Oon saanut turpaan ehkä liian monta kertaa

Ei mä en oo hullu vaikka joskus vähän oon
ku en oo varma laitoinko oven lukkoon
tai jäikö kahvinkeitin mulla päälle
ku aamulla oli kiire
ei mä en oo hullu ja sanot etten oo.

Saatiin muutto ohi. Huomenna liikkuvat tulee ensimmäistä kertaa uuteen kämppään. Pore on ollut täällä tiistaista tähän päivään. Meillä on ollut hauskaa vaikka välillä on puskenut ahdistus päälle. Alle viikon päästä alkaa työkokeilu, mikä jännittää. Eniten siinä jännittää oma jaksaminen, se kuinka suoriudun kaikesta. Samalla kuitenkin hiljaa hihkun innosta, puolen vuoden saikut on ohi ja voin aloittaa uuden elämän uudessa kämpässä ja työssä.



"Haluaisin viiltää. Haluaisin vain olla yksin. Kaikki on minulta vailla asioita, olen vain pelinappula kaikille. En jaksa, halua enkä voi. En kykene olemaan minä enää ollenkaan, en osaa olla. Minua ei ole. Ana pilasi kaiken. Ana teki kaikesta helvettiä. En halua olla yhteydessä kehenkään. Kukaan ei vaan sitä jaksa ymmärtää. Etten jaksa. Pelkään liikaa että sattuu, en halua enää että sattuu. Sanoin eilen lääkärille päivystyksessä että minun kuuluu kuolla. Koska minun kuuluu."
Teksti joka on kirjoitettu 1. elokuuta, postaukseen nimeltä let me go. Kohta tuosta postauksesta on viisi kuukautta, olen edelleen samassa pisteessä, samojen ajatuksien kanssa. Jopa tutut ihmiset ahdistaa, puhelin ahdistaa, seurattuna oleminen ahdistaa, Ana ahdistaa, kaikki ahdistaa. Voxra aloitettiin viikko sitten, jouluaattona sain sydäntykytyksiä alkoholin ja lääkkeiden yhteisvaikutuksesta. Unelmoin kesästä, uudesta Kroatian reissusta. Sitten tulee joku joka kaivaa ne viimeisetkin unelmat riekaileiksi. Sitten olen taas se sama, murtunut tyttö, ilman mitään tulevaisuutta tai unelmaa. Ilman mitään istun Portugalilaisen kanssa ja itken.

Linkkaa blogisi!

Linkkaa blogisi! Eli, haluan uutta luettavaa, käsittelee blogisi sitten mielenterveysasioita, eläimiä, lifestyle-tyyppinen ihan mitä vaan. Linkitä se minulle tuohon alle. Jos et halua että kommenttia julkaistaan, mainitse asiasta erikseen.


Kiitän ja kumarran!

Lumi teki enkelin eteiseen

Mä seisoin sillal, ilmas oli usvaa
mietin et mä hyppään mut vesi oli mustaa.
Päivät menee niin miten aina, ellei jopa huonomminkin. Eilen koitin neljä tuntia saada unta, siitä tunti meni siihen että intettiin J:n kanssa onko telkkari päällä. Liikaa ääniä, ääniä jotka kertoo miten kuuluisi elää. elän elämän ja kuoleman rajalla, joka pikku hiljaa on hiipunut jo kuolemaan päin. Pieni takaisku niin olen lääkkeet kourassa miettimässä mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeää. Paino on noussut koska olen alkanut syömään aamupaloja, haluan tehdä edes raten ylpeäksi.


Mieli taistelee ja mä antaudun, kun
laulan viimeisen, laulun viimeisen.
Matka viimeinen voi mut vihdoin pelastaa.
Tuntuu että demonit valtaa tämän maan, tuntuu että minun pitäisi pelastaa kaikki mutta en pysty siihen. En minä voi pelastaa koko maapalloa, demonit vaan lisääntyy, Ana riivaa ja minä hymyilen nätisti. En avaudu enää edes terapiassa, en avaudu kellekkään. En halua puhua koska pelkään ettei minua uskota, minua ei oteta tosissaan.

Irti

Kun mä lähden tänään,
mä lähden viimeistä kertaa.
Istun ratin taakse ja käännän musaa lujempaa.

Ruma, läski, ärsyttävä, huomiohuora..... se olen vain minä.


Nyt on paska olla mut miten sulla?
Muistathan syödä huomennakin,
mä en oo unohtamassa sua milloinkaan
kannan sut varovasti vaikka hautaan asti.
Huonoja päiviä, milloin tämä huono kausi loppuu? Liikkuvat kävi viimeistä kertaa. Ahdistaa, ahdistaa joka ikinen päivä. Koitan vain hymyillä ja olla, olla olemassa ainakin muille. Mietin itsemurhaa, mietin sitä liikaa. Koko aihe valtaa ajatukseni. Haluan vain pois, se on ainoa pyyntö, saisinko vain lähtä.

The crazy ones

Even the worst times were the best times,
even the bad days were the good days,
I'll always remember.
Istun yksin pimeässä huoneessa, katson ruutua. J on poissa, oiva hetki kirjoittaa. Haluan kirjoittaa jotakin, ihan vain jotain mutta en tiedä mitä. Kohta vuosi kirjoittamista takana tämän blogin osoitteen alla. Kuusi vuotta kirjoittamista takana ylipäätänsä ja voin sanoa, että blogin perustaminen oli parasta ikinä. Välillä on mielenkiinto huojunut ja huojuu edelleenkin. Viime aikoina en ole paljoa kirjoittanut. Minua on kielletty Anan toimesta, välillä olisi tullut tekstiä mutta en ole osannut muotoilla sitä millään tavalla.

Psykoterapiaa takana kaksi kokonaista kertaa, pelkään kertoa Anasta, pelkään. Viime kerta meni kertaillessa menneisyyttä. Päästiin siihen kohtaan että pakko olisi aukaista suu Anasta. Ana sanoo etten saa, "yhtään enempää ihmisiä ei saa tietää minusta" se sanoo. Edes J ei tiedä kuka minua riivaa.



Liikkuvat kävi tänään, vielä ensi viikolla on viimeinen käynti. Haluaisin lopettaa omat hoitajakäynnit mutta en liikkuvia. Liikkuvan hoitajat on ihania, niiden kanssa tulee aina juttua eikä minua ahdista, ei ahdista vaikka puhuttaisiin vaikeista asioista, niille on helppo jutella. Tuntuu että omahoitaja ymmärtää kaiken väärin, tai sitten en osaa selittää hyvin. Meillä on hyvä hoitosuhde, tai oli mutta tuntuu että sekin on tämän syksyn aikana mennyt jonnekkin mistä sitä ei välttämättä saa takaisin. Olen hiljainen ja sulkeutunut omahoitajakäyntien aikana. En halua puhua, käydään vain läpi epävakautta joka suunnasta.

Fix a heart

Kaikki katseestaas kuoli
ja niin kuolin myös minäkin.
Kieltäviä ääniä, älä puhu äläkä kirjoita. Tuntuu että olen hukassa, hukassa jonkun toisen elämässä mitä en osaa elää, en osaa pelata tätä peliä. Ana nauraa äänekkäästi, luuseri susta ei ole mihinkään.


Ravitsemusterapiaa, psykoterapiaa ja omat hoitaja-ajat. Viimeiset kaksi viikkoa on sisältänyt paljon terapiaa, automatkoja, J:tä, eläimiä. Uusia suunnitelmia joista en uskalla vielä kertoa, paljon uutta josta en halua puhua. Ääniä, radioääniä, sipsuttelua, Portugalilaista, huonoa oloa, ahdistusta, voisin sanoa olevani kuollut. Yritän vain olla ja hymyillä.
Toinen vallan kahvana, toinen saranapuolen sai,
sä rajoitit kaiken sen mitä mulla oli elämässä.
Ana.... miksi ikinä lähdin mukaasi.