Huomenna olin aina leijona

"Mietin että ehkä meidän pitäisi harventaa käyntejä..."

"mutta sillon romahtaisin ihan täysin.."

"sitä juuri mietin."
Ja romahdin omahoitajani eteen. Miksi, miksi en vain osaa keskustella, osaa puhua, osaa kertoa omia kuulumisia. Vetäydyn vain suojautujan minätilaani ja olen siellä, piilossa kaikelta, piilossa kaikelta pahalta. Se pieni lapsi, haavoittuvainen ja herkkä piiloutuu kovan kuoren alle, jotka vuodet on kasvattanut hänen ympärilleen. "En halua sitä että täällä hymyilet ja 'voit hyvin' ja kotona rankaiset itseäsi, sen pitäisi olla toisinpäin." Miksi en voi vaan osata, miksi se pieni ja herkkä on kasvattanut sen kuoren. Ainoa jolla omahoitajani saa tietää todellisen vointini on nämä tekstit.

Eilen käytiin läpi omahoitajan kanssa "puolivuotis"-historiaa. Tammikuussa aloitin käynnit hänen luonaan. Kävi liian hyvä tuuri, koska sain niin ihanan hoitajan heti. Liikkuvan piti tänään käydä mutta aamupäivästä tuli soitto ettei tulekkaan. Huomenna on palaveri liikkuvan ja hoitajani kanssa. Pelottaa liikaa että on "pakko pärjätä yksin", eli että lopetetaan liikkuvan kanssa kotikäynnit.


Paino oli noussut eilisestä 500g. Ahdistaa, vitun 500g. Haluan sen pois. Ana väittää jatkuvasti etten ole elossa, en tarvitse ruokaa elääkseni koska minua ei ole. Perhe on rikkinäinen ja kolmihenkinen, koska minua ei ole. Minä puutun, minä olen kuollut. Lääkäri mainitsi taas palaverissa perjantaina kuinka minun pitäisi tulla puoliväliin vastaan. En vain enää tiedä kumpi on parempi; elää näin aina vai parantua. Pystynkö edes parantumaan? voiko minusta tulla edes normaali? En tiedä, mutta en halua olla normaali. Toivon vain, ettei hoitajani luovuta minun kanssa. Haluaisin että hän antaisi aikaa minulle puhua, koska tarvitsen sitä. Jos hoitotaho luovuttaa minun kanssa, minulla ei ole yhtäkään asiaa joka edes yrittää pitää minua pinnalla. Olen suossa, mistä en tiedä mihin suuntaan mennä joten vajoan vain alemmas ja alemmas.

Haluaisin vaihtaa blogin bvanneria ja nimeä. En vain osaa enää. Olen jo tottunut tuohon, joten tuntuu haastavalta vaihtaa. Kaikki näyttää kauhealle tuohon verrattuna. En vain osaa. Vaikka haluaisin.

Alone I break

Ikkunalauta tuntuu kylmältä
mut silti istut siinä kun et halua
mennä ulos kun sä niin pelkäät
että ne kuiskaa, ne toisilleen kuiskaa
ja kuinka väärässä sä oot.

Keskiviikkona kerroin omahoitajalle kieltävistä äänistä, "Älä kuuntele sellaisia ääniä.. Älä kuuntele." Perjantaina hymyilin lääkäripalaverissa ja esitin hyvinvoivaa. "Mulla on kaikki hyvin", samalla hymyilin pirullisesti. Sekä essitalopram että ketipinor vaihdettiin olanzapiiniin. Liikkuvasta kävi eilen kaksi hoitajaa, kerroin palaverista ja siitä, että hymistelin koko palaverin. "Ois tosi tärkeetä että saisit kerrottua oireista sun lääkärille" En tee sitä tahallani, en vain luota lääkäriini, en halua näyttää heikolta koska en luota. En vain osaa tai pysty luottamaan.


Kohta viikko kotona Portugalilaisen kanssa. Muutamana iltana iltalenkki on ollut pyörähdys sisäpihassa. Muuten olen kai ihan onnistunut siinä missä pitänytkin. Pelkään liikaa, tiedän jonkun olevan minun perässä. Pelkään että joku käy kiinni, en vain uskalla. Joka päivä oksentelua, viiltelyä ja pään seinään lyömistä. Minä ansaitsen sen. Ansaitsisin vielä lisää, paljon lisää paskaa.

Minua kielletään kertomasta, kielletään ottamasta lääkkeitä. Kielletään nousemasta sängystä tai lähtemästä ulos, kielletään syömästä. Aina kun rikon kieltoja pelkään rangaistusta. Pelkään Portugalilaisen puolesta. Pelkään liikaa. Ei sen pienen pitäisi olla täällä. En halua että sille tapahtuu mitään. Välillä Portugalilainen tottelee ääniä, välillä se tekee niin kun ne tahtoo, yleensä silloin se paha minusta on siirtynyt siihen.

Välillä Portugalilainen on portin takana piilossa, piilossa minulta. Pelkään että mukiloin sitä, se on pakko viedä silmistä että pystyn jotenkin pidättelemään. Pelkään lähtä ulos koska pelkään hyökkääväni muiden tuntemattomien ihmisten päälle. Se on se paha sisälläni joka tuhoaa minut ja läheiseni, se olisi vaan pakko saada hengiltä.

Mad world

Koko yön kuuntelin ääniä, kun sain unen päästä kiinni niin Portugalilainen herätti minut. Kuulin lapsen itkua, ilkeää naurua ja surinaa. Nukuin maksimissaan tunnin pätkiä ja heräsin. Välillä se paha minun sisältäni siirtyi Portugalilaiseen, luulen että se tietää mistä on kyse. Luulen että se tajuaa, että joku haluaa saada minut hengiltä. Sitä pelottaa. Minua pelottaa, koska tiedän että loppu on lähellä.

Päivät menee kotona, erossa kaikesta. Verhot on kiinni, kukaan ei näe sisälle. Pihalla käyn vain sen verran että käytän Portugalilaisen, silloinkin meinaa iskeä paniikki. Koko ajan on sellainen tunne että joku hyökkää kimppuun. En uskalla enää liikkua ulkona, en edes Portugalilaisen kanssa. En pidä ihmisiin yhteyttä, en luota kehenkään enää. Tuntuu kun kaikki haluaisi vaan pahaa, kaikki on kätyreitä. Tiedot menee eteenpäin ja minä en ole turvassa.


Huomenna olisi hoitajalle aika, ahdistaa koska en halua jutella mistään. Haluan vain lopettaa hoidot ja pärjätä itse, olen aina pärjännyt yksin joten miksi en pärjäisi tulevaisuudessa. Äiti kyselee joka päivä miten pärjään Portugalilaisen kanssa, sanon vain että hyvin. Vastaan kaikille että voin hyvin, haluan vain olla yksin ja kuolla pois. Perjantaina on lääkärin kanssa palaveri, ainakin lääkkeet menee uusiksi. Haluaisin vain sanoa etten tarvitse lääkkeitä enkä halua hoitoa. Itse asiassa olen sanonut sen jo, en vain ole muuttanut mielipidettäni asian suhteen.

Kauanko minun pitää vielä kestää? Miksen vain saa luovuttaa?

The crazy ones

Eilen illalla kun pääsin junaan, istuin sängyllä ja katsoin seinää. Kyyneleet alkoi virumaan pitkin kasvoja, minä en tehnyt mitään. Istuin vain. Katsoin Portugalilaista ja itkin vielä lisää. Mietin kuinka pärjään, kuinka pystyn antamaan Portugalilaiselle turvallisen ja aktiivisen kodin, edes jotenkin aktiivisen kun keväällä itkin sitä, etten saa koiralle edes ruokaa annettua. Minun on vain pakko.

Tänään aamulla pääsin kotiin. Täällä ei ole enää niin hiljaista, on koko ajan joku joka seuraa. Tänään olen jaksanut käydä pihalla nelijalan kanssa, day 1 selvitetty.. melkein. Äänet ei ole häirinnyt, en siltikään osaa olla iloinen. En ole iloinen. Liikkuva kävi, pidin pienen hetken naamaria naamassa, kunnes sain taas purkaa sen pois. Liikkuva tulee huomenna uudelleen.



Minulle oli tullut postitse saapumisilmoitus. En tiedä mitä siellä on, enkä uskalla sitä pakettia hakea. Pelkään että olen tilannut jonkun esineen että tuntisin oloni turvalliseksi, en vain muista että olen tilannut. Pelkään myös että siellä on kirje siltä kuka haluaa minut hengiltä, tai jotain vaarallista.

Hoitaja liikkuvasta kysyi onko minulla edelleen samat ajatukset mitkä oli ennen reissua. Vastasin että on, en ole päässyt niistä yli. Sanoin että Portugalilainen hidastaa, kerroin myös että äiti tulee heti Suomeen kun sanon sille etten pärjää. Puhuttiin hoitajien kanssa syksyn ravitsemuskuntoutuksesta. Toinen hoitajista totesi että sehän olisi hyvä juttu. Sanoin etten halua sinne. Sanoin etten halua parantua. Ei minulla ole mitään mistä parantua. Tämä olen vain minä ja minä olen tällainen, minä olen erilainen.

Risti seinään

Talonmiehen rouva portaikossa kuiskaa:
"loppu on lähellä, ootko valmis lähtemään?"
Tuntuu kun minä en ole minä. Nämä raajat on jonkun muun raajoja, en tunnista niitä omikseni. Tuntuu kun joku muu liikuttelisi niitä, tuntuu kun katsoisin vierestä kun joku koittaa selviytyä minun ruumiissa, minun kehossani. Tuntuu kun en ole turvassa, joku katsoo koko ajan ruudulta missä menen ja mitä teen, joskus se joku hyökkää kimppuuni. En pääse sitä mihinkään karkuun, se näkee rakennuksien läpi missä menen, en pääse minnekkään piiloon.

Eilen etsin käsiasetta netistä, koska tuntuu etten ole turvassa ilman. En löytänyt, sain ahdistuskohtauksen. Koitin vain pidätellä itseäni etten tekisi jotain peruuttamatonta. Ahdistaa, kun tiedän että en ole turvassa.


Koko ajan olen hyökkäämässä jonkun kimppuun. Näen entistä enemmän kätyreitä, ne on pakko saada hengiltä. Tuntuu että joku saa pian kiinni minut. Pelottaa koska enhän minä ole aggressiivinen ja väkivaltainen, en minä ole. Minun sisälläni se paha tekee kehollani jotain mitä minä en ole, en pysty hallitsemaan sitä. Päivä päivältä se tulee enemmän esiin, kohta se on vain minä ja minä olen väkivaltainen hullu.

Äiti kysyi oliko viimeisin yliannostus harkittu, sanoin että se pyöri mielessä viikkoja ennen itse övereitä. "Ai olit suunnitellut sen..." "mää en päästä sua täältä mihinkään jos mää tiedän että en nää sua enää koskaan." Koitin vain pidätellä itkua, jossa onnistuin. Lupasin pysyä jatkossa hengissä, olihan minun pakko, koska Portugalilainen. Sanoin äidille että se pieni nelijalka on prioriteetti numero 1 minun elämässä.

Toisiksi viimeinen ilta täällä, kaksi yötä, yksi yö junassa ja olen kotona. Tuntuu että olen ollut ikuisuuden poissa. 11 päivää, minulle liian pitkä aika olla pois kotoa. En tiedä miten tuun Portugalilaisen kanssa pärjäämään. Viimeksi tänään vannoin äidille ja isälle että pärjään kyllä ja mietin mielessäni koska minun on pakko. Jos tilanne menee niin huonoksi että en, minun on pakko laittaa äidille viestiä että se tulee Suomeen, vaikka olenkin sitä ajatusta vastaan.

Let her go

Ehkä jossain tuolla pilvien päällä on kukkaniitty....
Ainakin niin haluaisin uskoa. Äiti kertoi tänään itkien kuinka hän on minusta huolissaan, kyllähän minä sen tiedän. Äiti katsoi minua pitkään hiljaa silmiin ja sanoi "oikeesti" ja purskahti itkuun. Epävakaana en osannut reagoida tilanteeseen. Nuo tilanteet että joku itsee minun takia on liian vaikeita, koska en vain osaa.

Kaikki on niin tyhjää, toisaalta ahdistaa ja masentaa. Toisaalta en tunne mitään. Kaikki vaan on niin tyhjää. Kaikki tuntuu turhalta. Toivoisin vain, että voisin lentää nätisti pois ja että tänne jäävät tajuaa sen, miksi lähdin.



You can pretend it'll be alright,
said it to yourself but you know its just a lie.

Isä sukelsi snorkkelilla ja tutkaili meren pohjaa. Isä tuli takas ja totesi että tylsä pohja, ei siellä mitään ole. Sain snorkkelin ja lähdin samaa reittiä. Näin hylkyjä, mustia hahmoja ja kaloja. Sain paniikkikohtauksen ja uin takaisin veneelle. Isä kysyi näinkö koko pohjaa, sanoin vain ettei siellä mitään ollut.

Kysyin sijaishoitajalta olisiko perjantain aikaa voinut siirtää maanantaille tai tiistaille, "Sullahan oli omahoitajalle aika keskiviikkona, pärjäätkö sinne asti?", en uskalla sanoa etten pärjää. Sanoin vain että pärjään, koska pakkohan minun on. Minun on pakko pärjätä, ei ole muuta mahdollisuutta ellei halua kuolla.

Joka päivä mietin kauanko minun on pakko vielä jaksaa, joka päivä mietin saanko jo luovuttaa.

Karma

I should have known from the start,
you play reckless with my heart.
Toinen kunnollinen päivä Kroatiassa. Alunperin piti tulla jo keskiviikkona pois, mutta tulenkin lauantaina. Ahdistaa ihan suunnattomasti. Pitää pitää kulissia yllä, äänet koittaa pitää kiinni, äänet käskee näyttelemään ja olemaan hiljaa. Haluaisin vaan olla onnellinen. Olla onnellinen niinkun kaikki muutkin, tehdä asioita niinkun kaikki muutkin. Mutten pysty, en vain pysty. Äänet käskee tappaa, haluan tappaa sen olion sisältäni.



You let me here on my own,
for every reason I believed in, every lie that you told,
for every fight, you let me out in the cold.

Nään itselläni mustat silmät. Ana väittää ettei minua enää ole olemassa, en ole ollut pitkiin aikoihin enää ihminen. Ana kasvattaa demonia sisälläni, joka pääsee valloilleen, aina välillä. Kuulen päivittäin kehotuksia että minun pitäisi satuttaa jotain toista, pahimmassa tapauksessa tappaa. Nään unia murhasuunnitelmista ja itsemurhista. Tunnen oloni koko ajan vain erakoituneemmaksi, kaikki kyselee onko minulla kavereita, miksi en pidä yhteyttä heihin. Todellisuudessa katkon ihmisiin vaan välejä, että saisin olla yksin.

Ahdistaa ajatuskin että pitäisi ensi viikolla avautua taas omahoitajalle. En luota häneen, en luota häneen enää. En luota edes lääkäriini, en luota kehenkään. Luotan Anaan, luotan demoneihin. Haluaisin luottaa edes ystäviin, mutta todella harvoihin enää luotan. Kaikki vain lipsuu käsistäni, en pysy enää mukana, edes omissa tunteissa.

Osastohelvetti 2

Torstaina yliannostus. 20g ketiä, 20 000mg. Minulla ei pitänyt olla kun viikon lääkkeet kotona, ei pitänyt. Odotin pihalla lanssia, juuri ja juuri pysyin tajuissani. Oksensin pihalle muutaman kerran. Lanssilla päivystykseen, jossa join myös lääkehiiltä. Päivystyksessä uusi lääkehiili joka tuli ulos, oksensin kahdesti sen jälkeen. Yöllä pääsin teholla, teholla jouduin juomaan uudestaan taas lääkehiiltä joka pysyi sisällä. Seuraava päivä oltiin kiinni piuhoissa ja perjantai-iltana ambulanssi haki psykiatrian päivystykseen.

Päivystyksestä sanottiin että olen ensin viikonlopun yli, maanantaina tapaan sitten osastolääkärin. Viikonloppuna itkin monelle hoitajalle sitä miksen vain nukahtanut selälleen ja tukehtunut omaan oksennukseeni, silloin en istuisi nyt tässä. Sain ahdistuskohtauksia, juttelin Anan sekä demonien kanssa ja löin päätä seinään. Maanantaina osastolääkäri sanoi että saat olla huomiseen mutta päätin maanantaina lähteä kotiin.

Samana päivänä tuli käymään Liikkuva avohoito. Sanoin hoitajille että aion mennä junan alle illalla, junat joiden aikataulun katsoin osastolla ennen lähtöä. "Pakkaa kamat niin lähdetään päivystykseen. Sun on pakko saada kunnon hoitoa, et enää pärjää kotona" Kieltäydyin lähtemästä mutta sitten tulikin ilmoille ne kaksi kuuluisaa vaihtoehtoa; "joko me viedään sut tai soitetaan lanssi."


Päivystyksen kautta samalle osastolle, samaan huoneeseen, sain jopa samat omahoitajat. Olin osastolla kaksi päivää, hoitopalaverissa mukana oli avolääkäri, osastolääkäri ja omahoitaja. Sanoin lähteväni kotiin eikä kellään ollut sitä vastaan mitään. En edes tiedä, olisinko saanut jäädä. Palaverin aikana raavin vasemman peukun verille, ahdisti aivan liikaa. Avauduin avopuolen lääkärilleni etten luota häneen enkä pysty hälle kertomaan oikein mitään, kerroin myös että sama koskee omahoitajaani avopuolella.

Huomenna on sijaishoitajatapaaminen koska omahoitajani on lomalla. Huomenna lähden Helsinkiin ja lauantaina Kroatiaan. Enkä tiedä vielä milloin tulen takaisin. Ahdistaa, pitäisi pakata mutta en kykene. Haluaisin vain käpertyä omaan nurkkaani ja jäädä kotiin verhojen taakse piiloon. Pelottaa koska tiedän etten ole turvassa. En ole turvassa Analta, en demoneilta, en keltään.

Osastolla eristäydyin omaan huoneeseeni, välillä omahoitaja tuli hakemaan olohuoneeseen, istuin siellä hetken ja palasin huoneeseeni. Yksi potilaista tuntui uhkaavalta, se katsoi minua kun olisi halunnut tappaa minut. Joku käski minua hyökätä sen kimppuun, tärisin yksin huoneessani, koitin vaientaa ääntä päässäni. En halua, onko minun pakko? Ana kielsi välillä syömästä, pelkäsin että lihon. Vaa'an mukaan en ole lihonut ollenkaan osastoreissulla vaikka minusta tuntuu että olen. Omahoitaja totesi että "sää syöt kyllä pieniä annoksia".

Koitan kirjoittaa Kroatiasta jotain kuulumisia, parasta ikinä on että saan Portugalilaisen takaisin kotiin.

Osastohelvetti

Kolmatta päivää vastaanotto-osastolla.

Ne vain yrittää tappaa mua, Ana yrittää tappaa mua. Ahdistaa, masentaa. Eilen itkin omahoitajalle että miksi minun pitää elää kohtauksien yli. En enää halua.

Liikaa on tapahtunut, selitän myöhemmin tarkemmin.

A world full of killing

Ahdistaa. Ahdistaa ihan liikaa. Yritän olla normaali. Hymyillä, olla oma itseni. En osaa, kuka edes olen. En tiedä. En enää tiedä. Peiliin katsoessa minua katsoo takaisin mustasilmäinen olento, se on se paska minun sisässäni. Syy miksi minun pitäisi kuolla. Se yrittää puskea maskini läpi, että oisin aina hän. Yritän kuitenkin pitää maskin paikoillaan, haluaisin edes muistuttaa minua vaikka olen hukassa kuka olen. Tärkeintä on, ettei muut nää sitä.

Eristäydyn, pikku hiljaa enemmän ja enemmän. En pidä ihmisiin enää yhteyttä, ne jotkut harvat kysyvät mitä minulle kuuluu. Vastaan ja keskustelu loppuu aika nopeaa. En jaksa enää pitää keskusteluja yllä. Haluan vain olla yksin, kotona, verhot kiinni ja vain olla yksin. Ahdistaa koska tiedän että eräs ystävistäni haluaa minut hengiltä. Epäilen että hän on tappajani kätyri. Haluaisin kysyä häneltä suoraan, kuka minut haluaa hengiltä mutta tiedän etten saisi vastausta. Epäilen myös muutamaa muuta ihmistä kätyriksi, mutta en ole vielä aivan varma asiasta.


Puhelin on pitkiä aikoja pois päältä. Ahdistaa kun tiedän että joku seuraa. Pelkään että kohta se tulee parvekkeelta sisään. Samalla yritän saada yhteyttä ilmastointikanavan kautta niihin joiden pitäisi hakea minut sinne minne kuulun. Vielä en ole saanut yhteyttä, mutta tiedän että joku päivä tulen saamaan yhteyden. Kaikki päättyy aina parhain päin.

Let me go

F29 Määrittämätön ei-elimellinen psykoottinen häiriö

"Vaikuttaa että potilaan häiriö on psykoottistasoinen, persoonallisuushäiriö dg ei ole kuin osittain kuvaava, epävakaaseen persoonallisuuteen voi liittyä minipsykooseja, mutta ei näin järjestäytynyttä ilmeisen eriskummallista harhamaailmaan äänineen ja näkyineen. Kokonaisuus viittaa vähintään psykoositasoiseen masennukseen tai skitsofreniaspktrin häiriöön. Pitäisin itsemurhavaaraa varsin suurena."

Joku pimpotti ovikelloa ja koputti. Paniikissa menin avaamaan oven. Poliisit oli oven takana, joko yhteispäivystys tai putka. Valitsin yhteispäivystyksen. Ambulanssi tuli hakemaan, menin makaamaan pedille. Koitin vain pysyä tajuissani, heikotti, oksetti. Liikkuva kävi eilen, koko eilinen meni yhdessä ristiriidassa. Soitin tänään äidille, sanoin että poliisit haki kun kuuli että olin katsonut juna-aikataulut. Äiti oli hiljaa, hiljaa se sanoi "pysythän sää hengissä? Ethän sää hyppää junan alle?"

Tänään oli hoitopalaveri liikkuvan ja hoitajan kanssa. Vielä ylihuomenna on omahoitajatapaaminen ja hoitaja jää kahden viikon lomalle. Koulua pitäisi lykätä vuodella, kaikki pakkaantuu kasaan. Äiti laittaa viestiä, kysyy hoidanko itse sen kouluasian. Laskut pitäisi maksaa, uusia laskuja tulee postiluukusta ja minä ahdistun. Haluan vain maata kotona, verhot kiinni, yksin. Puhelin on taas kiinni, ylläri. Ahdistaa aivan liikaa, ahdistaa että joku näkee, että minua seurataan.


"Voi minun pikku tyttö" se sanoo. Ana. Pirullinen helvetti. Viikonlopun aikana olen lihonut ihan liikaa. Haluaisin viiltää. Haluaisin vain olla yksin. Kaikki on minulta vailla asioita, olen vain pelinappula kaikille. En jaksa, halua enkä voi. En kykene olemaan minä enää ollenkaan, en osaa olla. Minua ei ole. Ana pilasi kaiken. Ana teki kaikesta helvettiä. En halua olla yhteydessä kehenkään. Kukaan ei vaan sitä jaksa ymmärtää. Etten jaksa. Pelkään liikaa että sattuu, en halua enää että sattuu. Sanoin eilen lääkärille päivystyksessä että minun kuuluu kuolla. Koska minun kuuluu.