Lonely girl

Ahdistaa. Ahdistaa ihan pirusti liikaa. Mutta miksi? Huominen MT. En halua sinne. En halua. Taas muistuttelen itseäni miksi ylipäätään olen istunut siellä, miksi ylipäätään olen hakeutunut sinne. En minä tarvitse apua, pärjään mainiosti yksin. Hitto, taas yksi valhe.

I can remember the very first time I cried,
how I wiped my eyes and buried the pain inside.
All of my memories - good and bad - that's past,
didn't even take the time to realize.
Starin' at the cracks in the walls,
cuz I'm waiting for it all to come to an end.
Kuuntelin pitkästä aikaa kyseistä kappaletta. Olin 15 ja olin kahdeksannella luokalla. Ana oli vallannut mut täysin, elin juuri kun Ana käski, en välittänyt muusta. Olin 20kg laihempi kun tänä päivänä. Olin pieni ja onneton. Koulussa välitunnit istuin yksin inva-wcssä tuolilla, sammutin valot ja laitoin luurit korvaan. Kuuntelin vain kaikkea, myöskin kyseistä kappaletta. Tuo biisi saa mut aina muistamaan ne hetket siellä wc:ssä. En voinut olla muiden kanssa, masennus ja Ana oli vienyt multa aivan kaiken, jopa ne viimeisetkin sosiaalisuuden rippeet ja sen pienen ujon hymyn. Aivan kaiken.


Kun mietin itseäni viisi vuotta takaperin. En halunnut sillon apua koska "pärjään yksin..". Viiden vuoden aikana tämä kaikki paska on vain heittänyt häränpyllyä ties monettako kertaa, enkä ole oikein saanut mitään muuta aikaseksi. Viisi vuotta ja ei mitään. Vain ja ainoastaan siksi koska "pärjään yksin", edelleenkin tänä päivänä.

Mua pelottaa.
En halua puhumaan, en halua apua.
Haluan vain pois. Ikuisesti.

Trouble

There's a place that I know.
It's not pretty there and few have ever gone,
if I show it to you now, will it make you run away?

Aamulla oli vaikea herätä tähän aamuun. Nukuin herätysten yli ja Portugalilainenkin kävi jo kysymässä eikö mamma voisi jo nousta. Aamulla tuntui kun kaikki paska olisi ollut unta. Heräsin omana itsenäni, hymyilin peilistä ja mietin miten ihanaa elämä voikaan olla. Ajattelin etten enää tarvitse terapiaa, en tarvitse apua, pärjään yksin.

Selvennykseksi heti alkuun, tänään heräsin omalta kämpältäni pitkästä aikaa. Olen viimeisen viikon ollut vanhempien luona siksi etten pärjää kotona. Vanhempien luona Portugalilainen on saanut lenkittäjän, minä olen saanut vain levätä eikä ole tarvinnut miettiä kotitöitä. Muutama päivä sitten äiti kysyi voisinko tyhjentää astianpesukoneen. Senhän ei pitäisi olla kauhea urakka. Purskahdin itkuun ja romahdin täysin. Koitin pidätellä itseäni jotenkin koossa. Ihme ja kumma, onnistuin. Eilen päätin tulla kotiin, tai olihan se jo muutaman päivän ollut mielessä. Eilinen päivä meni järkyttävän ahdistuksen kourissa koska pitäisi mennä takaisin kotiin.

Söin aamupalan, käytiin Portugalilaisen kanssa juoksulenkillä. Siihen loppui kaikki hieno. Suljen ikkunoiden verhot. Pihalla paistaa aurinko. Pitäisi siivota, värjätä hiukset ja käydä suihkussa. Ahdistaa niin paljon että menen ihan lukkoon ja päädyn käpertymään peiton alle tekemättä mitään. Puhelin on jo toista päivää kiinni, siitä loppui eilen akku enkä ole jaksanut laittaa lataukseen. Tuntuu rentouttavalta, en ole tavoitettavissa, saan olla omassa rauhassa. En halua että kukaan näkee sisälle, enkä tahdo mennä ulos. En tahdo nähdä ihmisiä. Tietokonetuolini heiluu vaikka minä en heiluta sitä. Pyörryttää, ehkä jopa vähän oksettaa. Heiluminen ei lopu. Minun on parempi peiton alla, siellä olen turvassa kaikelta.

Or will you stay, even if it hurts
even if I try to push you out, will you return?
and remind me who I really am.



I told you you should never follow me,
but here we are, and you’re in too deep.
Parvekkeen ovi pitää jotain ääntä. Siellä on joku, olen aivan varma siitä. Onneksi verhot on kiinni ja ovi on lukossa, se ei pääse sisälle. Portugalilainenkaan ei huomaa mitään vaikka yleensä se reagoi pienempäänkin rasahukseen. Se nukkuu, annan sen nukkua. Ovi rasahtelee edelleen. Käperryn syvemmälle peittoon, laitan musiikkia kovemmalle ja yritän hengittää rauhallisesti. Ahdistaa, ihan pirusti.

Katson viilohaavoja mitkä tein hetki sitten. Haluaisin avata ne uudelleen. Ei tarvitsisi viiltää uudestaan, aukaisen vain vanhat arvet. Sitä ei lasketa. Siitä ei tarvitse kertoa kellekkään.

Ruokaakin pitäisi tehdä. Ehkä pärjään ilman, ei ole ensimmäinen kerta.

I told you never to get used to me,

I stay awake when you fall asleep,

I’m a whole lot of trouble.

Viimeinen aamu

Hello darkness, my old friend
I've come to talk with you again
Love me or hate me, I walk alone
Been called a monster, called a demon, called a freak
I'm not an idol, not an angel, not a saint
I walk alone, I always have, I'm not ashamed
A living nightmare from the cradle to the grave

And then the darkness surrounds me
I know I'm alive but I feel like I've died
And all that's left is to accept that it's over
I feel like I'm slipping away

My whole world is the pain inside me
The best I can do is just get through the day

Here I am at the end of me
Tryin' to hold to what I can't see
I forgot how to hope


Dear mother, I love you
I'm sorry, I wasn't good enough

Dear father, forgive me
'Cause in your eyes, I just never added up
In my heart I know I failed you

Dear brother, just don't hate me
For never standing by you or being by your side

Dear sister, please don't blame me
I only did what I thought was truly right
It's a long and lonely road, when you know you walk alone

I feel like running away, I'm still so far from home
You say that I'll never change but what the fuck do you know?
I'll burn it all to the ground before I let you in
Please forgive me, I can't forgive you now.
I remember everything.

Saanhan jo ottaa purkillisen pillereitä viinalla alas
ja lähtä junaradalle hortoilemaan. Saanhan?

Beauty from pain

Tasan viikko seuraavaan MT aikaan. Enää viikko. Olen laskenut päiviä jotka vain vähenee, jotkut päivät on tuntunut pidemmältä kun toiset. Olen myöskin kirjoittanut hoitajalleni päiväkirjaa päivittäin siitä mitä olen tehnyt ja omista fiiliksistä, tästä kaikesta paskasta mun pään sisällä.

Ana on ottanut taas otteen minusta, olen monta vuotta onnistunut vaientamaan sen kamalan ja kylmän äänen, miksi en enää pysty? Miksi minun pitää olla niin pirun heikko paskiainen että lähden taas leikkimään kuoleman kanssa lasinsirpaleilla. Ana on niin kaunis. Välillä kadun että lähdin ikinä sen mukaan, en muista oliko minulla edes vaihtoehtoja. Luulen että ei, Anan kanssa ei ole ikinä vaihtoehtoja. Olin 14, kaikki oli niin sairaan kaunista ja uutta. En tiennyt mitä se oli tai mitä siitä seuraa.


Hallusinaatiot tekee myös paluutaan, onhan viime kerrasta jo melkein 1,5v. Sama vanha ympyrä viiden vuoden takaa, sillä erotuksella että nyt olen viisi vuotta vanhempi, paljon viisaampi ja olen tarjoutunut ottamaan apua vastaan. Välillä mietin tarvinko koko apua. Olen ennen pärjännyt yksin, monta vuotta. Vaikka en voi kun kehua hoitajaani, se on ihana.

Please die Ana

16. syyskuuta 2013
Katson sinua suoraan silmiin. Tunnistan sinut. Olet se sama jonka ikuistin kaksi vuotta sitten paperille kyyneleet valuen, olet se joka pilasi kolme vuotta sitten elämäni. Kuiskaat korvaani kauniita sanoja, tiedät juuri ne oikeat sanat vaikka tiedän ettet tunne minua enää ollenkaan. En ole enää se sama, olen yrittänyt muuttua, olen yrittänyt palata takaisin siihen mitä olin ennen sinua mutta nyt se tuntuu mahdottomalta. Kuiskaat vielä vähän lisää ja minä nyökkäilen.

Kun katsot minua suoraan silmiin, sen hetken ajan, sen pienen hetken ajan tunnen ne tunteet miltä tuntuu kun haluaisi repiä joka ikisen kohdan ihosta palasiksi, sen kun haluaisi hypätä junan alle, sen kun haluaisi vain lopettaa hengittämästä ja nukahtaa. Tiedän että sinun kanssasi se on mahdollista, tiedän myös mitä vaa'an toisella puolella on, siellä on ne joista välitän kaikista eniten, asioita mitä rakastan koko sydämestäni vai rakastanko sittenkään? Luulin ettei me enää ikinä tavata, olin väärässä ja nyt haluat taas minut sinun mukaasi. Viimeksi et antanut vaihtoehtoja joten tuskin annat tälläkään kertaa. Otan kylmistä käsistäsi kiinni, suljen silmät ja annan sinun viedä.



24. lokakuuta 2013
Myönnän, olin väärässä. Mun olisi pitänyt tietää paremmin, mun olisi pitänyt jo ensimmäisellä kerralla antaa olla ja antaa virran viedä. Mun olisi pitänyt viiltää vielä vähän syvemmältä, mun olisi pitänyt niellä vähän enemmän pillereitä...mun olisi pitänyt.. Mun olisi pitänyt kuunnella sinua. Tiedän ettet ole minkään arvoinen mutta tiedän myös sen etten ole minäkään. Kadun sitä etten kuunnellut sinua, kun käskit olla syömättä söin vielä sen yhden hedelmän lisää, yritin selittää että minulla on nälkä mutta huudat korvaani ettei se ole kunnon syy olla kuuntelematta sinua, kun käsket olla juomatta koska se turvottaa join vielä sen yhden lasillisen vettä, selitin että kurkkua kuivasi enkä enää meinannut saada nieltyä, huudat taas sen saman lauseen, se ei ole kunnon syy olla kuuntelematta sinua. Olin väärässä, pyydän anteeksi.

Ainoa asia jossa onnistuin oli juoksulenkit, huusit että juokse kovempaa läski, juokse vielä kilometri, juokse vielä kaksi, samalla voit vetää vielä kolmannenkin. Järjen pieni ääni kuiskasi korvaani että käänny seuraavasta mutkasta jo kotiin, et jaksa eikä sinun ole pakko. Kuitenkin sinun äänesi ylitti sen pienenkin järjen äänen mikä minulla oli vielä jäljellä. Juoksin koko ajan kovempaa, kaaduin koska jalat eivät kantaneet, haukoin henkeä ja haukuin itseäni paskaksi läskiksi. Nousin, kiihdytin, kaaduin, nousin, kiihdytin, kaaduin...ja samalla menetelmällä mentiin ties kuinka monta kilometriä eteenpäin, sinä olet läski, koska et jaksa.

En jaksa enää sitä ikuista itkua ja hampaiden puristusta siitä kun huudat että olen huono, en jaksa enää yhtään mitään. Olen menettänyt jo kaiken mitä minulla on.....paitsi sinut. Olet ainoa mitä minulla on jäljellä..


I'm in love with a girl, but she wants me dead
her name is Ana and she lives in my head.

Runaway

Eilen mt:llä istuin hiljaa kun kuulin taas kysymyksen "mitä sulle kuuluu?". Joka kerta se kysymys vetää mut ihan lukkoon. En saa ajatuksia kasaan että saisin kerrottua jotakin järkevää. Alkaa tulla jo awkward-hiljaisuus ja suustani pääsee vain "ihan hyvää". Vitun hyvä minä, jälleen kerran..

Olen miettinyt lähtöä aupairiksi kesällä. Pääsisin pois tästä kaikesta paskasta vaikka tiedän, että kaikki paska matkustaa pään sisälläni minne ikinä menenkin. Sehän olisikin liikaa pyydetty, jos edes kerran saisi lomaa tästä kaikesta. Ei semmoista vaihtoehtoa ole. Pelkään jos lähden aupairiksi sitä, että romahdan. Pelkään sitä, että kaikki suunnitelmat kusee vain siksi, että päässäni viiraa.

Eilen itkin koko päivän paniikkia ja ahdistusta siitä, että seuraava mt-aika on kahden viikon päästä. Hoitajani on lomalla, joten siksi ei ole ensi viikolla aikaa. Haukon henkeä, kurkussa tuntuu kun siellä olisi joku palanen. En saa happea. Itkettää, masentaa. Haluaisin viiltää. Kaikki vain sen takia että seuraava aika on kahden viikon kuluttua. A sanoi eilen, että älä tee niistä päivistä itsellesi mörköä, taisin tehdä sen jo. Helvetti.


Illalla juttelin yhden aupair-perheen kanssa, tai lähinnä perheen äidin. Isä oli matkoilla ja muksut nukkumassa. Äiti kertoi perheestä, perheen isästä ja heidän rutiineista. Toisaalta haluaisin sinne niin pirun paljon, toisaalta mua pelottaa niin paljon että epäonnistun etten tiedä uskallanko edes kokeilla. Kaikista eniten kuitenkin pelkään sitä että epäonnistun oman pään viiraamisen takia.

Kävin tänään töissä, ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen. Kun olen kotona ahdistun siitä ettei ole rahaa ja haluan töihin. Kun olen töissä niin valitan väsymystä ja haluan kotiin, yksin, eristäydyn ja menen peiton alle kuuntelemaan musiikkia. Ja itken.

Mikään ei ole ikinä hyvin. Paska minä.

Helmi

Kerron teille Helmistä. Helmi on 14 vuotta. Helmi käy seitsemännettä luokkaa ja on koulukiusattu. Helmi ei tykkää käydä koulussa ja kun hän pääsee kotiin viskaa hän kaikki tavarat jonnekkin missä ei niitä näe loppupäivänä. Helmi haluaisi kovasti koulussa olla kaikkien kaveri, Helmillä on kyllä kotona kavereita mutta ei ketään sellaista kehen Helmi luottaisi. Helmi ei luota kehenkään.

Helmi on erilainen. Tai niin hän luuli.

Helmi viiltelee ahdistuksen pois, viiltelyn lisäksi Helmi lyö itsensä mustelmille. Ahdistuksen minkä suurin syy on koulukiusaaminen. Helmin täyttää paha olo ja itseinho. Helmillä ei ole ketään kelle puhua. Helmi tuntee olonsa yksinäiseksi, vaikka hänellä olisi kavereita. Helmi tutustui kuitenkin juuri painajaiseen, painajaiseen nimeltä masennus.

Minä olin Helmi, kuusi vuotta sitten kun sairastuin.


Tänään kun hoitaja tuli hakemaan minut odotusaulasta, se oli yllättävän hiljainen. Pääsin istumaan alas ja hoitaja kysyi miten minulla on mennyt. Mumisin jotain ja hoitaja sanoi "kyllä mää huomaan kuinka hajalla oot". Pidättelin kaikin voimin itkua. En tiedä miksi, en vain halunnut itkeä vaikka tiedän että se helpottaisi.

Juteltiin tänään kaksi viikkoa sitten maanantaina tapahtuneesta flippauksesta ja viiltelystä. Pohdittiin millä tavalla voisin korvata viiltelyn. Olo parani niiin paljon tuolla kerralla. Tuntu kun viisi kiloa kiviä olisi pudonnut hartioilta.

Viime päivät on mennyt hammasta purren, itkien ja miettin kuinka oikeesti jaksan tätä kaikkea ja mikä parasta, jos en jaksa pyörittää arkea, miten jaksan niitä 8h työpäiviä. Miten ikinä pärjään Portugalilaisen kanssa jos en edes voi pitää itsestäni huolta. Vajoan vaan alemmas ja alemmas. Kuukausi sitten sanoin olevani pohjalla, nyt voin sanoa olevani vielä enemmän.

Kaikki olisi niiin paljon paremmin kun minä en olisi täällä..

Nobody knows

Mutsi soittaa vastaajaan, miksen käy enää milloinkaan
kuinka pärjään omillaan, oon huolissaan.
Hävettää kelle kertoisin, kumpa vahvempi oisin
kaikki muuttui huonommaks, kun diagnoosin sain f32.

Kuten ylläolevissa lyriikoissa jo mainitaan "hävettää kelle kertoisin, kumoa vahvempi oisin". En uskalla, en voi, enkä kehtaa kertoa kellekkään minun todellista tämänhetkistä tilannetta. Liian monesti itken kotona kun Portugalilainen katsoo mua silmiin. Sillä olisi ruoka-aika, ruuan jälkeen pitäisi myös käydä pissalla - onhan edellisestä ulkoilusta jo monta tuntia. Nuo kaksi asiaa, jollekkin ihmiselle normaalia arkirutiinia on minulle liian valtavia asioita. Kuuluuhan ne minunkin arkirutiiniin, silti ne on välillä ihan ylitsepääsemättömän vaikeita asioita. Monesti mietin mitä tekisinkään ilman tuota karvapalloa - myös monesti itken sitä, miten voin pitää toisesta huolta kun en voi pitää edes itsestänikään.


Huomaan kuinka ihmiset on huolissaan. Portugalilaisestakin huomaa kun se tajuaa ettei mamma olekkaan ehkä ihan täysissä voimissa. Terä kutsuu mua päivä päivältä enemmän. Kuolema ja itsemurha käy joka päivä mielessä. Olen kuitenkin sopinut itseni kanssa että niin kauan kun tuo rakkain nelijalka täällä tallustaa minun perässäni, en tee mitään peruuttamatonta. Sitä en yksin jätä - en siksi että haluan pois. Murrun pienimmistäkin vastoinkäymisistä, tuntuu että muutun päivä päivältä heikommaksi. Silti mun on pakko jaksaa, jos ei itseni takia niin edes Portugalilaisen. Muut kyllä pärjää ja kaikkien elämä jatkuis, kuinka kamalalta se voi kuulostaakin mutta tuo pieni tarvitsee mua joka päivä. Joka ikinen päivä.

Relief

Your heart beats but you feel like you're dying
You're so numb but you can't stop crying

And in a little while
All the noise in your head will fade away
And you will find some relief then

And in a little while
All the weight in the world feels like a light rain
And you will find some relief then

Tänään oli taas mt-käynti. Sain puhuttua maanantaisesta, sen jälkeen juttu jatkuikin mun viiltelyyn. Puhuttiin asioista mitkä on tapahtunut vuosina 11-12 ja nykyhetkestä, mun arvista ja missä niitä on. Sanoin että olen vain viimeisen viikon miettinyt kuinka pääsen täältä mahdollisimman kivuttomasti pois. Tai niin, että muille se olisi mahdollisimman kivutonta vaikka tiedän että se ei ole ikinä, ainakaan muille. Lopussa hoitaja sanoi, että on pakko keksiä nyt jotain -"mää pelkään sun puolesta, mitä jos kilahat vaikka viikon päästä ja teet jotain mistä ei oo enää paluuta?"

Tuntuu etten nää tässä paskassa enää mitään järkeä. Kun mua ei ole tehty elämään tänne, olen liian heikko tänne. Selitin joskus A:lle siitä kun olen niin heikko, A vastasi "mieti kuinka monta vuotta oot kestäny tuota paskaa ja oot edelleen hengissä, kaiken sen jälkeen sää vielä sanot olevas heikko?!" Totta tuokin... mutta...


MT:ssä selitin hoitajalle kuinka nämä kaksi päivää on ollut jopa ihan jees. Pääsin kotiin ja helvetti pääsi irti. Itkin sängyssä peiton alla. Oli muutama jotka koitti puhelimen välityksellä kuunnella. Selitin kun en vaan enää jaksa. Jos Portugalilainen ei olisi läsnä täällä niin paljon, olisin jo varmaan heittänyt veivini jotenkin. Sen olen kuitenkin päättänyt, että Portugalilaista en jätä ikinä yksin sen takia että olen heikko ja haluan pois. En ikinä.