Solmussa

Kuka mut rauhottaa,
kun jokin alas painaa.
Itken kotona, en siksi että olisin surullinen. En siksi että joku loukkasi tai satutti minua, enkä siksi että pelottaisi. Itken kotona koska tuntuu etten pysty koskaan elämään normaalisti. Mietin missä vaiheessa valitsin tien jossa on risukkoa ja pensaikkoja, suota ja esteitä. Missä vaiheessa valitsin tien mihin ei voi edes nähdä kun tiellä on niin paljon esteitä? Tuntuu kun tekisin itse itselleni vaikean elämän, samalla sisin huutaa ettei se halua elää näin. Minun mieli tulee tappamaan minut ennemmin tai myöhemmin. Kukaan, ei kukaan voi elää tämän mielen kanssa.

Työpaikkaohjaajani kehui minua, "sinusta huomaa että olet PALJON pirteämpi nykyään..", kotiin tullessa purskahdin itkuun nähdessäni kuinka iloinen karvakaveri minulla on vastassa. Mietin miksi en voi, miksi en salli itselleni ottaa kehuja vastaan. Miksi en voi ajatella että hyvä minä, nyt onnistuin. Miksi alan luokittelemaan ne 999 muuta asiaa jotka on "ei ole mennyt ihan putkeen" (omasta mielestäni)


Kuulen sun äänen,
minne ikinä mä meen
ja mitä ikinä mä teen ne mua vainoo,
rauhas pysty olee en.
Pieniä palasia mietteistä jotka pyörii mielessäni juuri nyt:

- Kukaan ei voi ikinä tykätä sinusta, tai edes sietää.
- Kaikki vihaavat sinua.
- Teet jokaisen asian huonosti, vaikka yrittäisit parhaasi.
- Jos sinua kehutaan, se ei ole totta. Se ihminen joka kehui on mieleltään sekaisin.
- Sinä et saa pysyä paikoillasi, sinun pitää olla koko ajan tekemässä jotain jotta voisit olla onnellinen.
- Jos joku kehuu tekemisiäsi, silloin sinun pitää yrittää seuraavalla kerralla vielä paremmin.
- Älä ole ikinä tyytyväinen saatika onnellinen. Älä hymyile. Et ansaitse sitä.
- Jos et käy treenaamassa kun pitäisi olet lihava, jos et liikut olet laiska. Muista, koko ajan liikettä.
- Jos ihmiset katsoo ja hymyilee, todellisuudessa ne katsoo kuinka ruma olet.
- Jos syöt tai juot jotain väärää, olet lihava ja tulet olemaan sitä koko loppu elämäsi.
- Viimeisimpänä mutta tärkeimpänä, muista että et ikinä tule kelpaamaan, et itselleni etkä muille vaikka tekisit ihmeitä.

= sisälläni räjähtää kohta, en kestä enää.

Luurangot kaapissa bailaa

Anteeksi jos loukkasinkin teitä
kun pahat voimat minut vei

Olen ottanut ja saanut teiltä paljon
vaan kaiken tahdoin pitää omanain
Toista päivää jo töistä pois. Mulla on kylmä koko ajan, tuntuu kun mua vainottaisiin. Videokuva pyörii ja minä olen kohteena. En halua olla sellainen, haluan olla yksin omissa oloissani. Miksi minua ei voida jättää rauhaan.

Hoitaja soitti eilen, kysyi mielipidettä hoidon lopettamisesta joka on edelleen se sama - haluan lopettaa hoidot julkisella. Työterveyspsykiatri haluaa kuitenkin verkostopalaveria, suostuin yhteen palaveriin. Minun lähetettä julkisella ei siis vielä suljeta tulevan palaverin takia. Työterveyspsykiatrin mielestä psykoterapia ei ole minulle se oikea paikka nyt. Olen eri mieltä ja tiedän että pystyn kaivamaan sen lähetteen vaikka väkisin. Siihen mennessä käyn omakustanteisesti terapiassa. Se ainakin auttaa minua, sieltä lähtiessä olo on hyvä ja jotenkin... normaali.



Menneisyys mua taas ohjaa, sen äänen koitan vaientaa.
Ketähän voisin syyttää jos, todisteet puuttuu
ja oon itse se sekopää
Joka pohjan pudottaa, kaiken tutun räjäyttää,
kauankohan pää kestää, en olekaan valmis.

Perkeleen syömishäiriö. Vihaan ja rakastan sitä yhtä aikaa. Tai en edes rakasta - ihannoin ja jumaloin. Sen on kuin uskonto. En vain haluaisi joutua enää niin alas mutta toisaalta taas haluan, haluan olla se laiha ja kaunis. Samalla kuitenkin onneton. Haluan jollakin sairaalla tavalla että se sairaus vie mut pois, haluan että se sairaus vie mut täältä, että se tappaa mut. Syön paljon vähemmän kun ennen, vähennän huomaamattani annoksia. Olen hukassa, eksynyt.

Tänään vielä terapeutille kertomaan nämä asiat. Pelottaa...

Tornado

Ei auta lääkkeet, ei psykoterapia
vaik vetäis perseet ja koittais kaveria.
Olen yksin. Tai ainakin tuntuu siltä. Terapeuttini ja ystäväni yrittää sanoa etten ole, en vain voi tunteille mitään. Ne vain vie, vie minut mennessään. Muutan pian, lähemmäksi työpaikkaani josta olen toisaalta innoissani mutta surullinen. Muutan yksin, J ei tule mukaan mutta ei olla siltikään erottu. Vaikka kaikki luuleekin niin.

Olen alkanut taas oksentamaan. Bulimia nostattaa päätänsä, "voit sää nuo syödä kun muistat oksentaa heti". Samat vanhat kikat jolla saan kaiken ruoan pois, tai ainakin luulen saavani. Perjantaina itkin töissä työpaikkaohjaajani edessä, en meinaa kestää sitä ihmistä. Välit tähän työkaveriin josta aiemmin kerroin on viilentynyt, koska olen tunnevammainen yksilö. Hän haluaa auttaa, hän haluaa vain hyvää. Minä tyrin kaiken enkä ota apua vastaan. Loppupeleissä välttelen häntä koska sattuu, sattuu niin paljon oma typeryys.


Abilifyn kanssa menee ihan hyvin. Kauheat olot mutta pahimmat on yö-aikaan ja saan kuitenkin nukuttua kohtuullisesti. Uusi terapeuttini on ihana, työstetään tällä hetkellä tunteita jotta päästään kiinni syömishäiriön aiheuttamaan ahdistukseen.

Minun recovery-tilin löytää instagramista nimimerkillä @privatahtitaivas. Hyväksyn saman tapaiset tilit tai directin kautta. Sieltä näkee vähän useammin kuulumisiani.

Mikä paljon antaa, paljon myös vaatii

Tää alko kun mä oli vasta 14
Ja ilman sua mun elämä ois jotain ihan toista
Sä oot tehny musta sen mitä oon nyt
Sain sult parhaat hetket,
mutta myös ne vaikeimmat
Naurut, itkut ja aamuun venyvät illat
Oonko mä sua ikin kunnolla kiittänyt?

Mitä on nuoruus?
Ja mihin jäivät, ne pitkät, laiskat, huolettomat kesäpäivät
Mun pitää lähtee, ennen kun mikään ei tunnu enää miltään.
Näen sut. Mulla on kylmä, mutta samalla turvallinen olo. Näen sut aina uudelleen ja uudelleen. 7 vuotta takana, edelleen seistään samassa pisteessä. Edelleen houkuttelet mua mukaan. Edelleen sanot ne samat lauseet jotka saa mut aivan jäähän. Edelleen mietitään kumpi on järkevämpi; elämä laihana ja kauniina, vai työkykyisenä ja lihavana. Tiedän ettet sää jätä mua yksin, tiedän että suhun voi luottaa. Vaakakupin toisella puolella on silti monta liian tärkeää ihmistä.


Tuntuu niin pahalta miettiä. Miettiä sitä kun sairastuin. Olin 14-vuotias nuori nainen, jolla pitäisi olla elämä edessä. Paljon kavereita, koulu ja harrastukset. Mitä minulla oli? -anoreksia, syömisen miettiminen ja liikunta. Kaverit pysty laskemaan yhden käden sormilla koska en uskaltanut ketään päästää lähelle, ettei mun suloinen pieni sairaus selviäisi. Halusin olla vain laiha ja suosittu, laiha ja kaunis.

On menty 7 vuotta eteenpäin, ikää tällä hetkellä 21 ja edelleen samassa ympyrässä. Paljon enemmän faktatietoa on päässä, laihuus ei tee onnelliseksi. Eikä sinua suosituksi. Neuvon muita, saan muut onnistumaan ja iloitsemaan. Mutta minä itse, minä itse en osaa käyttää yhtään sitä tietoa hyväksi. Olen kuin se sama pieni tyttö kun jään yksin. Se on hukassa ja tietämätön. Ainoa mitä sillä on on tarttua anoreksiaa kädestä ja antaa sen viedä. Monet kaverini ovat sairastuneet myöhemmin ja ovat nykyään terveitä. Ne edistyvät elämässä, minä junnaan paikoillani sairaan pääni kanssa.

Ajatus tästä sattuu. Ajatus siitä etten parane koskaan saa aikaan lopullisia ajatuksia ja jopa päätöksiä. Haluan vain kuolla jos mun ei ole edes tarkoitus parantua.

Keinu

Hän kokee huiput ja kuilut kun keinu.
Ahdistaa. Joka päivä mua ahdistaa enemmän tai vähemmän. Nyt enemmän.

Haluaisin jäädä hetkeksi pois töistä, edes muutaman päivän. En kehtaa pyytää, en kehtaa olla luuseri. Mun on pakko suoriutua, suoriutua niinkun kaikki muutkin, en saa olla erilainen.

Olen päästänyt taas yhden ihmisen liian lähelle, nimittäin työkaverini. Aluksi hän oli minun tukipilari, henkinen tukipilari töissä jolle sai mennä puhumaan jos joku vaivasi mieltä. Hän ymmärsi jos ahdisti niin paljon ettei happi kulje. Tein virheen, päästin sen ihmisen liian lähelle ja nyt minua ahdistaa. Ahdistaa aivan liikaa olla samassa tilassa, jutella niitä näitä kun ei oltaisi ikinä edes tunnettu. Ahdistaa katse joka minua katsoo, ahdistaa ääni joka minulle puhuu. Haluan pois, en tiedä millä saan tämän ahdistuksen pois. Haluan vain vaihtaa työpaikkaa.


Vaaleita hahmoja, sanoja joita en ymmärrä. Kävin työterveyden kautta psykiatrilla. Psykiatri määräsi abilifyn uudelleen aloitettavaksi, sanoin etten uskalla. Lääkäri kirjoitti 5mg aloitusannokseksi. Heilun ilmassa mutta en saa mistään kiinni vaikka yritän. Tunne että minua vainotaan on palannut, luulen myös että monet asiat ovat tarkoitettuja juuri minulle. Yleisesti kerrottavat asiat töissä, tuntuu kun siinä kerrottaisiin minusta. Kaikki ei pidä paikkansa mutta luulen että joku on juorunnut tai valehdellut minusta. Laulujen sanat ja radion äänet, nekin ovat minusta.

Työterveyspsykiatri lupasi tehdä muutamia testejä. Kyseenalaistin rajatilapersoonallisuushäiriön (f60.31) olevan oikea diagnoosi minulle. En tunnista sitä itsessäni, muutaman asian kyllä mutta en täysin. Ahdistaa, tuosta diagnoosista tulee vaan mieleen entinen hoitotahoni... ja se perkeleen lääkäri.

Lopullinen

"Angels can fly"
She whispered and jumped

Kun mä vaan voisin. Viedä pienen turvaan, saada varmuuden että sillä on hyvä olla ja että sen elämä jatkuu samalla kun päätän omani. Kun mää vaan voisin katsoa sitä vielä kerran silmiin, saada sen tajuamaan että tämä on ainoa oikea ratkaisu. Kun mää vaan voisin sulkea sen silmät ja kuiskata viimeisen kerran, sen viimeisen kerran "sua mä aina rakastan".

Seuraava talvi jää minun viimeiseksi. Sen päätin.

Ote irtoaa

Kolme kuukautta viimesimmästä, pieni hiljaiselo on tehnyt hyvää.. tai ainakin luulen niin. Kävin eilen viimeistä kertaa hoitotahon luona, siellä istui lääkäri ja hoitaja. Sanoin että haluan lopettaa, en halua enää jatkaa. Ensin ne yritti kääntää mun päätä. Sanoin vielä kerran, että haluan lopettaa. En halua enää jatkaa.

Töissä olen pystynyt käymään jotenkin, viikon olin poissa diagnoosilla F41. Mun on pakko pystyä, mun on pakko pärjätä. Ei mun pää anna periksi olla pois turhaan, laiskotella. Töissä yritetään painostaa etten tee liikaa, huilaa jos siltä tuntuu, otetaan lukkarista tunteja pois. En halua, mun on pakko suoriutua samalla tavalla kun muut, vaikka niillä ei ole sairas mieli, minulla on. Sain työkaverinkin huolestuneeksi. "Jos menisit päivystykseen?" "mutta jos tulen sun mukaan?" "en uskalla jättää sua viikonlopuksi yksin ilman apua.." En halua osastolle, en päivystykseen. En halua syödä lääkkeitä vaikka mun pitäis.


Syöminen on taas huonona. Syömishäiriö puskee päälle, haluaisin antaa periksi. Antaa sen puskee sinne minne se vie, tiedän että se kaikki loppuu siihen. Siitä olisin ehkä helpottunut. Keho haluaa liikkua ja elää, siihen mihin se on tehty. Mieli haluaa kuolla. Keho pitää mielen kunnossa liikkumalla isoja määriä, sellaisia määriä mitä keho ei oikeasti edes jaksa. Se vaan yrittää koko ajan, sen on pakko jaksaa. Se on yhtä perfektionisti kun minäkin.

Äänet on ollut läsnä koko kesän, myös erilaiset kasvot. Tunne että minua vainotaan. Tunne että tulen tapetuksi. En edes tiedä miksi juoksen karkuun. Haluan itse valita päivän jolloin kuolen, en halua että joku muu tekee sen puolestani.

Onpa ihanaa olla takaisin. Ihana rustata ajatuksia tekstiksi. En halua että blogini kuolee, yritän olla aktiivisempi. Työ ja vapaa-aika vie vaan liian paljon. Ehkä joskus jopa liikaakin.

Rakastettu

Jaksoin kaiken ja lisää vaikka niin moni nääntyi,
olin varma: "Mä hallitsen virtaa" kunnes kohti se kääntyi.

Minä unen läpi vajoan,
joku jätti höyhenen huoneeseen ja niin kuin jostakin kaukaa
Mä kuulisin kuiskauksen:

Älä pelkää, älä pelkää,
sinä et pääse putoamaan.

Tummia varjoja. Ne tummat varjot seuraa minua paikasta toiseen. Tummia olentoja, ne nauravat minulle. Niillä on ilkeät kasvot ja kova ääni. Ne riivaa minua. Hetken päästä, hetken päästä ne kaikki on poissa. Yhtäkkiä on hiljaista. Pelottavan hiljaista. Kävelen kadulla, kadun varressa on ihmisiä. Ihmisiä jotka nauraa, vitsailee, iloitsee elämästä. Minua ahdistaa, ahdistaa entistä enemmän koska tuntuu että ne juttelee minusta. Olen varma siitä. Tuntuu että olen kaikkien puheenaiheena. Töissä muut puhuu selkäni takana, tuntemattomat ihmiset kommentoi. Olen kaikkien puheenaihe.


The best I can do
is just get through the day.
Minua kiehtoo pitkästä aikaa syömättömyys, laihuus, minua kiehtoo pitkästä aikaa kaikki syömishäiriössä. Haluan olla täydellinen, en voi olla sitä nyt. Haluan pystyä siihen taas. Haluan nähdä jokaisen luun, haluan litteän vatsan, haluan ettei jalkani osu yhteen. Haluan olla laiha, pieni ja laiha.

Sudenhetki

Kävin hoitavan lääkärin juttusilla. Ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen, samalla näin hoitajaa. Sovittiin että tauko hoidon suhteen jatkuu. Lääkärikäynnillä tajusin miksi en halua enää käydä siellä. Miksi olen mielummin yksin kotona paskan olon kanssa. Tiedän etten tule ehkä ikinä parantumaan jos motivaatio on samaa luokkaa mitä se on viime aikoina ollut, mutta tällä hetkellä se ei kiinnosta. En tunne oloani sairaaksi, elämäni on vain erilaista verrattuna muihin.

Ennen lääkärikäyntiä ajoin osaston pihalta jossa olen viime keväällä, kesällä ja syksyllä viettänyt enemmän aikaa kun omassa kotonani. Helvetillinen ahdistus iski. Se kuristi minua enkä saanut happea. Muistot tuli mieleen. Muistot jotka haluaisin unohtaa. Muistot jotka voisi polttaa mielestäni pois.


Ahdistus on ollut osa päiviäni miltein päivittäin. Demonit ovat olleet osana päiviäni miltein päivittäin, myös Aura. J:ltä olen kuullut entistä enemmän lausetta "en tunne sinua ollenkaan", niinä hetkinä Aura on ottanut vallan enkä pysty hallitsemaan mitään. Aura tekee elämästäni helvettiä.

Välillä mietin että eikö kukaan huomaa? Eikö kukaan huomaa etten se ole minä. Silmäni muuttuvat tyhjiksi ja vihaisiksi, katse muistuttaa hullunkiiltoa. Muistutan demonia.

Loukussa

Sisällä kaikki on murrettu, kaikki on säpäleinä. Pieninä sirpaleina, pitkin poikin kehoa. Olen silti elossa, kaikki on kuulemma kunnossa. Olen ulkoapäin ehjä, iloinen ja naurava. Mietin monesti huomaako kukaan töissä etten ole kunnossa. Pelkään että saan potkut koska en vain kykene töihin. Silti olen siellä joka ikinen päivä.

Todellisuudessa olen rikki. Hymyilen ja nauran mutta sisälläni huutaa joku. Sillä on hätä, sillä on turvaton olla. Aivan kuten minullakin.


Jo muutaman viikon ajan, päivittäin, tuntuu että olen seurattu. Joku seuraa jossakin, kuvaa tekemisiäni. Demonilapset tuijottaa minua ja arpiani töissä. Olen piiritetty. Olen jäänyt kiinni, mutta mistä? Pelkään, pelkään joka ikinen päivä että kuolen, että Portugalilainen kidnapataan. Meidät hakataan tai että joku murtautuu kotiini. Pelkään kävellä autolta kotiin tai olla näkyvillä yleisillä paikoilla. Eniten pelkään kameroita.

Mutta minähän voin hyvin, koska käyn töissä. Vointini on erinomainen. Olen iloinen ja reipas.

Viikon päästä lääkäriaika. En ole käynyt viikkoihin hoitajan luona, enkä lääkärillä neljään kuukauteen. Ravitsemusterapiatkin peruin. En halua käydä juttelemassa, en halua avautua ihmisille kehen en luota. Aion sen myös sanoa lääkäriajalla, jospa se olisi viimeinen.

Vuoden ensimmäinen

Kello ehti jo vaihtua yli 00, eli nyt on jo tammikuu. Muut rellestää, ampuu ilotulituksia, juo, pitää hauskaa. Istun kotona vilttiin käpertyneenä ja itken, katson ikkunasta ilotulituksia. Ahdistaa. Tyhjä olla. Haluaisin viiltää, haluaisin oksentaa, haluaisin vetää joka ikisen pillerin joka minulta löytyy mutta en halua osastolle, saatika teholle. Haluan taivaaseen, haluan olla kuollut.

Tuntuu kun olisin aivan yksin, yksin minä vastaan muut. Onhan minulla J, on myös Portugalilainen, muutama ystävä, paljon kavereita ja vanhemmat. Silti olen yksin, yksinäinen.


Viime vuosi oli yksi pyörremyrsky. Aloitin hoidot omahoitajan luona, huhtikuussa näin ensimmäistä kertaa hoitavaa lääkäriäni. Koulu loppui. Kaksi yliannostusta, lukuisia kertoja osastolla ja ambulanssin kyydissä. Hankin Koivun ja Komeetan. Vietin pari ikimuistoista festaria parhaiden seurassa. Näin yhden lempibändeistä livenä ensimmäistä kertaa. Lukuisia jutteluhetkiä äänien kanssa, lukuisia kertoja viiltelyä ja liian monta arpea muistona. Uusia diagnooseja ja lääkekokeiluja. Itkuja ja raivoja, naurua ja myös iloa. Sitä oli minun vuosi 2016.

Oon saanut turpaan ehkä liian monta kertaa

Ei mä en oo hullu vaikka joskus vähän oon
ku en oo varma laitoinko oven lukkoon
tai jäikö kahvinkeitin mulla päälle
ku aamulla oli kiire
ei mä en oo hullu ja sanot etten oo.

Saatiin muutto ohi. Huomenna liikkuvat tulee ensimmäistä kertaa uuteen kämppään. Pore on ollut täällä tiistaista tähän päivään. Meillä on ollut hauskaa vaikka välillä on puskenut ahdistus päälle. Alle viikon päästä alkaa työkokeilu, mikä jännittää. Eniten siinä jännittää oma jaksaminen, se kuinka suoriudun kaikesta. Samalla kuitenkin hiljaa hihkun innosta, puolen vuoden saikut on ohi ja voin aloittaa uuden elämän uudessa kämpässä ja työssä.



"Haluaisin viiltää. Haluaisin vain olla yksin. Kaikki on minulta vailla asioita, olen vain pelinappula kaikille. En jaksa, halua enkä voi. En kykene olemaan minä enää ollenkaan, en osaa olla. Minua ei ole. Ana pilasi kaiken. Ana teki kaikesta helvettiä. En halua olla yhteydessä kehenkään. Kukaan ei vaan sitä jaksa ymmärtää. Etten jaksa. Pelkään liikaa että sattuu, en halua enää että sattuu. Sanoin eilen lääkärille päivystyksessä että minun kuuluu kuolla. Koska minun kuuluu."
Teksti joka on kirjoitettu 1. elokuuta, postaukseen nimeltä let me go. Kohta tuosta postauksesta on viisi kuukautta, olen edelleen samassa pisteessä, samojen ajatuksien kanssa. Jopa tutut ihmiset ahdistaa, puhelin ahdistaa, seurattuna oleminen ahdistaa, Ana ahdistaa, kaikki ahdistaa. Voxra aloitettiin viikko sitten, jouluaattona sain sydäntykytyksiä alkoholin ja lääkkeiden yhteisvaikutuksesta. Unelmoin kesästä, uudesta Kroatian reissusta. Sitten tulee joku joka kaivaa ne viimeisetkin unelmat riekaileiksi. Sitten olen taas se sama, murtunut tyttö, ilman mitään tulevaisuutta tai unelmaa. Ilman mitään istun Portugalilaisen kanssa ja itken.

Lumi teki enkelin eteiseen

Mä seisoin sillal, ilmas oli usvaa
mietin et mä hyppään mut vesi oli mustaa.
Päivät menee niin miten aina, ellei jopa huonomminkin. Eilen koitin neljä tuntia saada unta, siitä tunti meni siihen että intettiin J:n kanssa onko telkkari päällä. Liikaa ääniä, ääniä jotka kertoo miten kuuluisi elää. elän elämän ja kuoleman rajalla, joka pikku hiljaa on hiipunut jo kuolemaan päin. Pieni takaisku niin olen lääkkeet kourassa miettimässä mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeää. Paino on noussut koska olen alkanut syömään aamupaloja, haluan tehdä edes raten ylpeäksi.


Mieli taistelee ja mä antaudun, kun
laulan viimeisen, laulun viimeisen.
Matka viimeinen voi mut vihdoin pelastaa.
Tuntuu että demonit valtaa tämän maan, tuntuu että minun pitäisi pelastaa kaikki mutta en pysty siihen. En minä voi pelastaa koko maapalloa, demonit vaan lisääntyy, Ana riivaa ja minä hymyilen nätisti. En avaudu enää edes terapiassa, en avaudu kellekkään. En halua puhua koska pelkään ettei minua uskota, minua ei oteta tosissaan.

The crazy ones

Even the worst times were the best times,
even the bad days were the good days,
I'll always remember.
Istun yksin pimeässä huoneessa, katson ruutua. J on poissa, oiva hetki kirjoittaa. Haluan kirjoittaa jotakin, ihan vain jotain mutta en tiedä mitä. Kohta vuosi kirjoittamista takana tämän blogin osoitteen alla. Kuusi vuotta kirjoittamista takana ylipäätänsä ja voin sanoa, että blogin perustaminen oli parasta ikinä. Välillä on mielenkiinto huojunut ja huojuu edelleenkin. Viime aikoina en ole paljoa kirjoittanut. Minua on kielletty Anan toimesta, välillä olisi tullut tekstiä mutta en ole osannut muotoilla sitä millään tavalla.

Psykoterapiaa takana kaksi kokonaista kertaa, pelkään kertoa Anasta, pelkään. Viime kerta meni kertaillessa menneisyyttä. Päästiin siihen kohtaan että pakko olisi aukaista suu Anasta. Ana sanoo etten saa, "yhtään enempää ihmisiä ei saa tietää minusta" se sanoo. Edes J ei tiedä kuka minua riivaa.



Liikkuvat kävi tänään, vielä ensi viikolla on viimeinen käynti. Haluaisin lopettaa omat hoitajakäynnit mutta en liikkuvia. Liikkuvan hoitajat on ihania, niiden kanssa tulee aina juttua eikä minua ahdista, ei ahdista vaikka puhuttaisiin vaikeista asioista, niille on helppo jutella. Tuntuu että omahoitaja ymmärtää kaiken väärin, tai sitten en osaa selittää hyvin. Meillä on hyvä hoitosuhde, tai oli mutta tuntuu että sekin on tämän syksyn aikana mennyt jonnekkin mistä sitä ei välttämättä saa takaisin. Olen hiljainen ja sulkeutunut omahoitajakäyntien aikana. En halua puhua, käydään vain läpi epävakautta joka suunnasta.

Riot in my head

I don't want my mom to know
that I never loved my life.
Liikkuvat lähetti osastolle. Olin neljä päivää osastolla, ensimmäinen päivä kotona. Olisin saanut vielä jäädä mutta halusin kotiin. Osastolla oli paljon ääniä, ääniä jotka käskivät olla hiljaa ja näytellä nättiä. Ääniä jotka käskevät tappaa jonkun toisen tai itseni, uhkailevia ja haukkuvia. Siellä oli muuten aika tylsää, aika kävi pitkäksi ja odotin aina seuraavia lääkkeitä. Osastolla taas paino putosi, vaikka söin enemmän kun kotona.

Kotona olo ollut aika samanlaista kun ennenkin, ei osastoreissu sitä mihinkään ole muuttanut vaikka moni niin toivoisi. Sama ääni huutaa tunnista toiseen päässäni, kolmas ääni pään ulkopuolelta. Lopuksi huudan itse niiden kanssa jottei oma pää räjähdä. En saa ääniä hiljaiseksi, en vaikka kuinka yritän.


Now there's a riot in my head
and I might as well be dead.
Huomenna terapia ja lääkkeenjako. En ehkä halua mennä kummallekkaan. Jotenkin terapian lopettaminen kiehtoo taas päässä, en tiedä olenko se minä vai ajatteleeko joku muu puolestani, työntää ajatuksia päähäni ja väittää niiden olevan minun. Koska en enää tiedä haluanko parantua, en tiedä haluanko olla täällä enää muiden riesana. En tiedä yhtään mitään.

But I guess that's just the way the story goes

You always smile,
but in your eyes the sorrow shows.

Taas kotona. Itken yksin että unilääkkeet vaikuttaisi, että pääsisin hetkeksi parempaan paikkaan. Kaksi lisäkiloa. "Ole syömättä" "ole syömättä helvetin kakara" se sanoo, niin se on käskenyt koko viikon. En ole vain halunnut kuunnella. En ole halunnut olla hyvä ihminen, saatika kiltti. Kotiin tullessa Ana iski kiinni, se ei jätä minua ikinä rauhaan. Se latelee päivämääriä, kellonaikoja. Kaiken pitää olla valmista se sanoo.

En edes enää tiedä haluanko joskus hymyillä aidosti, tarkottaen sitä ettei sisuskalut halua samaan aikaan kuolla. Tiedän joka ikisen ihmisen pärjäävän ilman minua, jopa Portugalilaisen. Tällä hetkellä kun itkien kirjoitan, katson Portugalilaista silmiin se katsoo takaisin heiluttaen häntää. Kyllä se aavistaa, tiedän että se aavistaa ja pyytää jäämään.


Huomenna taas käynti hoitajalle. Viikonlopun liikkuvakäynti peruutettiin reissun takia. Ehkä ihan hyvä, koska en tiedä enää mitä haluan. Ana valtaa mielen sanoillaan täydellisyydestä. Tarinoita kivuttomasta elämästä, siivet selässä ja Pikkumustan kanssa.

En jaksa enää tapella, kääntää ja vääntää. En jaksa enää puhua enkä hengittää. Haluan vain pois, kuolla pois.

Kipua

Mulla on ympärillä jengii,
mutta ei yhtään pysyvää.







"Miksi sää haluat tappaa ittes? Sulla on perhe, eläimiä, Portugalilainen, paljon kavereita jotka oikeesti välittää... ja minä. Älä jätä mua." -J
Niin monta kuvaa kuvaamaan fiilistä, olen niin sanaton etten pysty kirjoittamaan. Liikaa ääniä, liikaa kaikkea. Vielä yksi reissu, jonka jälkeen hyppään ajasta ikuisuuteen.

Sininen uni

Hukassa,
mä olen hukassa.
Jossain missä ei ole ketään,
jossain, jossain.


Päivästä toiseen sisällä paha olo, sellainen mikä ei lähde itkemällä, jos voisi itkeä. On tuskainen olo, ahdistaa liikaa. Kuorena hymyilevä nuori likka. Jolla on ulkokuoren perusteella kaikki hyvin, "mulla on kaikki upeesti, tietenkin".

Seurustelen, olen taas onnellinen tyttöystävä. Kerroin J:lle kaiken, johon hänen ensimmäinen reaktio oli halaus ja lause "haluan olla sun tukena." Mietin vain ettei J tiedä mihin itsensä pistää vaikka tiedän että olen väärässä.

Rikoin lasin lattialle. Viilsin lasinsirulla pohkeen auki. Itkien viillän, lopuksi piirrän verellä ristin seinään.

Ei oo kun aikaa, joka pelastaa

Oon kaiken osannu liian hyvin piilottaa
mut täytyy myöntää et on ollu vaikeaa
ja kun mä hymyilen



nii ei kukaan kysele
en ole oppinu vielä apuu pyytämään
on ollu helpompaa jotain muuta esittää.

Ota minut sellaisena kun oon

Kai sä sen näät
mullon haavoja muillekin antaa.

Kai ne laulo jo sen,
mä oon rikkinäinen.

Yhä useampi aamu alkaa ahdistuksella. Kurkkua kuristaa, kädet tärisee, itken. En pysty edes kävellä. Sama vanha tuttu, pirullinen ahdistus. Niinä päivinä on turha miettiä edes ulos lähtöä, koska kaikki, ihan joka ikinen asia ahdistaa.

Eilisellä lääkärikäynnillä istuin melkein kaksi tuntia. Maanantaina sanoin omahoitajalle että en edes halua tulla paikalle, enkä halunnutkaan. Ketipinor vaihdettiin triptyliin. "Eihän sulla ole ollut yliannostus enää mielessä?" Sanoin ettei, valehtelin. Sillä valheella sain itselleni triptylin ja lääkkeenjaon kahden viikon välein. Lääkäri katsoi minua silmiin ja sanoi "sitten minä luotan suhun", mietin että voi perkele.



Ethän korjaa minusta mitään
ethän yritä mua pelastaa,
ethän hio minusta mitään pois.

Ei siinä onnistuneet toisetkaan,
eikä minua tarvitse kantaa,
eikä pitää kädestä
jaksan kävellä ihan itse paitsi silloin kun väsyttää.

Torstaina menin tindertreffeille ihmisen kanssa, puhutaan hänestä vaikka nimellä J, jonka kanssa olin jutellut yötä päivää jo muutaman päivän. Juttu kulki, vähän liiankin hyvin. Alunperin piti mennä vain kahville, mutta päädyttiin heittämään roadtrippiä lähikylille ja 9 tunnin "treffien" jälkeen tulin kotiin. Lääkärikäynnin jälkeen mietin etten halua valehdella mistään. J tiesi jo syömishäiriöstä, kerroin lääkärikäynnin jälkeen kaiken, aivan kaiken diagnooseista demoneihin. J halasi ja sanoi "haluan olla sun tukena, kaikessa". Siinä vaiheessa menin aika hiljaiseksi.