Loukussa

Sisällä kaikki on murrettu, kaikki on säpäleinä. Pieninä sirpaleina, pitkin poikin kehoa. Olen silti elossa, kaikki on kuulemma kunnossa. Olen ulkoapäin ehjä, iloinen ja naurava. Mietin monesti huomaako kukaan töissä etten ole kunnossa. Pelkään että saan potkut koska en vain kykene töihin. Silti olen siellä joka ikinen päivä.

Todellisuudessa olen rikki. Hymyilen ja nauran mutta sisälläni huutaa joku. Sillä on hätä, sillä on turvaton olla. Aivan kuten minullakin.


Jo muutaman viikon ajan, päivittäin, tuntuu että olen seurattu. Joku seuraa jossakin, kuvaa tekemisiäni. Demonilapset tuijottaa minua ja arpiani töissä. Olen piiritetty. Olen jäänyt kiinni, mutta mistä? Pelkään, pelkään joka ikinen päivä että kuolen, että Portugalilainen kidnapataan. Meidät hakataan tai että joku murtautuu kotiini. Pelkään kävellä autolta kotiin tai olla näkyvillä yleisillä paikoilla. Eniten pelkään kameroita.

Mutta minähän voin hyvin, koska käyn töissä. Vointini on erinomainen. Olen iloinen ja reipas.

Viikon päästä lääkäriaika. En ole käynyt viikkoihin hoitajan luona, enkä lääkärillä neljään kuukauteen. Ravitsemusterapiatkin peruin. En halua käydä juttelemassa, en halua avautua ihmisille kehen en luota. Aion sen myös sanoa lääkäriajalla, jospa se olisi viimeinen.

Born to die

Choose your last words,
this is the last time,
'cause you and I, we were born to die.

Pitkästä aikaa kuulumisia. Olen täyttänyt itseni töillä jotta unohtaisin aivan kaiken. Liikkuvien käynnit loppui pari viikkoa sitten, tänään ne vielä soittaa mutta minä en vastaa. En halua. En halua puhua paskaa luurin kautta, vakuutella että voin hyvin. Todellisuudessa asia on toisin. Olen perunut lääkärikäynnit, terapiakäynnit ja ratekäynnit. Olen perunut viimeisen kuukauden aikana aivan kaiken.

Itseänsä tappaminen pyörii päivittäin mielessä. Lääkkeitä, lääkkeitä ja lisää lääkkeitä. Sekä viinaa. Pyörittelen pillereitä kädessä kädet täristen, mun on pakko saada ne kaikki alas kerralla. Se on kuin joku pakkomielle, mutta en ole varma onko se minun, Anan vai Auran pakkomielle.


Luulin mua paljon vahvemmaksi
etten voi mennä täysin rikki
en niin pahoin ettei siihen ratkaisua ois
luotin että varjoista mä aina pääsen pois
Välillä en tiedä kuka olen tai mistä tulen. Romahtelen, itken ja hakkaan päätä seinään. Huudan ja kiljun. Väännän hoitajan kanssa että olen työkykyinen vaikka hoitaja on toista mieltä. Perun lääkärikäyntejä etten jäisi saikulle. Koska en halua, mun on pakko tehdä töitä vaikka en jaksaisikaan. Pidän murheet omina tietoinani, jopa J:lle esitän hyvinvoivaa ja pirteää. Kukaan ei tiedä kuinka voin, ei vanhemmat, ei hoitotaho, ei J, ei ystävät... ei kukaan. Paitsi ehkä Portugalilainen.