Mulla on kaikki upeesti, tietenkin.
Kävin hakemassa apteekista nutridrinkkejä, "ei minun tarvitse syödä" "yhdessä on ihan liikaa kaloreita" oli päällimmäiset ajatukset apteekin hyllyjen välissä. Koitin vain miettiä sitä, että sovin itseni kanssa että ostan etten kuihtuisi täysin. Pelonsekaisin tuntein vein nutridrinkkejä kassalle ja maksoin ne. Kalorit vaan vilisee silmissä, en voi syödä ellen tiedä paljonko kaloreita joku sisältää. Tuntuu ahdistavalta edes miettiä ruokaa tai sitä, että jotain oisi päivässä syötävä. "Ei minun tarvitse syödä, en ole ihminen" tai niin ainakin Ana väittää minulle. Analle yksikin kalori on liikaa.
Kirjoitin tänään tekstin jonka haluan että joku lukee kirkossa kun minua ei ole. Tekstin missä selitän miksi tein niinkun tein. Haluaisin että muut edes koittaisi ymmärtää. Mietin vain kuolemaa, ja sitä hetkeä kun saan itseltäni hengen pois. Sitä helpotusta. Muut koittaa sanoa, että mieti mitä tapahtuu kun kuolen. Pakko vain todeta itsekkäästi, etten ole sitä katsomassa. Ainoa mikä saa minut itkemään on Portugalilainen.
niin olisit nähnyt sen miten valo voittaa, lopulta pimeyden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti