Päivystyshelvetti

Näitä arpia, kuin kuita avaruudelta ei pysty piilottaa,
ne pimeessä hohtaa, kuin supernova.

Sunnuntaina pääsin jouduin osastolta kotiin, samana iltana löysin itseni päivystyksestä. Rikoin tupakkipaikalla lasipurkin ja viilsin ranteet sillä auki jonka jälkeen hoitaja kysyi "kenen takia sää noin teet?". sinä iltana niiden hoitajien käytös oli ihan aliarvoista. "Sää keksit tuon kaiken".. Pääsin päivystyksestä yhdeksältä aamusta. Samana iltana ambulanssilla päivystykseen, viilsin ja halusin tappaa itseni, en jaksa enää. Päivystyksestä lähete psykiatrian polille johon menin osastoarvioon. Psykiatrian polilla oli päivystämässä mun hoitava psykiatri joka sanoi etten pääse osastolle mutta yöksi saan jäädä.

Sain yöksi 100mg ketiä. Menin nukkumaan huoneeseen jossa nukkui kaksi muuta naista. Mua pelotti, tärisin ja itkin. Ahdisti. Pelkäsin että kun käännän selän ja suljen silmät niin joku hyökkää, joku paha. Tiesin sen piileksivän jomman kumman naisen sisällä ja pelkäsin että se hyökkää. Pelkäsin että se tappaa. En uskaltanu pistää silmiä kiinni ja alkaa nukkumaan.


Pakko pärjätä kotona. Tuntuu etten pärjää, en uskalla nukkua täällä. Päivystyksessä psykiatrinen sairaanhoitaja sanoi että kuulostaa että minun avohoitaja on tärkeä. Purskahdin itkuun enkä saanut mitään sanottua. Seuraava avoaika on torstaina johon tänään päivystävä lääkäri totesi että sehän on ihan pian, selitin etten näe mitään torstaita, se ei ikinä tule. Mua ahdistaa, masennus pukkaa päälle ja haluan vain kuolla.

Mun ajatukseni jos joku kuulis, 
kuoren alla jotain muuta kun luulis

mut mä hymyilen kauniisti ja saan kaiken anteeksi.

Gone

"Minne sää oot menossa?"

"Meen käymään kotona.."

"Ootko sää sopinut siitä?"

"..joooo.."
Tai en. Hoitaja kuitenkin avasi oven ja tulin käymään kotona. Ahdistaa ja haluaisin viiltää. Haluan viiltää vain syvemmälle ja syvemmälle. Pakko lähtä kohta takaisin osastolle, käyn vielä kuitenkin moikkaamassa Portugalilaista, mun pikkunen.

Tänään oli toisiksi viimeinen psykologikäynti. Eilen tein musteläiskätestin ja tänään vastasin 344 kysymykseen. Eilinen musteläiskätesti lisäsi aamuista ahdistusta, näin korteissa ilkeitä kasvoja jotka nauravat minulle. Suurin osa korteista oli varsin synkkiä.


Tänään aamiainen osastolle meni varsin mallikkaasti. Söin 4 vesimelonin palasta ja smoothien. Teki mieli oksentaa mutta sain hillittyä itseni. Päivällinen tulikin sitten yhtä nopeasti ylös kun sen olin syönytkin. Huomenna on osastolääkärin kanssa palaveri, voi olla että lähden jo huomenna kotiin. Palaveriin tulee avopuolelta hoitaja ja psykiatri, osastolääkäri, omahoitaja ja opiskelija... ja minä. Pelottaa ja ahdistaa.

Maanantaina käytiin avohoitajan kanssa läpi mitä hän voi sanoa jos en saa sanotuksi yhtään mitään. En edes halua takaisin kotiin, tiedän etten pärjää mutta pelottaa että osastolääkäri on sitä mieltä että mun on pakko pärjätä.

B

With every breath I take and every move I make
I still miss you every night and every day

† 14.10.1992-22.5.2012


Onko tätä pakko kestää?!

B, voi B.. Me tullaan näkemään vielä jossain, pian. Itken vieläkin neljän vuoden jälkeen kun mietin sitä hetkeä kun B sanoi että haluaa kuolla. "En kestä tätä paskaa enää, mää niin haluan vain kuolla", muutama päivä ja B sai siivet selkäänsä. En edelleenkään ymmärrä miksi B, miksi ei vaikka minä? B:llä kuitenkin oli elämänhalua niin kauan kunnes sairaus voitti ja vei. Ikävä on liian kova.

On the inside

Kävelen kiskoilla ja mietin kaiken lopullisuutta.

"Odota vielä hetki niin tää kaikki tuska loppuu"

"Muistatko kun näytin sinulle sen kauniin enkelin, kohta, kohta se voit olla sinä"
Äänet haluaa tappaa minut, ne äänet haluaa että kuolen. Minussa ei ole mitään, en ole yhtään mitään. Olen sisältä pelkkää tyhjää, minulla on vain kuoret. Ei minulla ole syytä jäädä, en halua jäädä tänne. Haluan pois, haluan pois tästä tuskasta.


Olen kotona käymässä enkä tiedä miten päin pitäisi olla. Kaikki houkuttaa, haluaisin ahmia, terä huutaa mun nimeä. En edes tiedä haluanko olla täällä, liikaa houkutuksia.. Edellisen kerran kun kävin kotona olin tunnin yksin. Ahmin ja oksensin vessassa pitkin lattioita. Sanoin omahoitajalle eilen että oksensin mutta en kertonut ahmimisesta mitään. Hävettää liikaa.

Huomenna on vihdoin avohoitajan aika. Saan vihdoin ja viimein kunnolla purkaa tätä viikkoa, osastolla kun en oikeen kenellekkään pysty puhumaan. Eilen en saanut unta koska ahdisti liikaa, halusin repiä ihoni palasiksi ja lyödä päätä seinään. Istuin ikkunalaudalla ja katsoin pihalle, painoin päätä seinässä olevaan nuppiin ja välillä hakkasin päätä tiiliseinään. Olisin halunnut vain tippua ikkunan läpi ulos.

ps. B 4 vuotta, pian me nähdään taas murunen! <3

Vankina täs maailmas

Haluaisin viiltää, haluan oksentaa.
Olen osastolla lihonut varmaan 928475kg. Ahdistaa.


Tänään olisin oksentanut lounaan ulos. Ainot paikka missä voi oksentaa on suihku ja se oli pitkään varattu lounaan jälkeen. Puristelin ihoa pohkeista, mun kädet tärisi. Haluan viiltää, haluan rankaista itseäni. Mun on pakko. Olen ansainnut sen.

Eilen puhuin omahoitajaopiskelijan kanssa muutaman tunnin. Sain sanottua että haluan kuolla, ihme ja kumma mulla on edelleen vapaa kulkuoikeus. Puhuttiin mun syömisistä, tänään se opiskelija tuli istumaan päivällisellä olohuoneeseen katsomaan kun syön. Teki mieli vain juosta karkuun. Huomenna toinen omahoitajakeskustelu. En pysty juttelemaan toiselle omahoitajalle, myötäilen vain kaikkea mitä se sanoo. Paska minä.. tahdon avohoitajan luo.

Broken

"Tuolla on junarata, mene sinne niin tää kaikki loppuu.."
Tänään omahoitajatapaaminen, haluan karata junan alle.
Haluan kuolla, haluan pois.

I'm sick

Haluan mun lääkkeet, haluan raiteille makaamaan.
Huomenna osastolle, "toivottavasti siitä on apua".... En halua elää ilman terää.

Girl with golden eyes

At first it seems so sweet,
then you wake up next to a monster.

Eilen otin kaksi uutta tatuointia, puhelin meni rikki, ahmin ja oksensin, viiltelin itseni päivystykseen tikattavaksi enkä meinannut saada unta. Tänään kävin ostamassa uuden luurin, Portugalilainen on pitkästä aikaa täällä ja viiltelin. Kun hoitaja torstaina kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen mitä aion tehdä viikonloppuna mietin että kävisin treenaamassa. Tikkauksien takia tällä jalalla juuri ja juuri kävellään - tasasella.

Vielä huominen, sitten pääsen osastolle. En tiedä haluanko sinne enää, tuntuu niin väärältä. Hoitaja soitti sinne torstaina ja se tulee minun mukaan tulohaastatteluun. Tuntuu ahdistavalta kun mietin elämää ilman terää, en edes muista millaista se oli. Kohta en muista millaista oli viiltää. En tiedä haluanko sitä. Mun on nyt hyvä näin.


Äänet sekottaa mun pään. En osaa olla kuuntelematta enkä osaa olla tottelematta. Ehkä ne koittaa kostaa koska menen osastolle. En ansaitse apua. "Voi kun sä et osaa olla edes syömättä, lehmä", ahmin ja oksennan. Äänet tietää että alistun, alistun sokeana kaikkeen mitä ne käskee.

Pelottaa, pelottaa että Portugalilainen on kohta vaarassa, sitä ne ei saa viedä..

Luodinkestävä

Tällainen olen ainiaan, yksi eksyneistä.
Eräs ilman nimeä, ilman rehellistä sydäntä kompassina.

Olen joku jostain muualta. Joku joka on vain eksynyt tänne, en kuulu tänne, olen väärässä maailmassa. En ole sairas, siksi tuntuu väärältä mennä osastolle. Se paikka on niille jotka tarvitsevat sitä oikeasti. Joku mumisee, "tapa itsesi" kuuluu jostain. En osaa tarkentaa. "Tapa itsesi vitun huora".

Pidättelen itseäni, makaan sängyssä silmät kiinni. En uskalla aukaista, en uskalla liikkua. Kuuntelen vain ääniä. Koitan vaientaa niitä, huudan vastaan. Mikään ei auta. Kaivan laatikosta veitsen, viillän, syvemmältä ja syvemmältä. Äänet loppuu, tunnen oloni hyväksi, tunnen oloni voittajaksi.


Tuntuu kun mun pitäisi löytää pakoreitti maailmaan jonne kuulun. Tämä on väärä paikka enkä tiedä kuinka olen eksynyt tänne alun perin. Tahdon pois mutta en tiedä miten. Tuntuu että olen hyvä kun olen syömättä, oksennan ja satutan itseäni, olen silloin onnistunut. En koe että olen onnistunut kun olen saanut jotain "normaalia" tai "järkevää" aikaseksi.

Vie minut kotiin

Olen oksettava ja arvoton... epäonnistunut. Ahdistus on vallannut koko päivän. Kädet tärisee, sätkin. Itkua, itsetuhoisuutta, ahmimista ja oksentamista. Tuntuu kun olisin parempi ihminen kun satutan itseäni ja oksennan. Se on juuri niin miten tämä kaikki paska haluaa että teen. Minun pitäisi olla syömättä ja laiha. Pitäisi vaan totella ja tehdä miten käsketään. Sitten olisin parempi ihminen.


Peilikuva oksettaa. Ana katsoo minua halveksivasti. En ole osannut totella, en ole tehnyt niinkuin käskettiin, tiedän. Olen huono, olen epäonnistunut täysin. En tiedä mikä saa minut edelleen pitämään kiinni, tuntuu kun millään ei olisi mitään väliä. Olen niin valmis päästämään tästä kaikesta irti, niin valmis luovuttamaan. Tahdon vain... kuolla.

Can't stop

When I wake up to the sound of demons,
they're always telling me that I'm no good.

Salilla iski ahdistus. Koitin vain olla ajattelematta, jatkaa vain treeniä. "revi ne sun viillot auki", hengitän rauhallisesti, nielaisen. Jatkan treeniä. "Tiputa nuo painot sun päälle", oksettaa, koitan olla oksentamatta, jatkan treeniä. "Yritä nyt edes vähän kovemmin, ei susta ole mihinkään." Luovutan ja lähden pois salilta.

En pääse mihinkään pakoon ääniä jotka valtaa mun pään. Olen kahlittu, jonkun toisen vallassa. Öisin nään painajaisia, heräilen vähän väliä kunnes taas uusi painajainen saa alkunsa. Päivisin pelkään, että joku tulee ja tappaa. Pelottaa se, kun tiedän etten jaksa taistella ikuisesti vastaan.


Itkua ja viiltelyä. Pysyin jopa kolme päivää erossa terästä. Yhtäkkiä iski rauha kun tajuan että olen tarpeeksi vahva päästääkseni irti kaikesta. En tiedä olenko ihan helvetin sekaisin, onko demonit vallannut minun pään vai kirkastuko ajatukseni juuri. Epäilen jälkimmäistä. Tuntuu kun joku olisi tulossa hakemaan minua pois. Minulle on tullut rohkeus tappaa se, joka elää minun nimellä, minun kasvoilla mutta haluaa tuhota minut ja minun elämäni. Liian paljon pahaa on jo ehtinyt tapahtua.

Haluan että ihmiset muistaa minut iloisena urheilijana, eläinrakkaana ja välittävänä ihmisenä. Koska sellainen minä olen. Ihmisenä joka on pienestä asti halunnut että kaikki on oikeudenmukaista ja välillä unohtanut itsensä kun on ollut niin syvällä muiden huolissa. Ihmisenä jonka suurin haave on olla poliisi, kasvattaa itselleen täydellinen koira tai olla inspiraationa muille terveellisen ja paremman elämän tavoittelussa. Se ihminen kuoli kuusi vuotta sitten, jäljelle jäi vaan kuoret.

Ne haaveet on ja elää. Ne ei toteudu tässä maailmassa mutta ehkä jossain toisessa joskus. Haluan nähdä mitä kaiken tämän jälkeen tapahtuu, tiedän ettei sieltä ole paluuta mutta se ei edes harmita.

Portugalilainen katsoo minua pitkään, minua ei itketä, kuiskaan sen korvaan "muista että kaikki on paremmin näin."

I'm just a product of a living hell

and I don't wanna live like this no more.

Everything went to hell

Kohtauksia, viiltelyä, päivystystä. Kaikkea sitä paskaa tämä viikko on pitänyt sisällään. Toinen kerta päivystykseen viiltelyn takia, koska en vain osaa pysyä terästä erossa. Selitin keskiviikkona hoitajalle kuinka en voi ajatella kun terää, mun kädet tärisi. Halusin vain tarttua siihen, halusin vain tuntea sen kivun. Viiltää vielä vähän syvemmälle, aina vaan syvemmälle. Siksi koska vihaan itseäni. Tiistaina hoitaja sanoi päivystyksessä ettei olisi tarvinnut olla enää paljon syvempi niin olisi ollut isompia ongelmia.

"Meillä tulee nyt vähän pidempi tauko.." "sua hirvittää?" 6 päivää ja olen paniikissa. Tiistaina itkin päivystyksen psyk. sairaanhoitajalle kuinka pelkään jokaista kohtausta. Maanantaina kun sain kohtauksen itkin että tämä on viimeinen, en kestä enää yhtäkään kohtausta. Kädet tärisi, itkin, en saanut happea. Löin nyrkkiä ja päätä seinään, sätkin. Mikään ei auta. Ei edes terä.


Keskiviikkona olin hyppäämässä junan alle. Koko viikon ollut liian lopullinen fiilis kaiken suhteen. Millään ei ole enää mitään väliä enkä jaksa edes pitää ystävistäkään kiinni, ei ole väliä vaikka menetän kaiken koska olen lähdössä täältä. Itkin, viiltelin. Tiesin kaiken loppuvan. En vain kuulu tänne. A tuli hakemaan minut sen luokse yöksi kun kerroin fiiliksistä.

Edelleen kaikki tuntuu lopulliselta. Liian lopulliselta. Itken koska haluaisin jaksaa, haluaisin olla onnellinen. En vain jaksa, en jaksa enää roikkua mukana ja esittää että kaikki on hyvin samalla kun kaikki menee päin helvettiä.

The lonely

En mennyt polille. Haluaisin näyttää hoitajalle että pärjään, edes nämä kolme päivää. Halusin nostattaa muiden uskoa minuun ja minun pärjäämiseen, varsinkin hoitajan kun se taitaa olla se ihminen joka tällä hetkellä vähiten uskoo siihen että pärjään.

Olen myöskin pärjännyt, koska olen edelleen hengissä. Vai onko se pärjäämistä?



Eilen sain päivällä ahdistuskohtauksen. Viiltelin. Olisin halunnut vain viiltää lisää ja lisää, koko ajan syvemmältä. "tapa itsesi, läski tapa itsesi" se huutaa. Illalla menin ystäväni lapsen vahdiksi. Lähinnä katsoin telkkaria kun muksu nukkui. Meinasin romahtaa. Mietin terää, itku kurkussa koitin kääntää ajatuksia. Terä huutaa mun nimeä, se vain huutaa minua. Kun pääsin kotiin viilsin.

En enää jaksa, en vain halua jaksaa. Ei musta ole enää mihinkään. Hoitaja ehdotti jos veisin ylimääräset lääkkeet sinne. Ottaisin joka kerta vain tarvittavat määrät mukaan. Ajatuksena se ahdistaa. En haluaisi sulkea sitä mahdollisuutta pois.