Entinen anoppini kysy pitääkö hänen piilottaa kaikki veitset, sanoin ettei. Valehtelin. Tai minä en valehdellut, vaan se demoni. Se paska joka asuu kehossani. Äänet käskee viilellä, haluaisin. Jalkoja kutittaa ja tikatut haavat on kipeitä. Puristelen jalkoja, mietin kuinka ihana olisi oksentaa. Kädet tärisee, en pysty, en voi täällä. En tiedä miten selviän.

Sick bitch, psychopath

Nään risteyksissä autoja, kun katson peilistä taakseppäin niin mitään autoja ei ole ikinä ollutkaan. Pelottaa se kun tiedän että joku haluaa jotain pahaa. Joku seuraa minua että se voi tappaa minut. Uskon siihen, että joku päivä joku hakee minut pois, ellen ehdi kuolla ennen sitä. Jossain vaiheessa joku hakee minut ja pääsen kaltaisieni joukkoon. Pois täältä paskasta. Sitten on kaikki hyvin.

Jos kuuluu jotain epämääräsiä ääniä, jään kuuntelemaan tarkasti. Koitan kuunnella sanooko joku niiden kautta minulle jotain. Tuntuu että siihen ei ole enää kauaa kun joku minut hakee. Pelkään että minut ehditään tappaa ennen sitä.

Sisälläni asuu kaksi erilaista minua. Toinen on järkevä, normaali ihminen. Elämäniloinen ja hymyilevä. Toinen on demoni joka haluaa tappaa itsensä, se tykkää nähdä kun veri valuu pitkin jalkoja, terä kädessä tykkää satuttaa itseään. Viime päivinä, tai viikkoina.. tai jopa kuukausina ei ole kauheasti näkynyt järkevää minää. Demoni on vallannut pääni ja ajatukset. Joka päivä älytön ahdistus, joka kestää läpi päivän iltaan asti ja alkaa heti aamulla. Kun pääsen raiteille, koko kehon valtaa rauha.

Demoniminä haluaa että lääkkeet on kotona ja että kaapit on täynnä lääkkeitä. Se haluaa olla kaunis ja laiha, kuten Ana. Peilikuvasta lähinnä näkyy tursottavat läskit ja pyöreä naama. Hymy josta ei kukaan tykkää ja elottomat silmät. Järkiminä on normaali. Se haluaa olla urheilullinen ja syödä terveellisesti.


Eilen hain kotiin uuden perheenjäsenen, pienen kääpiölupan. Sen pienen hetken eilen elämä hymyili, tai minä hymyilin. Illalla tartuin veitseen, itkusta ei meinannut tulla loppua enkä meinannut sen takia saada unta. Ehkä se oli jokin rankaisu siitä muutaman minuutin hyvästä olosta, ehkä joku halusi rankaista minua. Joku ylempi taho.

Päivä päivältä pidän vähemmän ja vähemmän yhteyttä kavereihin. Tuntuu että kaikki on vain minulta vailla jotain, kaikki haluaa vain pahaa. Tuntuu myös siltä, että kaikki negatiiviset tai surulliset asiat mitkä tapahtuu lähipiirissäni olisi suunniteltua. Jollakin on lista, jossa näkyy kaikki. Se joku asuu minussa, minun sisälläni ja levittää paskaa ympärilleen. Kun pidän vähemmän yhteyttä kavereihin, tai oikeastaan kun en pidä yhteyttä keneenkään niin kellekkään ei tapahtu mitään. Se jokin joka asuu sisälläni, en pysty hallitsemaan mitä se tekee, se vain elää minussa.

Sut suojaan peittelen

Ethän pelkää pimeää, siel on monta kynttilää
nuku vain jos väsyttää, vielä valvon vierellä.

Ja viimein sun matkaan, ei pääse saattajatkaan
ja lohtu on mulle, että siellä on kaikki sulle.
Tuota biisiä kuunnellessa näen vain omat hautajaiseni, ja minut arkussa.

Huomenna mennään hoitajan kanssa katsomaan jotain avohoitoyksikköä minne mun lääkkeet viedään. Ahdistaa hakea ne jostain tuntemattomasta paikasta. Olen laskenut lääkkeet jos käyn ostamassa apteekista joka ikisen purkin mitä minulle on määrätty. Niillä pääsen siirtymään sinne minne kuulun. Isä lähetti sähköpostiin jotain vanhoja kuvia, laitan niitä kirjeeseen jonka jätän vanhemmille.


Eilen olin pitkästä aikaa Tomin seurassa. Pieni ahdistus yllä. Eilen myös ahmin, oksensin ja viiltelin. Eilen oli muka "parempi päivä", ei tämä kipu sisältä kuitenkaan mihinkään lähde. Mikään ei ole ehjää, olen kuin kuori jolla on hymy naamalla. Sisältä en ole mitään, en edes se surullinen tyttö. Olen tyhjä.

Yritin olla hyvä, yritin käydä koulussa ja töissä,
yritin pärjätä, yksin ja Portugalilaisen kanssa.

Epäonnistuin, enkä jaksa enää yrittää.
Ei minusta ole mihinkään.

Breathe again

"I don't know what most people say in these occasions because
the simplest thing is I loved her and I miss her,
she saved my life and she knew it before I did."

Toissapäivänä Pikkumusta olisi täyttänyt 7v!
Voi minun pikkunen. Elin pitkään Pikkumustan takia, en voinut tappaa itseäni ja jättää sitä pientä yksin joka oli täysin minun vastuullani. En vain ymmärrä miksi parhaat viedään aina ensin. Miksi viedään ne ensin jotka haluaa elää ja jotka on täynnä elämää?!


Eilen oli palaveri lääkärin ja hoitajan kanssa. Saikkua sain elokuun loppuun asti, sitten kokeillaan työelämää kerran-pari viikossa. Ahdistaa jo nyt. Lääkkeet tulee pikku hiljaa takaisin hoitajalta mulle kotiin. Itsetuhoinen minä hyppii onnesta ja järkiminää ahdistaa ajatuskin. Eilen palaverissa selvästi istui itsetuhoinen versio minusta. Sanoin koko ajan että "voin ottaa ne lääkkeet kotiin", mielessä pyöri vain että "saisinpa, saisinpa.." hyvä etten siltä seisomalta lähtenyt niitä kaapista hakemaan. Lääkemäärä taas isoni, josta itsetuhoinen minä on aivan liian mielissään.

Ruuat on muutamana päivänä ollut aika nopeasti ulkona. En vain pysty pitämään sisällä, en vain pysty. Tiedän, olen epäonnistuja. Seuraava aika hoitajalle on keskiviikkona, tuntuu ettei ikinä tule mitään keskiviikkoa. Ikinä ei tule olemaan mitään aikaa hoitajalle. Ahdistaa.

Pitäisi lähteä apteekkiin, haluaisin nostaa kaikki lääkkeet kerralla ja vetää ne myös kerralla. Ehkä haen kuitenkin yhden paketin kutakin lääkettä. Olen niin hukassa, mun on hankala hengittää..

Kuolevainen

Ne sanoo mä oon keijukainen, ne sanoo mä en totta oo.
Mä oon joku outo tulokas uusi asukas, niin ne puhuvat.
Ne sanoo mä oon menninkäinen, en lihaa enkä verta oo.
Mul on vähän noidan kykyjä, velhonäkijä, niin ne puhuvat.

Kun mua sattuu, kun sydämmessä veitset kääntyy
mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen.


Musta tuntuu etten ole ihminen. Olen joku joka ei kuole vaikka yrittäisi. Se joku pakottaa mut olemaan elossa, kuristaa etten saa happea ja päästää irti. Kuiskaa mun korvaan "sinusta ei ole mihinkään" ja lähtee pois.

Tänään en ole edes aukaissut verhoja, saatika poistunut kotoa. Ahdistaa se että huomenna pitää. Haluan olla sisällä, haluan olla yksin ja rauhassa istua pimeässä ja kuunnella keskusteluita, käskyjä ja haukkuja, ne olen ansainnut.

Dark side

Eilen ahdisti ja masensi koko päivän. Illalla en enää tunnistanut omaa kämppääni, en tunnistanut itseäni peilistä. Viiltelin ja puhuin ilmastointikanaville, lopulta havahduin vessasta kasvot seinääpäin. Ei mennyt kauaa kun poliisit ja ensihoitajat seiso oven takana, sanoin etten halua taas lähtä päivystykseen johon toinen ensihoitajista totesi "me ei voida jättää sua yksin nyt". Ei auttanut kun lähtä ambulanssin mukaan, yhteispäivystyksen kautta psykiatrian päivystykseen ja siellä jäin pidempään päivystystarkkailuun eli vastaanotto-osastolle yöksi josta selvisin tänään illalla kotiin.

Osastolla oli paljon rauhallisempaa kun viimeksi, joku mies alkoi juttelemaan kun päädyin hetkeksi "ihmisten ilmoille" eli osaston olohuoneeseen. Muuten aika meni pitkälti sängyssä, sain olla kolmen hengen huoneessa yksin.


Torstaina katsoin tännepäin tulevat junat. Illalla kävin katsomassa vähän syrjemmässä yhtä raidetta. Katsoin kun se juna tulee, ensin näky vain valo, pikku hiljaa alkoi erottua junan keula. Mulla teki niin mieli hypätä alle, en häviä mitään. Katsoin kuinka nopeasti junat siitä kohtaa ajaa ja totesin että kyllä sillä henki lähtee. Olen niin valmis.

En jaksa enää taistella. Mun on helpompi kun pääsen pois.

Maanantaina taas hoitajalle aika, tuntuu kun siihen olisi ikuisuus.

Already gone

Aamuyöstä kävelen pitkin kiskoja, joka kerta kun katsoin taakseni toivoin näkeväni junan. Itkin ja kävelin, haluan pois. Ei minusta ole enää mihinkään, ei minusta tule enää mitään. Kuuntelen keskustelua päässäni. Kaksi ääntä, ne haluaa tappaa minut.

Tänään olen nukkunut koko päivän, avohoitaja soitti kahdelta ja herätti minut. Haluaisin viiltää, haluan nähdä veren valuvan pitkin jalkaa lattialle. Ahmin ja oksennan, kahdesti. Ana on tyytyväinen, tiedän sen olevan.


Olen oksettava, olen liian iso.

Kirjoitan itsemurhakirjeitä itkien, katson vanhoja valokuvia. Itken vielä hysteerisemmin, tiedän tämän olevan oikea ratkasu. Haluan vielä että kaikki rakkaat ymmärtää sen myös. Minä olen hirviö, demoni joka aiheuttaa vaan pahaa. Ainoa keino päästä ulos tästä kuoresta on kuolla. Ainoa keino tappaa tämä demoni joka elää sisälläni on tehdä itsemurha.

Päivystyshelvetti

Näitä arpia, kuin kuita avaruudelta ei pysty piilottaa,
ne pimeessä hohtaa, kuin supernova.

Sunnuntaina pääsin jouduin osastolta kotiin, samana iltana löysin itseni päivystyksestä. Rikoin tupakkipaikalla lasipurkin ja viilsin ranteet sillä auki jonka jälkeen hoitaja kysyi "kenen takia sää noin teet?". sinä iltana niiden hoitajien käytös oli ihan aliarvoista. "Sää keksit tuon kaiken".. Pääsin päivystyksestä yhdeksältä aamusta. Samana iltana ambulanssilla päivystykseen, viilsin ja halusin tappaa itseni, en jaksa enää. Päivystyksestä lähete psykiatrian polille johon menin osastoarvioon. Psykiatrian polilla oli päivystämässä mun hoitava psykiatri joka sanoi etten pääse osastolle mutta yöksi saan jäädä.

Sain yöksi 100mg ketiä. Menin nukkumaan huoneeseen jossa nukkui kaksi muuta naista. Mua pelotti, tärisin ja itkin. Ahdisti. Pelkäsin että kun käännän selän ja suljen silmät niin joku hyökkää, joku paha. Tiesin sen piileksivän jomman kumman naisen sisällä ja pelkäsin että se hyökkää. Pelkäsin että se tappaa. En uskaltanu pistää silmiä kiinni ja alkaa nukkumaan.


Pakko pärjätä kotona. Tuntuu etten pärjää, en uskalla nukkua täällä. Päivystyksessä psykiatrinen sairaanhoitaja sanoi että kuulostaa että minun avohoitaja on tärkeä. Purskahdin itkuun enkä saanut mitään sanottua. Seuraava avoaika on torstaina johon tänään päivystävä lääkäri totesi että sehän on ihan pian, selitin etten näe mitään torstaita, se ei ikinä tule. Mua ahdistaa, masennus pukkaa päälle ja haluan vain kuolla.

Mun ajatukseni jos joku kuulis, 
kuoren alla jotain muuta kun luulis

mut mä hymyilen kauniisti ja saan kaiken anteeksi.

Gone

"Minne sää oot menossa?"

"Meen käymään kotona.."

"Ootko sää sopinut siitä?"

"..joooo.."
Tai en. Hoitaja kuitenkin avasi oven ja tulin käymään kotona. Ahdistaa ja haluaisin viiltää. Haluan viiltää vain syvemmälle ja syvemmälle. Pakko lähtä kohta takaisin osastolle, käyn vielä kuitenkin moikkaamassa Portugalilaista, mun pikkunen.

Tänään oli toisiksi viimeinen psykologikäynti. Eilen tein musteläiskätestin ja tänään vastasin 344 kysymykseen. Eilinen musteläiskätesti lisäsi aamuista ahdistusta, näin korteissa ilkeitä kasvoja jotka nauravat minulle. Suurin osa korteista oli varsin synkkiä.


Tänään aamiainen osastolle meni varsin mallikkaasti. Söin 4 vesimelonin palasta ja smoothien. Teki mieli oksentaa mutta sain hillittyä itseni. Päivällinen tulikin sitten yhtä nopeasti ylös kun sen olin syönytkin. Huomenna on osastolääkärin kanssa palaveri, voi olla että lähden jo huomenna kotiin. Palaveriin tulee avopuolelta hoitaja ja psykiatri, osastolääkäri, omahoitaja ja opiskelija... ja minä. Pelottaa ja ahdistaa.

Maanantaina käytiin avohoitajan kanssa läpi mitä hän voi sanoa jos en saa sanotuksi yhtään mitään. En edes halua takaisin kotiin, tiedän etten pärjää mutta pelottaa että osastolääkäri on sitä mieltä että mun on pakko pärjätä.

On the inside

Kävelen kiskoilla ja mietin kaiken lopullisuutta.

"Odota vielä hetki niin tää kaikki tuska loppuu"

"Muistatko kun näytin sinulle sen kauniin enkelin, kohta, kohta se voit olla sinä"
Äänet haluaa tappaa minut, ne äänet haluaa että kuolen. Minussa ei ole mitään, en ole yhtään mitään. Olen sisältä pelkkää tyhjää, minulla on vain kuoret. Ei minulla ole syytä jäädä, en halua jäädä tänne. Haluan pois, haluan pois tästä tuskasta.


Olen kotona käymässä enkä tiedä miten päin pitäisi olla. Kaikki houkuttaa, haluaisin ahmia, terä huutaa mun nimeä. En edes tiedä haluanko olla täällä, liikaa houkutuksia.. Edellisen kerran kun kävin kotona olin tunnin yksin. Ahmin ja oksensin vessassa pitkin lattioita. Sanoin omahoitajalle eilen että oksensin mutta en kertonut ahmimisesta mitään. Hävettää liikaa.

Huomenna on vihdoin avohoitajan aika. Saan vihdoin ja viimein kunnolla purkaa tätä viikkoa, osastolla kun en oikeen kenellekkään pysty puhumaan. Eilen en saanut unta koska ahdisti liikaa, halusin repiä ihoni palasiksi ja lyödä päätä seinään. Istuin ikkunalaudalla ja katsoin pihalle, painoin päätä seinässä olevaan nuppiin ja välillä hakkasin päätä tiiliseinään. Olisin halunnut vain tippua ikkunan läpi ulos.

ps. B 4 vuotta, pian me nähdään taas murunen! <3

Vankina täs maailmas

Haluaisin viiltää, haluan oksentaa.
Olen osastolla lihonut varmaan 928475kg. Ahdistaa.


Tänään olisin oksentanut lounaan ulos. Ainot paikka missä voi oksentaa on suihku ja se oli pitkään varattu lounaan jälkeen. Puristelin ihoa pohkeista, mun kädet tärisi. Haluan viiltää, haluan rankaista itseäni. Mun on pakko. Olen ansainnut sen.

Eilen puhuin omahoitajaopiskelijan kanssa muutaman tunnin. Sain sanottua että haluan kuolla, ihme ja kumma mulla on edelleen vapaa kulkuoikeus. Puhuttiin mun syömisistä, tänään se opiskelija tuli istumaan päivällisellä olohuoneeseen katsomaan kun syön. Teki mieli vain juosta karkuun. Huomenna toinen omahoitajakeskustelu. En pysty juttelemaan toiselle omahoitajalle, myötäilen vain kaikkea mitä se sanoo. Paska minä.. tahdon avohoitajan luo.

I'm sick

Haluan mun lääkkeet, haluan raiteille makaamaan.
Huomenna osastolle, "toivottavasti siitä on apua".... En halua elää ilman terää.

Girl with golden eyes

At first it seems so sweet,
then you wake up next to a monster.

Eilen otin kaksi uutta tatuointia, puhelin meni rikki, ahmin ja oksensin, viiltelin itseni päivystykseen tikattavaksi enkä meinannut saada unta. Tänään kävin ostamassa uuden luurin, Portugalilainen on pitkästä aikaa täällä ja viiltelin. Kun hoitaja torstaina kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen mitä aion tehdä viikonloppuna mietin että kävisin treenaamassa. Tikkauksien takia tällä jalalla juuri ja juuri kävellään - tasasella.

Vielä huominen, sitten pääsen osastolle. En tiedä haluanko sinne enää, tuntuu niin väärältä. Hoitaja soitti sinne torstaina ja se tulee minun mukaan tulohaastatteluun. Tuntuu ahdistavalta kun mietin elämää ilman terää, en edes muista millaista se oli. Kohta en muista millaista oli viiltää. En tiedä haluanko sitä. Mun on nyt hyvä näin.


Äänet sekottaa mun pään. En osaa olla kuuntelematta enkä osaa olla tottelematta. Ehkä ne koittaa kostaa koska menen osastolle. En ansaitse apua. "Voi kun sä et osaa olla edes syömättä, lehmä", ahmin ja oksennan. Äänet tietää että alistun, alistun sokeana kaikkeen mitä ne käskee.

Pelottaa, pelottaa että Portugalilainen on kohta vaarassa, sitä ne ei saa viedä..

Luodinkestävä

Tällainen olen ainiaan, yksi eksyneistä.
Eräs ilman nimeä, ilman rehellistä sydäntä kompassina.

Olen joku jostain muualta. Joku joka on vain eksynyt tänne, en kuulu tänne, olen väärässä maailmassa. En ole sairas, siksi tuntuu väärältä mennä osastolle. Se paikka on niille jotka tarvitsevat sitä oikeasti. Joku mumisee, "tapa itsesi" kuuluu jostain. En osaa tarkentaa. "Tapa itsesi vitun huora".

Pidättelen itseäni, makaan sängyssä silmät kiinni. En uskalla aukaista, en uskalla liikkua. Kuuntelen vain ääniä. Koitan vaientaa niitä, huudan vastaan. Mikään ei auta. Kaivan laatikosta veitsen, viillän, syvemmältä ja syvemmältä. Äänet loppuu, tunnen oloni hyväksi, tunnen oloni voittajaksi.


Tuntuu kun mun pitäisi löytää pakoreitti maailmaan jonne kuulun. Tämä on väärä paikka enkä tiedä kuinka olen eksynyt tänne alun perin. Tahdon pois mutta en tiedä miten. Tuntuu että olen hyvä kun olen syömättä, oksennan ja satutan itseäni, olen silloin onnistunut. En koe että olen onnistunut kun olen saanut jotain "normaalia" tai "järkevää" aikaseksi.

Vie minut kotiin

Olen oksettava ja arvoton... epäonnistunut. Ahdistus on vallannut koko päivän. Kädet tärisee, sätkin. Itkua, itsetuhoisuutta, ahmimista ja oksentamista. Tuntuu kun olisin parempi ihminen kun satutan itseäni ja oksennan. Se on juuri niin miten tämä kaikki paska haluaa että teen. Minun pitäisi olla syömättä ja laiha. Pitäisi vaan totella ja tehdä miten käsketään. Sitten olisin parempi ihminen.


Peilikuva oksettaa. Ana katsoo minua halveksivasti. En ole osannut totella, en ole tehnyt niinkuin käskettiin, tiedän. Olen huono, olen epäonnistunut täysin. En tiedä mikä saa minut edelleen pitämään kiinni, tuntuu kun millään ei olisi mitään väliä. Olen niin valmis päästämään tästä kaikesta irti, niin valmis luovuttamaan. Tahdon vain... kuolla.

Can't stop

When I wake up to the sound of demons,
they're always telling me that I'm no good.

Salilla iski ahdistus. Koitin vain olla ajattelematta, jatkaa vain treeniä. "revi ne sun viillot auki", hengitän rauhallisesti, nielaisen. Jatkan treeniä. "Tiputa nuo painot sun päälle", oksettaa, koitan olla oksentamatta, jatkan treeniä. "Yritä nyt edes vähän kovemmin, ei susta ole mihinkään." Luovutan ja lähden pois salilta.

En pääse mihinkään pakoon ääniä jotka valtaa mun pään. Olen kahlittu, jonkun toisen vallassa. Öisin nään painajaisia, heräilen vähän väliä kunnes taas uusi painajainen saa alkunsa. Päivisin pelkään, että joku tulee ja tappaa. Pelottaa se, kun tiedän etten jaksa taistella ikuisesti vastaan.


Itkua ja viiltelyä. Pysyin jopa kolme päivää erossa terästä. Yhtäkkiä iski rauha kun tajuan että olen tarpeeksi vahva päästääkseni irti kaikesta. En tiedä olenko ihan helvetin sekaisin, onko demonit vallannut minun pään vai kirkastuko ajatukseni juuri. Epäilen jälkimmäistä. Tuntuu kun joku olisi tulossa hakemaan minua pois. Minulle on tullut rohkeus tappaa se, joka elää minun nimellä, minun kasvoilla mutta haluaa tuhota minut ja minun elämäni. Liian paljon pahaa on jo ehtinyt tapahtua.

Haluan että ihmiset muistaa minut iloisena urheilijana, eläinrakkaana ja välittävänä ihmisenä. Koska sellainen minä olen. Ihmisenä joka on pienestä asti halunnut että kaikki on oikeudenmukaista ja välillä unohtanut itsensä kun on ollut niin syvällä muiden huolissa. Ihmisenä jonka suurin haave on olla poliisi, kasvattaa itselleen täydellinen koira tai olla inspiraationa muille terveellisen ja paremman elämän tavoittelussa. Se ihminen kuoli kuusi vuotta sitten, jäljelle jäi vaan kuoret.

Ne haaveet on ja elää. Ne ei toteudu tässä maailmassa mutta ehkä jossain toisessa joskus. Haluan nähdä mitä kaiken tämän jälkeen tapahtuu, tiedän ettei sieltä ole paluuta mutta se ei edes harmita.

Portugalilainen katsoo minua pitkään, minua ei itketä, kuiskaan sen korvaan "muista että kaikki on paremmin näin."

I'm just a product of a living hell

and I don't wanna live like this no more.