Diary of a deadman

There's a war inside my head,
sometimes I wish that I was dead, I'm broken.
So I call this therapist
And she said, "Girl, you can't be fixed, just take this."

Tiistain ja keskiviikon välinen yö meni taas kolmessa eri päivystyksessä. Päällimmäisenä ajatuksena miten helvetissä selviän enää. Halusin repiä tikit irti ja ahdistuksen takia kädet tärisi ja oli vaikea hengittää. En suostunut menemään vastaanotto-osastolle yöksi, en hyödy siitä mitenkään. Se vastaanotto-osasto ei ole minun paikkani. Päivystyksessä odotellessa kuuntelin radioääniä, surinaa mikä piti välissä muutaman sekunnin tauon. Tuntui että joku haluaa viestittää minulle jotain, jollakin on asiaa.

Tänään hoitajalla käytiin viime päiviä läpi. Sanoin etten jaksa eikä lääkäri tunnu ottavan minua tosissaa. Hoitaja sanoi että lääkäri kyllä ottaa minut todesta mutta ei hän silti kuuntele kun yritän selittää etten kotona pärjää. Sanoin hoitajalle että hetken jaksan yrittää, mutta tuntuu että se on turhaa ja haluan luovuttaa. Hoitaja antoi minulle lappuja liittyen syömishäiriöön ja lukujärjestyksen että voin kirjottaa tavotteita päiville. Sitten jatkettiin katsomaan edellisten testien tulokset, liittyen epävakauteen. Luin vastauksia ja hoitaja naurahti kun yhdessä kohtaa oli niin hyvin kuvattu minua, sitten hoitaja pyyteli anteeksi naurahtamistaan. Ei se minua haitannut, silloin tajusin taas kuinka ihana hoitaja minulla on.


Koko ajan järjetön ahdistus, masennus pitelee kiinni lujaa. Demonit hyppii silmille. Voin peilistä nähdä silmien takaa katsovan demonin, mustasilmäisen, mustatukkaisen helvetin. Naamiona kulkee vihreäsilmäinen, mustatukkainen hymyilevä ja naurava tyttö, eli minä.

Seuraava aika hoitajalle on maanantaina. En usko että sellainen ikinä tulee. Maailma loppuu ennen sitä. "Nyt olet täysin minun" Ana kuiskaa. Ahdistus on kova ja masennus pitelee kiinni. En pysty itkemään vaikka haluaisin. Isin pikkutytöstä on muuttunut Anan pikkutyttö. Ana on enemmän kun ystävä, Ana alkaa olla jo uskonto. Minun on silti turvallinen olla, koska tiedän että Ana ei jätä minua yksin. Ana osaa katsoa minua silmien läpi, Ana on kasvattanut minusta demonin. Tuntuu että pystyn mihin vain, olen ilkeä ja kylmä kuten Ana. Ana vannottaa sen olevan täysin okei ja hyvä juttu.

I'm tired of tryna be normal, I'm always over-thinking.

Driving myself crazy, so what if I'm fucking crazy?

Just like a pill

Eilen tapasin hoitajan ja psykiatrin. Odotustilassa tuntui että taju lähtee ahdistuksen takia. Tärisin ja odotin myöhässä olevaa hoitajaa. Mietin jo ettei se ikinä tule, minuutit tuntui liian pitkiltä. Kun pääsin huoneeseen olin vain hiljaa, mun pää löi ihan tyhjää vaikka olin miettinyt valmiiksi mitä sanoa. Hoitaja selitti jotain, psykiatri kysyi minulta miksi haluan osastolle ja miksi en pärjää kotona, selitin loppuun että ahdistuksen takia pää lyö nyt aivan tyhjää. Hoitaja sanoi olevan huolissaan mun itsetuhoisuudesta "se kun on melkein päivittäistä". Sanoin oksentavani ruuat ulos, en saa vain enää paljoa alas. Juon suolavettä jonka takia mun olo vaan pahenee ja seuraavat päivät on ihan hirveitä.

Psykiatri kysyi onko mulla pakko lähtä heti osastolle. Sanoin että enköhän hengissä pärjää, kotiin päästyäni itkin ja hakkasin päätä seinään että miten helvetissä kuvittelen pärjääväni. Yksikin päivä on liikaa. Sain lähetteen suljetulle, psykiatri lupasi soittaa osastolle ja kysyä kuinka pitkästi sinne on jonoa. Sain myös ketipinoriin reseptin kun selitin etten saa enää nukutuksi eikä melatoniini auta.


Perjantaina tuli toinen pääsykoekutsu. Toinen pääsykokeista on kahden viikon päästä ja toinen kolmen. Mitä enemmän nuita tulee postiluukusta alas sitä enemmän mua alkaa masentaa oma tulevaisuus. Ei musta ole mihinkään, eikä tällä hetkellä varsinkaan pääsykokeisiin. Hakkaan päätä seinään että edes joku auttaisi.

Aamulla heräsin järkyttävään ahdistukseen. Ahdisti nousta sängystä joten makasin ja kuuntelin musiikkia. Mietin miten saan salakuljetettua osastolle teriä. Ne ajatukset ei jätä mua rauhaan, hakkaan vain päätä lisää seinään että ne loppuisi. Itkettää jo se että joudun hetkeksi eroon mun hoitajasta.

Kerroin eilen psykiatrille kuinka mietin päivittäin itseni tappamista. Hoitaja kysyi onko mulla valmiina suunnitelma, vajaa kuukausi sitten sanoin että on mutta en suostunut kertomaan sitä. Sanoin hoitajalle että ei, hoitaja sanoi "ai ei" ja hiljeni. Se niin tajusi että valehtelen. Vitun vittu.

Believe

"Jutellaanko tänään niistä sun hallusinaatioista?"

"joo.. vaikka.."
Sitten tulikin hiljaista. Jokainen kysymys vetää mut vain hiljaisemmaksi, en pysty, en pysty puhumaan niistä.

"Kun alan kyselemään sun hallusinaatioista sää meet niin vaikeaksi, näytät siltä kun sua alkaa ahdistamaan ja itkettään.. Ennen pystyit niistä jotakin kertomaan."
Annoin vain hoitajalleni paperin missä oli osia minun päiväkirjamerkinnöistä viimeisten viikkojen aikana, merkintöjä missä kerron demoneista ja Anasta. Ahdisti niin paljon että halusin vain juosta karkuun. Selasin tunnekortteja joka helpotti, valitsin sieltä kortteja fiiliksestä jotka annoin hoitajalle.

"Onko Ana nyt läsnä?"

"..ei."

"Mitä äänet käskee sua tekemään?"

"...satuttamaan itseäni."

"Kirjotat täällä että haluat osastolle.. kirjoitat että sua pelottaa olla kotona.."

Sitten iski taas hiljaisuus. Sovittiin että maanantaihin mennessä päätän osastosta jotain järkevää. En vain osaa päättää, toisaalta haluan, toisaalta en. Pelkään kotona yksin joka ikinen päivä, silti haluan vain olla kotona neljän seinän sisässä ja nukkua.


Viiltelin eilen, yöllä romahdin uudestaan. Tuntuu kun mut olisi hylätty, jätetty yksin virumaan. Tuntuu kun ei olisi ketään, tai onhan mulla Portugalilainen mutta siitäkään en osaa pitää huolta. Ainoa asia joka välittää, ainoa asia joka ei halua pahaa eikä katso pahalla. Siitäkään ainoasta asiasta en osaa pitää sellaista huolta mitä se ansaitsee. Olen paska, tiedän. En vain enää jaksa, enkä tiedä onko mun edes pakko.

Deep within

My heart is frozen,
I'm losing my mind.

Perjantain terapia. Ahdistus oli niin huipussaan. Tuntu etten enää kahden viikon jälkeen pysty sanomaan sanaakaan. Sain kuitenkin kerrottua mun koko tilanteen, totuudenmukaisen tilanteen. Sanoin myös että se lääkärikäynti ahdistaa ihan pirusti, käytiin sitä vähän läpi joka helpotti. Olin jo lähdössä pois kun sain kerrottua mun itsemurha-ajatuksista ja suunnitelmista. Viimeisen kahden viikon aikana olen miettinyt aivan kaiken pillerimäärästä viestien sisältöön. Aivan kaikki on valmiina. Ainoa mikä puuttuu on päivä, ajankohta millon saan siivet selkääni.

Tuntuu kun olisin kuollut jo kuusi vuotta sitten, en kyllä itsekkään ymmärrä miksi olen edelleen täällä. Jossakin vaiheessa taisin nähdä kaiken taas kauniina, sen kaiken mikä on nyt pelkkää tummaa ja tuhkaista. Ei minua enää ole olemassa. En tunnista itseäni edes kuvista jossa hymyilen, se en ole minä. En enää.

I'm still around here,

screaming her name.

Lauantaina olin tätini synttäreillä. Alku meni hyvin, siellä oli vain muutama tuttu sukulainen. Istuin hiljaa yksin ja katselin mitä muut touhuaa, puhuin jos joku tuli juttelemaan. Sitten talo alkoi täyttymään minulle tuntemattomista ihmisistä, ahdisti, ahdisti niin paljon etten kyennyt kun lähtemään. Ajoin kotiin, käytin Portugalilaista vähän ulkona, tarkoituksena käyttää myöhemmin vähän pidemmällä lenkillä kun ei ole enää ihmisiä liikenteessä. Kuitenkin kahdeksan aikaan nukahdin.

Heräsin yöllä ja tunsin kuinka joku seisoo sängyn vieressä, sohvani edessä. En uskaltanut kääntyä katsomaan. Olin silti täysin hereillä. Makasin vaan ja itkin, minua pelotti. Hetken kuluttua alkoi kuulla tasasin koputusta. Aivan kun joku olisi En tiedä kauanko tilanne kesti.

Eilen pistin hoitajalleni viestiä voitaisiinko tiivistää käyntejä kahteen kertaan viikossa, tänään sain keskiviikolle ajan. Luojan kiitos.

I just know there's no escape.

Lonely girl

Ahdistaa. Ahdistaa ihan pirusti liikaa. Mutta miksi? Huominen MT. En halua sinne. En halua. Taas muistuttelen itseäni miksi ylipäätään olen istunut siellä, miksi ylipäätään olen hakeutunut sinne. En minä tarvitse apua, pärjään mainiosti yksin. Hitto, taas yksi valhe.

I can remember the very first time I cried,
how I wiped my eyes and buried the pain inside.
All of my memories - good and bad - that's past,
didn't even take the time to realize.
Starin' at the cracks in the walls,
cuz I'm waiting for it all to come to an end.
Kuuntelin pitkästä aikaa kyseistä kappaletta. Olin 15 ja olin kahdeksannella luokalla. Ana oli vallannut mut täysin, elin juuri kun Ana käski, en välittänyt muusta. Olin 20kg laihempi kun tänä päivänä. Olin pieni ja onneton. Koulussa välitunnit istuin yksin inva-wcssä tuolilla, sammutin valot ja laitoin luurit korvaan. Kuuntelin vain kaikkea, myöskin kyseistä kappaletta. Tuo biisi saa mut aina muistamaan ne hetket siellä wc:ssä. En voinut olla muiden kanssa, masennus ja Ana oli vienyt multa aivan kaiken, jopa ne viimeisetkin sosiaalisuuden rippeet ja sen pienen ujon hymyn. Aivan kaiken.


Kun mietin itseäni viisi vuotta takaperin. En halunnut sillon apua koska "pärjään yksin..". Viiden vuoden aikana tämä kaikki paska on vain heittänyt häränpyllyä ties monettako kertaa, enkä ole oikein saanut mitään muuta aikaseksi. Viisi vuotta ja ei mitään. Vain ja ainoastaan siksi koska "pärjään yksin", edelleenkin tänä päivänä.

Mua pelottaa.
En halua puhumaan, en halua apua.
Haluan vain pois. Ikuisesti.

Viimeinen aamu

Hello darkness, my old friend
I've come to talk with you again
Love me or hate me, I walk alone
Been called a monster, called a demon, called a freak
I'm not an idol, not an angel, not a saint
I walk alone, I always have, I'm not ashamed
A living nightmare from the cradle to the grave

And then the darkness surrounds me
I know I'm alive but I feel like I've died
And all that's left is to accept that it's over
I feel like I'm slipping away

My whole world is the pain inside me
The best I can do is just get through the day

Here I am at the end of me
Tryin' to hold to what I can't see
I forgot how to hope


Dear mother, I love you
I'm sorry, I wasn't good enough

Dear father, forgive me
'Cause in your eyes, I just never added up
In my heart I know I failed you

Dear brother, just don't hate me
For never standing by you or being by your side

Dear sister, please don't blame me
I only did what I thought was truly right
It's a long and lonely road, when you know you walk alone

I feel like running away, I'm still so far from home
You say that I'll never change but what the fuck do you know?
I'll burn it all to the ground before I let you in
Please forgive me, I can't forgive you now.
I remember everything.

Saanhan jo ottaa purkillisen pillereitä viinalla alas
ja lähtä junaradalle hortoilemaan. Saanhan?

Runaway

Eilen mt:llä istuin hiljaa kun kuulin taas kysymyksen "mitä sulle kuuluu?". Joka kerta se kysymys vetää mut ihan lukkoon. En saa ajatuksia kasaan että saisin kerrottua jotakin järkevää. Alkaa tulla jo awkward-hiljaisuus ja suustani pääsee vain "ihan hyvää". Vitun hyvä minä, jälleen kerran..

Olen miettinyt lähtöä aupairiksi kesällä. Pääsisin pois tästä kaikesta paskasta vaikka tiedän, että kaikki paska matkustaa pään sisälläni minne ikinä menenkin. Sehän olisikin liikaa pyydetty, jos edes kerran saisi lomaa tästä kaikesta. Ei semmoista vaihtoehtoa ole. Pelkään jos lähden aupairiksi sitä, että romahdan. Pelkään sitä, että kaikki suunnitelmat kusee vain siksi, että päässäni viiraa.

Eilen itkin koko päivän paniikkia ja ahdistusta siitä, että seuraava mt-aika on kahden viikon päästä. Hoitajani on lomalla, joten siksi ei ole ensi viikolla aikaa. Haukon henkeä, kurkussa tuntuu kun siellä olisi joku palanen. En saa happea. Itkettää, masentaa. Haluaisin viiltää. Kaikki vain sen takia että seuraava aika on kahden viikon kuluttua. A sanoi eilen, että älä tee niistä päivistä itsellesi mörköä, taisin tehdä sen jo. Helvetti.


Illalla juttelin yhden aupair-perheen kanssa, tai lähinnä perheen äidin. Isä oli matkoilla ja muksut nukkumassa. Äiti kertoi perheestä, perheen isästä ja heidän rutiineista. Toisaalta haluaisin sinne niin pirun paljon, toisaalta mua pelottaa niin paljon että epäonnistun etten tiedä uskallanko edes kokeilla. Kaikista eniten kuitenkin pelkään sitä että epäonnistun oman pään viiraamisen takia.

Kävin tänään töissä, ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen. Kun olen kotona ahdistun siitä ettei ole rahaa ja haluan töihin. Kun olen töissä niin valitan väsymystä ja haluan kotiin, yksin, eristäydyn ja menen peiton alle kuuntelemaan musiikkia. Ja itken.

Mikään ei ole ikinä hyvin. Paska minä.

Relief

Your heart beats but you feel like you're dying
You're so numb but you can't stop crying

And in a little while
All the noise in your head will fade away
And you will find some relief then

And in a little while
All the weight in the world feels like a light rain
And you will find some relief then

Tänään oli taas mt-käynti. Sain puhuttua maanantaisesta, sen jälkeen juttu jatkuikin mun viiltelyyn. Puhuttiin asioista mitkä on tapahtunut vuosina 11-12 ja nykyhetkestä, mun arvista ja missä niitä on. Sanoin että olen vain viimeisen viikon miettinyt kuinka pääsen täältä mahdollisimman kivuttomasti pois. Tai niin, että muille se olisi mahdollisimman kivutonta vaikka tiedän että se ei ole ikinä, ainakaan muille. Lopussa hoitaja sanoi, että on pakko keksiä nyt jotain -"mää pelkään sun puolesta, mitä jos kilahat vaikka viikon päästä ja teet jotain mistä ei oo enää paluuta?"

Tuntuu etten nää tässä paskassa enää mitään järkeä. Kun mua ei ole tehty elämään tänne, olen liian heikko tänne. Selitin joskus A:lle siitä kun olen niin heikko, A vastasi "mieti kuinka monta vuotta oot kestäny tuota paskaa ja oot edelleen hengissä, kaiken sen jälkeen sää vielä sanot olevas heikko?!" Totta tuokin... mutta...


MT:ssä selitin hoitajalle kuinka nämä kaksi päivää on ollut jopa ihan jees. Pääsin kotiin ja helvetti pääsi irti. Itkin sängyssä peiton alla. Oli muutama jotka koitti puhelimen välityksellä kuunnella. Selitin kun en vaan enää jaksa. Jos Portugalilainen ei olisi läsnä täällä niin paljon, olisin jo varmaan heittänyt veivini jotenkin. Sen olen kuitenkin päättänyt, että Portugalilaista en jätä ikinä yksin sen takia että olen heikko ja haluan pois. En ikinä.

Halvalla

Eilen lähdettiin Poreen kanssa yöelämään. Meidän kanssa mukana oli Poreen veljen vaimo, veljen vaimon kaveri ja veljen vaimon kaverin kaveri. Minulla ei ollut tarkoitus juoda, kuitenkin päädyin ottamaan muutamat. Aluksi mentiin paikalliseen pubiin jossa kaikki meni ihan hyvin. Kännipäissään tietenkin sattuin pistämään J:lle viestiä onko se ulkona ja olihan se.

Pubista jatkettiin iltaa tanssipaikkaan. Fiilis oli vielä ihan hyvä, pystyi pitämään hauskaa miettimättä sen enempää. Sieltä kuitenkin jatkettiin vielä yhteen kaupungin suosituimmista baareista ja napsahti.

Tuntui kun kaikki paska vaan vyöry päälle. Hiljaa, salakavalasti ja hitaasti. Tuntui kun olisin lamaantunut sisältä. Toisaalta tuntun etten tunne mitään. Halusin vaan pois ja kotiin. Mäkkärin kautta bussille ja kotiin.


Tulin yksin kotiin, pistin E:n kanssa viestiä. Kerroin paskasta olosta ja se yritti lohduttaa minkä nyt puhelimen välityksellä pysty, se kuunteli. Sanoin että kun ihmiset tietäis millanen olo mulla oikeesti on, sen kaiken naurun ja hymyn taustalla, E:vastasi "Sä et puhu. Et oo mullekkaan puhunu aikasemmin. Se kun sanoit ääniviestissä et halusit kuolla nii se pysäytti." Tiedän etten enää puhu, paitsi mt:ssä. Eilen olin niin valmis hyppäämään läheiseltä sillalta. Luojan kiitos Portugalilainen oli kotona, selitin E:lle kuinka en ikinä jättäisi Portugalilaista yksin kotiin niin että itse lähtisin hyppimään sillalta alas tai junan alle. En jätä sitä oman onnensa nojaan. Ilman sitä, en olisi ehkä enää tässä. Olin jo niin valmis pakkaamaan veitset ja luovuttamaan.

The end

Looking back I still have so many questions
So many things unanswered
Like what did I do?
What could I do?
Was there ever a moment you cared?

Was I always ugly and abandoned
Remembering all the times you wished me harm
You wished me dead
How could I have changed to make it better?



I still feel so much hate inside of me
Seems like you were just waiting for me to fail
I'm sorry I can't forgive you
Do you blame me?
You never forgave me

I've tried to grow from this
Every day is a new challenge
Because with you there's just no winning
Like it or not I'm still a part of you
And you're still a part of me

So this is how it ends
All the tears, all the blood
It's all been for nothing
As the candle dwindles and flickers out
The end