Riot in my head

I don't want my mom to know
that I never loved my life.
Liikkuvat lähetti osastolle. Olin neljä päivää osastolla, ensimmäinen päivä kotona. Olisin saanut vielä jäädä mutta halusin kotiin. Osastolla oli paljon ääniä, ääniä jotka käskivät olla hiljaa ja näytellä nättiä. Ääniä jotka käskevät tappaa jonkun toisen tai itseni, uhkailevia ja haukkuvia. Siellä oli muuten aika tylsää, aika kävi pitkäksi ja odotin aina seuraavia lääkkeitä. Osastolla taas paino putosi, vaikka söin enemmän kun kotona.

Kotona olo ollut aika samanlaista kun ennenkin, ei osastoreissu sitä mihinkään ole muuttanut vaikka moni niin toivoisi. Sama ääni huutaa tunnista toiseen päässäni, kolmas ääni pään ulkopuolelta. Lopuksi huudan itse niiden kanssa jottei oma pää räjähdä. En saa ääniä hiljaiseksi, en vaikka kuinka yritän.


Now there's a riot in my head
and I might as well be dead.
Huomenna terapia ja lääkkeenjako. En ehkä halua mennä kummallekkaan. Jotenkin terapian lopettaminen kiehtoo taas päässä, en tiedä olenko se minä vai ajatteleeko joku muu puolestani, työntää ajatuksia päähäni ja väittää niiden olevan minun. Koska en enää tiedä haluanko parantua, en tiedä haluanko olla täällä enää muiden riesana. En tiedä yhtään mitään.

But I guess that's just the way the story goes

You always smile,
but in your eyes the sorrow shows.

Taas kotona. Itken yksin että unilääkkeet vaikuttaisi, että pääsisin hetkeksi parempaan paikkaan. Kaksi lisäkiloa. "Ole syömättä" "ole syömättä helvetin kakara" se sanoo, niin se on käskenyt koko viikon. En ole vain halunnut kuunnella. En ole halunnut olla hyvä ihminen, saatika kiltti. Kotiin tullessa Ana iski kiinni, se ei jätä minua ikinä rauhaan. Se latelee päivämääriä, kellonaikoja. Kaiken pitää olla valmista se sanoo.

En edes enää tiedä haluanko joskus hymyillä aidosti, tarkottaen sitä ettei sisuskalut halua samaan aikaan kuolla. Tiedän joka ikisen ihmisen pärjäävän ilman minua, jopa Portugalilaisen. Tällä hetkellä kun itkien kirjoitan, katson Portugalilaista silmiin se katsoo takaisin heiluttaen häntää. Kyllä se aavistaa, tiedän että se aavistaa ja pyytää jäämään.


Huomenna taas käynti hoitajalle. Viikonlopun liikkuvakäynti peruutettiin reissun takia. Ehkä ihan hyvä, koska en tiedä enää mitä haluan. Ana valtaa mielen sanoillaan täydellisyydestä. Tarinoita kivuttomasta elämästä, siivet selässä ja Pikkumustan kanssa.

En jaksa enää tapella, kääntää ja vääntää. En jaksa enää puhua enkä hengittää. Haluan vain pois, kuolla pois.

Ana tappaa

Ja kohta nuolen haavoja,
syviä ja suolaisia.
Kun mikään ei tunnu miltään,
kipu korvaa ystävän.

Sopimus Anan kanssa, sopimus josta en voi kertoa.
Kukaan ei enää pelasta minua häneltä, Ana on ja pysyy - minä en.

Huomenna lemmikkimessut. Ahdistaa.

Kipua

Mulla on ympärillä jengii,
mutta ei yhtään pysyvää.







"Miksi sää haluat tappaa ittes? Sulla on perhe, eläimiä, Portugalilainen, paljon kavereita jotka oikeesti välittää... ja minä. Älä jätä mua." -J
Niin monta kuvaa kuvaamaan fiilistä, olen niin sanaton etten pysty kirjoittamaan. Liikaa ääniä, liikaa kaikkea. Vielä yksi reissu, jonka jälkeen hyppään ajasta ikuisuuteen.