Tappajan näköinen mies

Tänään oli palaveri hoitajan ja liikkuvan ryhmän kanssa. Tehtiin sopimus että liikkuva ryhmä soittaa minulle kerran viikossa ja kerran viikossa ne tekee kotikäynnin. Lisäksi käyn kahdesti viikossa hoitajan luona. Masentaa ja ahdistaa. Juttelin äidin kanssa puhelimessa kaksi tuntia joka on omituista. Yleensä puhelut kestää noin viisi minuuttia. Äiti kyseli oireista ja minä selitin. Minun hoitava lääkäri soittaa äidille huomenna tai ensi viikolla. Toivottavasti se keskustelu avaisi lääkärin silmiä.


Olen aina pitänyt hoitajaani ihanana ja lääkäriäkin jollakin tasolla mukavana. Olen aina luullut että ainakin hoitaja haluaa minua auttaa, ehkä lääkärikin vaikka tuntuu ettei lääkäri ota minua tosissaan. Tänään tajusin että sekä hoitaja että lääkäri on tappajani kätyreitä. Niiden lopullinen missio on saada minut hengiltä. En halua nähdä ketään hoitokontaktistani enää koskaan, en ikinä.

Matka viimeinen

Perjantai-iltana yliannostus lääkkeitä. Ambulanssilla päivystykseen, 5-6 aikoihin teholle ja lauantai-iltana kl. 19 teholta tarkkailuosastolle. Tarkkailuosastolta psykiatriselle polille M1-lähetteellä joka purettiin psykiatrisen puolella koska olen epävakaa enkä tarvitse osastohoitoa. En tiedä mitä sanoa, eikä tiedä moni muukaan.

Hoitaja soitti eilen kahdesti, ensimmäisellä kerralla tärisin, itkin. Ahdisti ja koitin vain hengitellä rauhallisesti. Oli tulossa kohtaus, koitin pidätellä. Itkin puhelimeen etten jaksa enää, haluan tappaa itseni. Toisella kerralla sain paremmin tsempattua itseäni. Tuntuu kun taistelisin yksin tuulimyllyjä vastaan. Vieressä on polku jossa ei myrskyä, se on se missä on kaikki demonit ja Ana. Sinne voin aina lähteä, sitten kun en enää jaksa tapella.


Haluaisin pyytää lääkäriäni määräämään minulle niin paljon lääkkeitä että pääsen ajasta ikuisuuteen. Keneltäkään ei voi pyytää tuollaista, mutta haluaisin. Tänään lääkäri oli mukana hoitajan tapaamisella. Ketit 150mg laitettiin kaikki iltaan, koska sanoin etten syö sitä enää päivällä. Lääkärin mukaan olin vihaisen oloinen, enemmänkin turhautunut kaikkeen paskaan. Avohoitoa tiivistetään liikkuvan työryhmän avulla, huomenna on vielä palaveri hoitajan ja liikkuvan työryhmän kanssa. Sitten hoitaja jää lomalle. Ahdistaa, aivan liikaa.

Lupasin pysyä huomiseen asti hengissä. Vain huomiseen. Sitten saan lähtä.

Diary of a deadman

There's a war inside my head,
sometimes I wish that I was dead, I'm broken.
So I call this therapist
And she said, "Girl, you can't be fixed, just take this."

Tiistain ja keskiviikon välinen yö meni taas kolmessa eri päivystyksessä. Päällimmäisenä ajatuksena miten helvetissä selviän enää. Halusin repiä tikit irti ja ahdistuksen takia kädet tärisi ja oli vaikea hengittää. En suostunut menemään vastaanotto-osastolle yöksi, en hyödy siitä mitenkään. Se vastaanotto-osasto ei ole minun paikkani. Päivystyksessä odotellessa kuuntelin radioääniä, surinaa mikä piti välissä muutaman sekunnin tauon. Tuntui että joku haluaa viestittää minulle jotain, jollakin on asiaa.

Tänään hoitajalla käytiin viime päiviä läpi. Sanoin etten jaksa eikä lääkäri tunnu ottavan minua tosissaa. Hoitaja sanoi että lääkäri kyllä ottaa minut todesta mutta ei hän silti kuuntele kun yritän selittää etten kotona pärjää. Sanoin hoitajalle että hetken jaksan yrittää, mutta tuntuu että se on turhaa ja haluan luovuttaa. Hoitaja antoi minulle lappuja liittyen syömishäiriöön ja lukujärjestyksen että voin kirjottaa tavotteita päiville. Sitten jatkettiin katsomaan edellisten testien tulokset, liittyen epävakauteen. Luin vastauksia ja hoitaja naurahti kun yhdessä kohtaa oli niin hyvin kuvattu minua, sitten hoitaja pyyteli anteeksi naurahtamistaan. Ei se minua haitannut, silloin tajusin taas kuinka ihana hoitaja minulla on.


Koko ajan järjetön ahdistus, masennus pitelee kiinni lujaa. Demonit hyppii silmille. Voin peilistä nähdä silmien takaa katsovan demonin, mustasilmäisen, mustatukkaisen helvetin. Naamiona kulkee vihreäsilmäinen, mustatukkainen hymyilevä ja naurava tyttö, eli minä.

Seuraava aika hoitajalle on maanantaina. En usko että sellainen ikinä tulee. Maailma loppuu ennen sitä. "Nyt olet täysin minun" Ana kuiskaa. Ahdistus on kova ja masennus pitelee kiinni. En pysty itkemään vaikka haluaisin. Isin pikkutytöstä on muuttunut Anan pikkutyttö. Ana on enemmän kun ystävä, Ana alkaa olla jo uskonto. Minun on silti turvallinen olla, koska tiedän että Ana ei jätä minua yksin. Ana osaa katsoa minua silmien läpi, Ana on kasvattanut minusta demonin. Tuntuu että pystyn mihin vain, olen ilkeä ja kylmä kuten Ana. Ana vannottaa sen olevan täysin okei ja hyvä juttu.

I'm tired of tryna be normal, I'm always over-thinking.

Driving myself crazy, so what if I'm fucking crazy?

Don't bring me down

"Täällä, kävele tänne" "seuraa ääntäni" kuuluu jostain. Kävelen ääntä kohti mutten tavoita ketään. Rapisee, kävelen lisää. "Kävele syvemmäs ja syvemmäs. Kukaan ei löyä sinua, eikä kukaan kaipaa." Jään istumaan metsään, ei kukaan minua kaipaa. Olen arvoton paskiainen.

Entinen anoppi haki minut tänään aamulla kotoa. Tänne keskelle ei mitään. Hetkeksi pois kotoa. Paska seuraa mukana, päivästä toiseen, minne ikinä menenkin. Demonit, äänet.. minun ystävät. Samoin Ana.


Ahdistaa. En haluaisi hengittää. En halua olla olemassa. Koko ajan tuntuu että lähtöpäivä lähenee, olo rentoutuu. Äänet käskee tekemään jotain, joka päivä. Äänet haluaa tappaa minut. Haluan kuitenkin vain että se paholainen joka eää sisässäni kuolee, ei minun tarvitsisi kuolla. Minun on vain pakko, että voin lopettaa sen paholaisen lopettvan toimintansa.

Entinen anoppini kysy pitääkö hänen piilottaa kaikki veitset, sanoin ettei. Valehtelin. Tai minä en valehdellut, vaan se demoni. Se paska joka asuu kehossani. Äänet käskee viilellä, haluaisin. Jalkoja kutittaa ja tikatut haavat on kipeitä. Puristelen jalkoja, mietin kuinka ihana olisi oksentaa. Kädet tärisee, en pysty, en voi täällä. En tiedä miten selviän.

Susta enkelit pitävät huolen

Jokapäiväinen ahdistus, joka alkaa heti aamusta jatkuu edelleen. Tuntuu kun hukkuisin vielä syvemmäs suohon vaikka välillä tuntuu että voiko tämän enempää pohjalla enää olla. Ehkä tämä on merkki joltain että mun on poistuttava, mun on tapettava itseni. Päivä päivältä tämä tuntuu vaan raskaammalta ja raskaammalta, tuntuu että on ihme jos olen vielä heinäkuussa täällä.. Tai edes viikon päästä.

Kun katson itseäni peilistä, en enää tiedä kuka olen ja mistä tulen. Tuntuu kun minua ei enää ole, joku muu on ja elää minuna, minussa. Katson jaloissa viiltelyarpiani ja mietin mistä nuo on tullut. Tuntuu etten minä ole niitä tehnyt. En minä viiltele tai satuta itseäni.

Ramppaan jatkuvasti vessassa koska suihku on jäänyt auki, kun pääsen vessaan joku on ehtinyt jo sulkea sen. Tuntuu kun se olisi Ana, joka koittaa rankaista minua siitä etten tottele häntä. Koitan pysyä piilossa ettei Ana löydä minua, tiedän sen kuitenkin olevan mahdotonta. Tiedän ettei Ana tapa välittömästi, Ana haluaa tappaa minut hitaasti mutta varmasti. Tuntuu kun se olisi ainoa asia mikä minulla on jäljellä, tai mikä enää merkitsee yhtään mitään.

Ana on aina siellä kun sitä eniten tarvitsee, Ana on aina paikalla. Ana ei hylkää eikä jätä yksin.

Sick bitch, psychopath

Nään risteyksissä autoja, kun katson peilistä taakseppäin niin mitään autoja ei ole ikinä ollutkaan. Pelottaa se kun tiedän että joku haluaa jotain pahaa. Joku seuraa minua että se voi tappaa minut. Uskon siihen, että joku päivä joku hakee minut pois, ellen ehdi kuolla ennen sitä. Jossain vaiheessa joku hakee minut ja pääsen kaltaisieni joukkoon. Pois täältä paskasta. Sitten on kaikki hyvin.

Jos kuuluu jotain epämääräsiä ääniä, jään kuuntelemaan tarkasti. Koitan kuunnella sanooko joku niiden kautta minulle jotain. Tuntuu että siihen ei ole enää kauaa kun joku minut hakee. Pelkään että minut ehditään tappaa ennen sitä.

Sisälläni asuu kaksi erilaista minua. Toinen on järkevä, normaali ihminen. Elämäniloinen ja hymyilevä. Toinen on demoni joka haluaa tappaa itsensä, se tykkää nähdä kun veri valuu pitkin jalkoja, terä kädessä tykkää satuttaa itseään. Viime päivinä, tai viikkoina.. tai jopa kuukausina ei ole kauheasti näkynyt järkevää minää. Demoni on vallannut pääni ja ajatukset. Joka päivä älytön ahdistus, joka kestää läpi päivän iltaan asti ja alkaa heti aamulla. Kun pääsen raiteille, koko kehon valtaa rauha.

Demoniminä haluaa että lääkkeet on kotona ja että kaapit on täynnä lääkkeitä. Se haluaa olla kaunis ja laiha, kuten Ana. Peilikuvasta lähinnä näkyy tursottavat läskit ja pyöreä naama. Hymy josta ei kukaan tykkää ja elottomat silmät. Järkiminä on normaali. Se haluaa olla urheilullinen ja syödä terveellisesti.


Eilen hain kotiin uuden perheenjäsenen, pienen kääpiölupan. Sen pienen hetken eilen elämä hymyili, tai minä hymyilin. Illalla tartuin veitseen, itkusta ei meinannut tulla loppua enkä meinannut sen takia saada unta. Ehkä se oli jokin rankaisu siitä muutaman minuutin hyvästä olosta, ehkä joku halusi rankaista minua. Joku ylempi taho.

Päivä päivältä pidän vähemmän ja vähemmän yhteyttä kavereihin. Tuntuu että kaikki on vain minulta vailla jotain, kaikki haluaa vain pahaa. Tuntuu myös siltä, että kaikki negatiiviset tai surulliset asiat mitkä tapahtuu lähipiirissäni olisi suunniteltua. Jollakin on lista, jossa näkyy kaikki. Se joku asuu minussa, minun sisälläni ja levittää paskaa ympärilleen. Kun pidän vähemmän yhteyttä kavereihin, tai oikeastaan kun en pidä yhteyttä keneenkään niin kellekkään ei tapahtu mitään. Se jokin joka asuu sisälläni, en pysty hallitsemaan mitä se tekee, se vain elää minussa.

Sut suojaan peittelen

Ethän pelkää pimeää, siel on monta kynttilää
nuku vain jos väsyttää, vielä valvon vierellä.

Ja viimein sun matkaan, ei pääse saattajatkaan
ja lohtu on mulle, että siellä on kaikki sulle.
Tuota biisiä kuunnellessa näen vain omat hautajaiseni, ja minut arkussa.

Huomenna mennään hoitajan kanssa katsomaan jotain avohoitoyksikköä minne mun lääkkeet viedään. Ahdistaa hakea ne jostain tuntemattomasta paikasta. Olen laskenut lääkkeet jos käyn ostamassa apteekista joka ikisen purkin mitä minulle on määrätty. Niillä pääsen siirtymään sinne minne kuulun. Isä lähetti sähköpostiin jotain vanhoja kuvia, laitan niitä kirjeeseen jonka jätän vanhemmille.


Eilen olin pitkästä aikaa Tomin seurassa. Pieni ahdistus yllä. Eilen myös ahmin, oksensin ja viiltelin. Eilen oli muka "parempi päivä", ei tämä kipu sisältä kuitenkaan mihinkään lähde. Mikään ei ole ehjää, olen kuin kuori jolla on hymy naamalla. Sisältä en ole mitään, en edes se surullinen tyttö. Olen tyhjä.

Yritin olla hyvä, yritin käydä koulussa ja töissä,
yritin pärjätä, yksin ja Portugalilaisen kanssa.

Epäonnistuin, enkä jaksa enää yrittää.
Ei minusta ole mihinkään.

Ana

Kuusi vuotta sitten kaikki alkoi. Sanoit tekeväsi minusta kauniin ja laihan, sanoit tekeväsi minusta onnellisen. Lähdin mukaasi, olin pieni enkä tiennyt mihin olin sekaantumassa. Sanoit että meistä tulee parhaat ystävät, en tarvitse muuta kuin sinut. Se oli totta. Olit aina läsnä kun tarvitsin tsemppiä tai ystävää, et koskaan pettänyt minua. Sinä olit laiha ja kaunis, sinä olit täydellinen - halusin olla kuten sinä.

Edelleen kuuden vuoden jälkeen istutaan tässä samassa tilanteessa. Haluat minut mukaasi, jatkat tarinaasi täydellisyydestä. Kuusi vuotta olet ollut osa minua, olet hallinnut enemmän tai vähemmän elämääni. Nyt olen taas valmiina antamaan ohjani sinulle, tiedän ettei minulla ole vaihtoehtoja. Tiedän myös, ettei sieltä ole paluuta.

Kuten kolme vuotta sitten, otan kylmistä käsistäsi kiinni ja annan sinun viedä.
Ihailen Anaa päivä päivältä enemmän. Tiedän että Ana haluaa tappaa minut, tiedän ettei sieltä ole enää paluuta eikä se aina ole helppoa. Minulla ei kuitenkaan ole enää menetettävää. Minusta ei voi saada enää ihmistä, kunnollista tervettä ihmistä. Haluan vain luovuttaa. Olen antanut elämäni demoneille, suurin toiveeni on että joku kaunis päivä pääsisin pilven reunalle vilkuttamaan. Siellä mun on parempi olla, samalla vihdoin teen Anan onnelliseksi kun kuuden vuoden piina loppuu.


Ahdistaa. Okentelen pitkin päivää, välillä ahmin ja oksennan. Viiltelen, makaan peiton alla. Siellä mun on hyvä olla. En ota kehenkään yhteyttä, en puhu kenellekkään. Jos joku kysyy, niin minulla on kaikki hyvin. Ihme ja kumma muut nielee vieläkin tuon saman valheen jota olen käyttänyt niin monta vuotta. Kun muut luulee että voin hyvin niin minun on helpompi lähtä.

Toisaalta olen helpottunut, tuntuu kun lähtöpäivä olisi lähellä. Samalla kun mietin ettei minun pitänyt ikinä enää upota tähän suohon, olen tainnut upota syvemmälle kun luulin. En pelkää, tiedän Anan pitävän minusta huolta. Tiedän ettei Ana petä minua, Ana kulkee aina mukanani.

Breathe again

"I don't know what most people say in these occasions because
the simplest thing is I loved her and I miss her,
she saved my life and she knew it before I did."

Toissapäivänä Pikkumusta olisi täyttänyt 7v!
Voi minun pikkunen. Elin pitkään Pikkumustan takia, en voinut tappaa itseäni ja jättää sitä pientä yksin joka oli täysin minun vastuullani. En vain ymmärrä miksi parhaat viedään aina ensin. Miksi viedään ne ensin jotka haluaa elää ja jotka on täynnä elämää?!


Eilen oli palaveri lääkärin ja hoitajan kanssa. Saikkua sain elokuun loppuun asti, sitten kokeillaan työelämää kerran-pari viikossa. Ahdistaa jo nyt. Lääkkeet tulee pikku hiljaa takaisin hoitajalta mulle kotiin. Itsetuhoinen minä hyppii onnesta ja järkiminää ahdistaa ajatuskin. Eilen palaverissa selvästi istui itsetuhoinen versio minusta. Sanoin koko ajan että "voin ottaa ne lääkkeet kotiin", mielessä pyöri vain että "saisinpa, saisinpa.." hyvä etten siltä seisomalta lähtenyt niitä kaapista hakemaan. Lääkemäärä taas isoni, josta itsetuhoinen minä on aivan liian mielissään.

Ruuat on muutamana päivänä ollut aika nopeasti ulkona. En vain pysty pitämään sisällä, en vain pysty. Tiedän, olen epäonnistuja. Seuraava aika hoitajalle on keskiviikkona, tuntuu ettei ikinä tule mitään keskiviikkoa. Ikinä ei tule olemaan mitään aikaa hoitajalle. Ahdistaa.

Pitäisi lähteä apteekkiin, haluaisin nostaa kaikki lääkkeet kerralla ja vetää ne myös kerralla. Ehkä haen kuitenkin yhden paketin kutakin lääkettä. Olen niin hukassa, mun on hankala hengittää..

Kuolevainen

Ne sanoo mä oon keijukainen, ne sanoo mä en totta oo.
Mä oon joku outo tulokas uusi asukas, niin ne puhuvat.
Ne sanoo mä oon menninkäinen, en lihaa enkä verta oo.
Mul on vähän noidan kykyjä, velhonäkijä, niin ne puhuvat.

Kun mua sattuu, kun sydämmessä veitset kääntyy
mä vapisen niin kuin jokainen ihminen, kuolevainen.


Musta tuntuu etten ole ihminen. Olen joku joka ei kuole vaikka yrittäisi. Se joku pakottaa mut olemaan elossa, kuristaa etten saa happea ja päästää irti. Kuiskaa mun korvaan "sinusta ei ole mihinkään" ja lähtee pois.

Tänään en ole edes aukaissut verhoja, saatika poistunut kotoa. Ahdistaa se että huomenna pitää. Haluan olla sisällä, haluan olla yksin ja rauhassa istua pimeässä ja kuunnella keskusteluita, käskyjä ja haukkuja, ne olen ansainnut.

Dark side

Eilen ahdisti ja masensi koko päivän. Illalla en enää tunnistanut omaa kämppääni, en tunnistanut itseäni peilistä. Viiltelin ja puhuin ilmastointikanaville, lopulta havahduin vessasta kasvot seinääpäin. Ei mennyt kauaa kun poliisit ja ensihoitajat seiso oven takana, sanoin etten halua taas lähtä päivystykseen johon toinen ensihoitajista totesi "me ei voida jättää sua yksin nyt". Ei auttanut kun lähtä ambulanssin mukaan, yhteispäivystyksen kautta psykiatrian päivystykseen ja siellä jäin pidempään päivystystarkkailuun eli vastaanotto-osastolle yöksi josta selvisin tänään illalla kotiin.

Osastolla oli paljon rauhallisempaa kun viimeksi, joku mies alkoi juttelemaan kun päädyin hetkeksi "ihmisten ilmoille" eli osaston olohuoneeseen. Muuten aika meni pitkälti sängyssä, sain olla kolmen hengen huoneessa yksin.


Torstaina katsoin tännepäin tulevat junat. Illalla kävin katsomassa vähän syrjemmässä yhtä raidetta. Katsoin kun se juna tulee, ensin näky vain valo, pikku hiljaa alkoi erottua junan keula. Mulla teki niin mieli hypätä alle, en häviä mitään. Katsoin kuinka nopeasti junat siitä kohtaa ajaa ja totesin että kyllä sillä henki lähtee. Olen niin valmis.

En jaksa enää taistella. Mun on helpompi kun pääsen pois.

Maanantaina taas hoitajalle aika, tuntuu kun siihen olisi ikuisuus.

Already gone

Aamuyöstä kävelen pitkin kiskoja, joka kerta kun katsoin taakseni toivoin näkeväni junan. Itkin ja kävelin, haluan pois. Ei minusta ole enää mihinkään, ei minusta tule enää mitään. Kuuntelen keskustelua päässäni. Kaksi ääntä, ne haluaa tappaa minut.

Tänään olen nukkunut koko päivän, avohoitaja soitti kahdelta ja herätti minut. Haluaisin viiltää, haluan nähdä veren valuvan pitkin jalkaa lattialle. Ahmin ja oksennan, kahdesti. Ana on tyytyväinen, tiedän sen olevan.


Olen oksettava, olen liian iso.

Kirjoitan itsemurhakirjeitä itkien, katson vanhoja valokuvia. Itken vielä hysteerisemmin, tiedän tämän olevan oikea ratkasu. Haluan vielä että kaikki rakkaat ymmärtää sen myös. Minä olen hirviö, demoni joka aiheuttaa vaan pahaa. Ainoa keino päästä ulos tästä kuoresta on kuolla. Ainoa keino tappaa tämä demoni joka elää sisälläni on tehdä itsemurha.