Cradle to the grave

Liikkuva ryhmä kävi tänään kotikäynnillä. Seuraava soittoaika on sunnuntaina. Sijaishoitajakin soitti, ketiannosta nostettiin päivystävän lääkärin suostumuksella kun oma lääkäri on lomalla. Liikkuvan kanssa juteltiin viikonlopusta, koko viikon nukkumisesta ensi viikosta. Juteltiin miten saan hommat kotona hoidettua. "Sää näytät tosi väsyneeltä" oli hoitajan kommentti. Huomenna on jo lauantai, omituista että sanon näin. Vihaan viikonloppuja, viikonloput ahdistaa. Paitsi nyt. Ristiriitaiset fiilikset siitä että omahoitaja palaa lomalta ensi viikolla. Edelleen tuntuu että niiden ainoa missio on saada minut hengiltä. Olen lähtenyt Anan matkaan kohti laihuutta, kohti täydellisyyttä. Eikä sieltä ole paluuta.

Tuntuu kun joku näkisi mut puhelimen kautta. Se seuraa mitä kirjotan ja minne, missä käyn ja kenen kanssa olen tekemisissä. Se koittaa pilata elämäni, en tiedä kuka se on, mutta tiedän jonkun seuraavan minua sitä kautta. Ahdistaa edes ajatuskin. Puhelin on pitkiä aikoja kiinni tai lentoprofiililla.



Luottamus on kun paperi kun se rypistyy,
se ei palaa ennalleen koskaan kun tulee tyrittyy.
Se on vaan silmänräpäys kun se omalle kohalle kolahtaa,
kestää tuhat kertaa kauemmin toipuu ku romahtaa.

Sinilintu laittelee viestiä ja soittelee, kai me muka ollaan väleissä mutta en tiedä. Ei siitä ole ikinä mitään tullut, enkä usko että tulee ikinä enää tulemaan. En vain luota, en uskalla luottaa. Enkä tiedä haluanko. Kerroin sille mun tilanteesta, "nää tuli kyllä ihan puskista" "en saa unta kun mietin sitä mitä sanoit". En edes kertonut kaikkea. Taas itketin yhtä ihmistä, vitun sairas paska minä. Kusipää.

Komeetta hyppii vapaana pitkin lattioita. Monet kysyy että eikö siitä ole vaivaksi, "ethän pysty edes Portugalilaisesta pitämään huolta" ne miettii. Mulla on ihan järkyttävä ikävä Portugalilaista. Samalla itken etten tule näkemään sitä enää koskaan, mutta tiedän että se on hyvässä hoidossa ja tulen näkemään sen vielä joskus, jossain. Katson kun Komeetta tutkii paikkoja, säntäilee pitkin lattioita ja hyppii sängyllä. Hetken tuntuu että happi kulkee. Komeetan taakse ilmestyy musta hahmo, uhkaava hahmo. Pillahdan itkuun ja huudan.

Already gone

Aamuyöstä kävelen pitkin kiskoja, joka kerta kun katsoin taakseni toivoin näkeväni junan. Itkin ja kävelin, haluan pois. Ei minusta ole enää mihinkään, ei minusta tule enää mitään. Kuuntelen keskustelua päässäni. Kaksi ääntä, ne haluaa tappaa minut.

Tänään olen nukkunut koko päivän, avohoitaja soitti kahdelta ja herätti minut. Haluaisin viiltää, haluan nähdä veren valuvan pitkin jalkaa lattialle. Ahmin ja oksennan, kahdesti. Ana on tyytyväinen, tiedän sen olevan.


Olen oksettava, olen liian iso.

Kirjoitan itsemurhakirjeitä itkien, katson vanhoja valokuvia. Itken vielä hysteerisemmin, tiedän tämän olevan oikea ratkasu. Haluan vielä että kaikki rakkaat ymmärtää sen myös. Minä olen hirviö, demoni joka aiheuttaa vaan pahaa. Ainoa keino päästä ulos tästä kuoresta on kuolla. Ainoa keino tappaa tämä demoni joka elää sisälläni on tehdä itsemurha.

B

With every breath I take and every move I make
I still miss you every night and every day

† 14.10.1992-22.5.2012


Onko tätä pakko kestää?!

B, voi B.. Me tullaan näkemään vielä jossain, pian. Itken vieläkin neljän vuoden jälkeen kun mietin sitä hetkeä kun B sanoi että haluaa kuolla. "En kestä tätä paskaa enää, mää niin haluan vain kuolla", muutama päivä ja B sai siivet selkäänsä. En edelleenkään ymmärrä miksi B, miksi ei vaikka minä? B:llä kuitenkin oli elämänhalua niin kauan kunnes sairaus voitti ja vei. Ikävä on liian kova.

And we run

Hetken ehdin jo miettiä osastoa, ehkä siitä voisi olla hyötyä. Hetken päästä ihmettelen miksi edes sain sairaslomaa, enhän minä sellaista tarvitse? Samalla kynä tippuu maahan, iskee järjetön ahdistus ja haluaisin viiltää. Lopputuloksena romahdan ja riehun hullun lailla. Ihan vain siksi että kynä nyt sattui putoamaan pöydältä. E kannustaa kokeilemaan osastoa, en siltikään osaa mitään päättää.

Aloitin eilen lääkityksen, 10mg escitalopramia. Jos hyvin menee niin tällä mennään ainakin toukokuuhun. Ensimmäisenä kun katsoin tuota pakettia mietin jos vain vedän nämä ja vähän jotain lisäksi, kaikki kerralla alas toivoen pahinta parasta. Koska taustalla on ylilyöntejä lääkkeiden kanssa niin minulle mietitään sopivan kokoisia pieniä purkkeja, millä en saisi tehtyä itselle mitään pahaa. En tiedä miksi edes kerroin niistä, en tiedä oliko se siksi että pohimmilta haluaisin pysyä hengissä vai olinko vaan täysi idiootti.


Välillä mietin, nykyään aika usein, olisiko elämäni parempaa jos en söisi. Olisin laiha ja kaunis. Tai ainakin laiha. Ana olisi ainakin onnellinen. Ana olisi kerrankin tyytyväinen minuun. Ruokahaluni vähenee päivä päivältä enemmän, ruoka-annokset pienenee ja ruokailun jälkeinen ahdistus ja fyysinen paha olo suurenee.

Itsemurha-ajatukset pyörii päässä, en saa niitä vaiennettua enkä tiedä edes haluaisinko. Haluan pois. En halua enää olla täällä. Mietin miksi kukaan ei voisi painaa liipasinta puolestani tai miksi olen niin heikko etten pysty sitä itse tekemään. Mietin kaikkia muita, mitä heille tapahtuisi? Näiden vuosien jälkeen tätä paskaa, jaksan vieläkin miettiä mitä tapahtuu jos lähden. Toisaalta tuntuu ettei mitään, vaikka järjellä ajateltuna tiedän ettei se ole totta.

Relief

Your heart beats but you feel like you're dying
You're so numb but you can't stop crying

And in a little while
All the noise in your head will fade away
And you will find some relief then

And in a little while
All the weight in the world feels like a light rain
And you will find some relief then

Tänään oli taas mt-käynti. Sain puhuttua maanantaisesta, sen jälkeen juttu jatkuikin mun viiltelyyn. Puhuttiin asioista mitkä on tapahtunut vuosina 11-12 ja nykyhetkestä, mun arvista ja missä niitä on. Sanoin että olen vain viimeisen viikon miettinyt kuinka pääsen täältä mahdollisimman kivuttomasti pois. Tai niin, että muille se olisi mahdollisimman kivutonta vaikka tiedän että se ei ole ikinä, ainakaan muille. Lopussa hoitaja sanoi, että on pakko keksiä nyt jotain -"mää pelkään sun puolesta, mitä jos kilahat vaikka viikon päästä ja teet jotain mistä ei oo enää paluuta?"

Tuntuu etten nää tässä paskassa enää mitään järkeä. Kun mua ei ole tehty elämään tänne, olen liian heikko tänne. Selitin joskus A:lle siitä kun olen niin heikko, A vastasi "mieti kuinka monta vuotta oot kestäny tuota paskaa ja oot edelleen hengissä, kaiken sen jälkeen sää vielä sanot olevas heikko?!" Totta tuokin... mutta...


MT:ssä selitin hoitajalle kuinka nämä kaksi päivää on ollut jopa ihan jees. Pääsin kotiin ja helvetti pääsi irti. Itkin sängyssä peiton alla. Oli muutama jotka koitti puhelimen välityksellä kuunnella. Selitin kun en vaan enää jaksa. Jos Portugalilainen ei olisi läsnä täällä niin paljon, olisin jo varmaan heittänyt veivini jotenkin. Sen olen kuitenkin päättänyt, että Portugalilaista en jätä ikinä yksin sen takia että olen heikko ja haluan pois. En ikinä.

Hello darkness, my old friend

Them silent screams,
I´d help you make them stop,
cause in the night, I see your face.


Kuuntelen sinua vieläkin.
Siitä on jo kuusi vuotta aikaa, silti uskallat vieläkin näyttäytyä täällä.
Olet edelleen se sama.
Mustiin pukeutunut, kaunis ja laiha.

Tekisi mieli tarttua terään.
Et estä - jatkat vain tarinaasi täydellisyydestä.
Haluat minusta täydellisen, täydellisen pienen enkelin.
Haluan painaa liipasinta.
Haluan siivet jolla lentää pois.


Tapasin keskiviikkona miehen, kutsutaan sitä vaikka blogin puolella J:ksi. J oli aivan liian täydellinen. Käytiin yhdillä, juteltiin. Sinilintu tuli hakemaan ja lähdettiin juhlimaan synttäreitä. J tuli vielä myöhemmin käymään ja menin sen luokse yöksi. Pitkästä aikaa voin sanoa olevani aidosti ihastunut.

Yhtenä hetkenä kaikki on täydellistä, sinä hetkenä olen maailman onnellisin että tapasin J:n, toisena hetkenä helvetti aukeaa, kaikki ahdistaa ja saan paniikkikohtauksia. En pysy hallinnassa, tekisi mieli viiltää, en saa happea. En pysty olla ja tiedän että tulen ennemmin tai myöhemmin pilaamaan kaikki J:n kanssa. Ei kukaan halua olla näin epävakaan ihmisen kanssa.

Pitäisi pistää hoitajalle viestiä että maanantainen MT käynti pitää siirtää. Ärsyttää, tiedän että se tekisi oloni paremmaksi. Tänään poltin ahdistukseen, en edes muista millon olisin viimeksi polttanut. Sovittiin Sinilinnun kanssa että huomenna juodaan, taas. Pakko saada ajatukset muualle.

Viimeisen kerran

I hate my life, and everybody thinks i'm happy.


Moi, mä aattelin vaa soittaa sullekki viälä ja kertoo et tää oli ny tässä

mikä?

kaikki

mikä kaikki?

koko elämä, mä en vaa jaksa enää

mitäh?

mä en vaa pysty, moikka.

Otan kynän ja paperin, johon kirjotan
Mun viimest viestii, ku pakko sulle ilmottaa

Tää on vaa elämää, mikä pia ohi on
Makaan maas selällää, ase kohti ohimoo

Miten mä hoidan tän, miten mä voitan nää ajatukset pääs
Miten mä poistan tän helvetin täält, en kai kakseittemää selvinnykkää
Ja nyt tää kaikki loppuu


Tom on huolissaan kuinka pärjään. Tällä hetkellä, tai oikeestaan viime viikkoina ollut sellainen olo että voisin ostaa sille menomatkan jonnekkin kauas, mutta en paluuta. Ahdistaa, koko ajan pitäisi olla juttelemassa. En edes vastaa puoleenkaan sen viesteistä. En vain halua, enkä pysty.

Viime päivinä mun ahdistus on ollut ihan huipussaan. En paljon ole poistunut kotoa, ellen ole mennyt kickboxing reeneihin tai salille. Mua ahdistaa ihmiset, oli ne tuttuja tai tuntemattomia. Keskustan kierrän kaukaa, bussi on helvettiä ja ahdistaa jopa viestit.

Mulla on synttärit keskiviikkona. Vitun 20. Neljä vuotta sitten sanoin etten ikinä tule täyttämään 18, tulen tappamaan itseni ennen sitä. Kaksi vuotta sitten litkin viinalla alas tätä paskaa. Ajattelin että tänä vuonna kutsun ihmisiä tänne mun pieneen yksiöön. Ehkä lähdetään sitten Sinilinnun kanssa jatkamaan iltaa. Kuitenkin tämän ahdistuksen jälkeen tekisi mieli perua koko kekkerit. Kyllä Sinilinnun seura kelpaa, muut voisi painua helvettiin. Mulla ei vaan pää kestä tätä ahdistusta.