Need you now

Eilinen oli pelkkää ahdistusta, kohtauksia jossa näin vain vetäväni överit ja sen kuinka jään junan alle. Viiltelin, hakkasin päätä seinään että ne ajatukset lähtisi. Mikään ei auttanut. Viiltelin lisää, soitin päivystykseen "meillä ei ole aikoja tänään", hakkasin päätä seinään. Sätkin, itkin ja löin. Haluan kuolla, haluan niin tappaa itseni. Illalla lähdin päivystykseen liimattavaksi.



"Mistä voin olla varma että oot hengissä maanantaina?"

"Kun sää alat olla siinä rajalla pärjäätkö kun et oo viime aikoina pärjänny.."
Tänään hoitaja kysyi eilisestä. Kysyi pystynkö viikonlopun aikana soittamaan päivystykseen jos tulee hätä, sanoin etten tiedä, haluaisin vaan vetää napit naamaan ja istumaan raiteille. Hoitaja ehdotti jos olisin tänään mennyt polille arvioitavaksi, menen huomenna. Saa nähdä jäänkö osastolle, en tiedä toivonko sitä vai en.

Haluaisin pärjätä viikonlopun yli maanantaille, en tiedä mitä sitten tapahtuu. En mää helvetti tiedä yhtään mistään yhtään mitään. "Sun viiltely on mennyt tosi pahaksi" "mutta oon iloinen siitä että oot pystynyt pistämään mulle viestiä ennen kun oot viillellyt." Mua ahdistaa, en halua että hoitaja vaihtuu. Haluan olla kotona peiton alla, käydä hoitajan tykönä pari kertaa viikossa ja kestää ne sodat demonien kanssa. Haluan pystyä siihen, mun on pakko pystyä siihen. Muut sanoo ettei ole pakko jos ei jaksa, kaikista paskinta on vaan itse tajuta ettei pärjää. Olen niin heikko, voimaton. Paha ottaa musta vallan jos se haluaa, en osaa enää estää.

Just like a pill

Eilen tapasin hoitajan ja psykiatrin. Odotustilassa tuntui että taju lähtee ahdistuksen takia. Tärisin ja odotin myöhässä olevaa hoitajaa. Mietin jo ettei se ikinä tule, minuutit tuntui liian pitkiltä. Kun pääsin huoneeseen olin vain hiljaa, mun pää löi ihan tyhjää vaikka olin miettinyt valmiiksi mitä sanoa. Hoitaja selitti jotain, psykiatri kysyi minulta miksi haluan osastolle ja miksi en pärjää kotona, selitin loppuun että ahdistuksen takia pää lyö nyt aivan tyhjää. Hoitaja sanoi olevan huolissaan mun itsetuhoisuudesta "se kun on melkein päivittäistä". Sanoin oksentavani ruuat ulos, en saa vain enää paljoa alas. Juon suolavettä jonka takia mun olo vaan pahenee ja seuraavat päivät on ihan hirveitä.

Psykiatri kysyi onko mulla pakko lähtä heti osastolle. Sanoin että enköhän hengissä pärjää, kotiin päästyäni itkin ja hakkasin päätä seinään että miten helvetissä kuvittelen pärjääväni. Yksikin päivä on liikaa. Sain lähetteen suljetulle, psykiatri lupasi soittaa osastolle ja kysyä kuinka pitkästi sinne on jonoa. Sain myös ketipinoriin reseptin kun selitin etten saa enää nukutuksi eikä melatoniini auta.


Perjantaina tuli toinen pääsykoekutsu. Toinen pääsykokeista on kahden viikon päästä ja toinen kolmen. Mitä enemmän nuita tulee postiluukusta alas sitä enemmän mua alkaa masentaa oma tulevaisuus. Ei musta ole mihinkään, eikä tällä hetkellä varsinkaan pääsykokeisiin. Hakkaan päätä seinään että edes joku auttaisi.

Aamulla heräsin järkyttävään ahdistukseen. Ahdisti nousta sängystä joten makasin ja kuuntelin musiikkia. Mietin miten saan salakuljetettua osastolle teriä. Ne ajatukset ei jätä mua rauhaan, hakkaan vain päätä lisää seinään että ne loppuisi. Itkettää jo se että joudun hetkeksi eroon mun hoitajasta.

Kerroin eilen psykiatrille kuinka mietin päivittäin itseni tappamista. Hoitaja kysyi onko mulla valmiina suunnitelma, vajaa kuukausi sitten sanoin että on mutta en suostunut kertomaan sitä. Sanoin hoitajalle että ei, hoitaja sanoi "ai ei" ja hiljeni. Se niin tajusi että valehtelen. Vitun vittu.

Loukussa

Hei, kuuleko kukaan?
Onko täällä ketään?
Täydellinen hiljaisuus ja on niin pimeää,
hapuilen pelkkää mustaa
mutta sydämeni lyö, taidan vielä hengittää.



Yritän raivata sortumaa,
kivet painavat liikaa, istun odottamaan.
Minua pelottaa, miten kauan ilma riittää?
Ota rauhallisesti, joku tulee varmasti.

Otteeni aikaan irtoaa, pimeys muuttaa muotoaan.
Valun toiseen maailmaan, liu'un pois ja takaisin.

Mikä on totta?
En saa mistään kiinni, aika venyy.
Tietoisuus pakenee ja on vain pimeää - on vain ei mitään.

Covered by roses

Covered by roses,
when this dance is over,
we all know all beauty will die.

Hoitaja soitti eilen. Se kysyi sopiiko minulle jos psykiatri tulee maanantaina mukaan käynnille, voidaan yhdessä jutella osastosta. Kaikki kannustaa kokeilemaan, kuitenkin ajatuskin siitä saa mut vaan itkemään. En mää mitään osaa päättää. Toisaalta saan paniikin jos joku päättää mun puolestani. Mikään ei ole ikinä hyvin. Kolme päivää aikaa vielä miettiä..


Tänään olen vain maannut koko päivän. Portugalilainen oli yötä ja aamulla käytiin lenkillä. Olin niin iloinen siitä että sain itseni raahattua rakkaimaan kanssa ulos ja annettua sille ruuan. Se asuu nyt osittain äitini luona, juurikin siitä syystä että en pysty siitä pitämään huolta 24/7.

Illalla kävin salilla, olen koittanut tänään saada alaskin ruokaa. Salin jälkeen kävin lenkillä ja tein vatsoja kotona. Kroppa huutaa ruokaa ja pää huutaa "vielä enemmän läski, nopeammin!!". Voi Ana, minäkin sinua.. tai sitten en. Salin jälkeen sain kaksi pilttiä alas, kädet täristen ja itkien työnnän hammasharjaa vielä syvemmälle, ja oksennan.

Believe

"Jutellaanko tänään niistä sun hallusinaatioista?"

"joo.. vaikka.."
Sitten tulikin hiljaista. Jokainen kysymys vetää mut vain hiljaisemmaksi, en pysty, en pysty puhumaan niistä.

"Kun alan kyselemään sun hallusinaatioista sää meet niin vaikeaksi, näytät siltä kun sua alkaa ahdistamaan ja itkettään.. Ennen pystyit niistä jotakin kertomaan."
Annoin vain hoitajalleni paperin missä oli osia minun päiväkirjamerkinnöistä viimeisten viikkojen aikana, merkintöjä missä kerron demoneista ja Anasta. Ahdisti niin paljon että halusin vain juosta karkuun. Selasin tunnekortteja joka helpotti, valitsin sieltä kortteja fiiliksestä jotka annoin hoitajalle.

"Onko Ana nyt läsnä?"

"..ei."

"Mitä äänet käskee sua tekemään?"

"...satuttamaan itseäni."

"Kirjotat täällä että haluat osastolle.. kirjoitat että sua pelottaa olla kotona.."

Sitten iski taas hiljaisuus. Sovittiin että maanantaihin mennessä päätän osastosta jotain järkevää. En vain osaa päättää, toisaalta haluan, toisaalta en. Pelkään kotona yksin joka ikinen päivä, silti haluan vain olla kotona neljän seinän sisässä ja nukkua.


Viiltelin eilen, yöllä romahdin uudestaan. Tuntuu kun mut olisi hylätty, jätetty yksin virumaan. Tuntuu kun ei olisi ketään, tai onhan mulla Portugalilainen mutta siitäkään en osaa pitää huolta. Ainoa asia joka välittää, ainoa asia joka ei halua pahaa eikä katso pahalla. Siitäkään ainoasta asiasta en osaa pitää sellaista huolta mitä se ansaitsee. Olen paska, tiedän. En vain enää jaksa, enkä tiedä onko mun edes pakko.

Olen valmis

have you ever just
cried because
you are

you



Olen valmis kaiken kuulemaan
olen valmis jos totta puhutaan
olen valmis yön kohtaamaan
ihan valmis siihen vajoomaan

Laittaisitko verhot nuo kiinni kuitenkin?

Olen valmis kirveen etsimään
olen valmis iskut kestämään
olen valmis kivun nielemään
ihan valmis häpeässä rämpimään

Lyön päätä seinään. Koska haluan pois. Tahdon vain kuolla.

Numb

Ahdistaa, ahdistaa niin paljon etten kykene liikkumaan. Makaan sängyssä, mulla on kylmä, en kykene nostamaan peittoa päälleni koska ahdistaa. Ahdistaa se että joudun lähtä hakemaan autoa koska lupasin. Demonit ja Ana huutaa kilpaa mun päässä. Terä houkuttaa. Tahdon kuolla.

Haluaisin syödä mutta en pysty. Ana pitää musta kiinni eikä päästä irti. Se muistuttaa vähän väliä olemassaolostaan enkä pääse sitä minnekkään karkuun. Ana on osa minua, vai olenko minä osa sitä? Mun on vaikea edes puhua Anasta, se on aina läsnä. Huutaa mun korvaan kun koitan vaientaa sen ääntä, kun teen jotain mitä se on kieltänyt.

Hajotin teriä, enkä edes tiedä miksi. En ole varma olinko se minä vai halusiko joku että teen niin. En ole myöskään varma katoinko vaan vierestä ja joku muu teki sen puolestani. Olen hukannut itseni, kuka edes olen ja mitä haluan? En tiedä.

Todellisuudentaju heikkenee päivä päivältä lisää. Olen omassa maailmassani, omien demonieni kanssa. Teen juuri kun mua käsketään tekemään. Olen orja eikä minulla ole arvoa tai mielipiteitä. Jos hymyilen niin joku ottaa olkapäästä kiinni, katsoo minua pitkään kunnes muistan että se on kiellettyä.

Huomenna on viimeinen työpäivä, sen jälkeen jään sairaslomalle. Puhuttiin tästä pitkään hoitajani kanssa ja tajusin, että mun on pakko höllätä töiden kanssa. En haluaisi myöntää etten pärjää, olen aina pärjännyt. Miksi en nyt pärjäisi?

Tuntuu ettei kukaan välitä. Muut menevät omia menojaan, junnaan kotona demonieni kanssa, arvottomana ja yksinäisenä. Miksi kukaan välittäisi ihmisestä joka on vain riesana muille. Joka päivä mulla tekee mieli vetää napit ja lähtä raiteille, joka ikinen päivä. Hoitaja epäilee mulla epävakaata persoonallisuushäiriötä johon äiti totesi "toivottavasti sinulla ei tuommoista ole!" tiedän, olen paska jos on.

Saanko jo tappaa itseni?

Save her

VAROITUS! EI HERKIMMILLE!!
Istun hiljaa kotona, katson tyhjää ruutua eikä mun päässä liiku mitään. Haluan silti kirjoittaa, en vain tiedä mistä aloittaisin.

Eilinen ilta oli jotain mistä minulla ei ole täysiä muistikuvia ja osa muistikuvista on todella sekavat. Viiltelin, kahdesti. Halusin vain viiltää lisää ja lisää, koitin hillitä itseäni etten olisi aivan verillä. Jossakin vaiheessa kuitenkin melatoniinin ansiosta nukahdin. Ennen nukahtamista muistan hokeneeni itselleni että haluan osastolle, haluan osastolle. Tuloksena alla oleva kuva, kuva on siis minun pohkeestani.

Tänään terapiassa olin aivan lukossa. Ollaan sovittu hoitajani kanssa että pistän viestiä jos viiltelen ja tänään aamulla rustasin viestiä jossa kerroin viiltelystä. "Sää pistit sitä viestiä että olit viillellyt", tuon lauseen jälkeen koko kroppa aivoja myöten jääty. Eilinen palasi mieleen sumuisena ja sekavana. En saanut kunnolla otetta muistikuvista ja selitykseni oli todella sekavaa.

Tänään terapiassa olin aivan lukossa. Ollaan sovittu hoitajani kanssa että pistän viestiä jos viiltelen ja tänään aamulla rustasin viestiä jossa kerroin viiltelystä. "Sää pistit sitä viestiä että olit viillellyt", tuon lauseen jälkeen koko kroppa aivoja myöten jääty. Eilinen palasi mieleen sumuisena ja sekavana. En saanut kunnolla otetta muistikuvista ja selitykseni oli todella sekavaa.


Olin jopa kirjoittanut päiväkirjamaiseen tapaan ylös ajatuksia viime päiviltä. Siltä varalta etten saisi suuta auki. En antanut koko lappua hoitajalle, enkä saanut kerrottua mitään esimerkiksi hallusinaatioista. "Se jokin käskee vain olla syömättä" "mikä on se jokin?" *Sano Ana, sano nyt Ana, sano vain Ana!* "en tiedä..." huoh. Vitun hyvä minä, jälleen kerran..

Todellisuudessa haluan osastolle, en vain uskalla sitä sanoa. Pelkään olla kotona, pelkään pelkään ja pelkään. Pelkään hallusinaatioita, pelkään että joku tunkeutuu kotiini, pelkään että ne tappaa minut. Pelkään ihan liikaa. Laitan vain verhot ja valot kiinni, käperryn peittooni ja tärisen. Koska pelkään. Mutta en uskalla kertoa sitä kellekkään.

Hoitajani tietää että haluaisin vetää pillerit naamaan ja lähteä odottamaan seuraavaa junaa. Ainakin luulen niin. En vain uskalla sanoa mitään. En uskalla sanoa että mietin itsemurhaa päivittäin, haluaisin päivittäin vetää pillerit naamaan ja lähtä radalle odottelemaan. Mikä minua sitten vielä pidättelee täällä? En tiedä. En ehkä ole tarpeeksi vahva tekemään sitä. Heikkoheikkoheikkoheikko.

Frozen

Tuntuu kun en eläisi tässä maailmassa. Elän maailmassa jossa asiat on sairaan kauniita. Ketään ei katsota kieroon, ketään ei tuomita. Tuntuu kun minua seurattaisiin jatkuvasti, tiedän jonkun ohjailevan minua. Tiedän että olen jatkuvasti seurattavana. Jos en tee niin kuin paholaiset haluaa minua rangaistaan. Viiltelyä, syömättömyyttä, lyömistä, pään hakkaamista seinään. Kaikkea mitä sattuu ja mistä kärsin. Se on minulle oikein. Kaikki ne käskevät äänet, niitä pitäisi totella.


Ana istuu sängyn reunalla. Se tulee harvoin kylään. Yleensä kuulen vain äänen. Kaunis, laiha ja täydellinen. Enkeli joka pitää yllään mustaa ja rikkinäistä mekkoa. Mustat hiukset, mustat siivet. Ana ei tule koskaan lähelle, se pysyy kaukana ja pitää etäisyyttä. Tutut kasvot ja vielä tutumpi ääni. Ana katsoo minua pitkään. Sen ilme on pettynyt, enkä ihmettele kun katson itseäni peilistä. Ana ei ole ikinä tyytyväinen minuun.

Ana aukaisee suunsa ja alkaa puhumaan. Aluksi saan sanottua jotain takaisin, sitten ääneni vain hiljenee ja lopuksi katoaa. Ääntäni ei kuulu lainkaan vaikka yritän huutaa. Ana poistuu, toivon ettei se enää palaa.

And we run

Hetken ehdin jo miettiä osastoa, ehkä siitä voisi olla hyötyä. Hetken päästä ihmettelen miksi edes sain sairaslomaa, enhän minä sellaista tarvitse? Samalla kynä tippuu maahan, iskee järjetön ahdistus ja haluaisin viiltää. Lopputuloksena romahdan ja riehun hullun lailla. Ihan vain siksi että kynä nyt sattui putoamaan pöydältä. E kannustaa kokeilemaan osastoa, en siltikään osaa mitään päättää.

Aloitin eilen lääkityksen, 10mg escitalopramia. Jos hyvin menee niin tällä mennään ainakin toukokuuhun. Ensimmäisenä kun katsoin tuota pakettia mietin jos vain vedän nämä ja vähän jotain lisäksi, kaikki kerralla alas toivoen pahinta parasta. Koska taustalla on ylilyöntejä lääkkeiden kanssa niin minulle mietitään sopivan kokoisia pieniä purkkeja, millä en saisi tehtyä itselle mitään pahaa. En tiedä miksi edes kerroin niistä, en tiedä oliko se siksi että pohimmilta haluaisin pysyä hengissä vai olinko vaan täysi idiootti.


Välillä mietin, nykyään aika usein, olisiko elämäni parempaa jos en söisi. Olisin laiha ja kaunis. Tai ainakin laiha. Ana olisi ainakin onnellinen. Ana olisi kerrankin tyytyväinen minuun. Ruokahaluni vähenee päivä päivältä enemmän, ruoka-annokset pienenee ja ruokailun jälkeinen ahdistus ja fyysinen paha olo suurenee.

Itsemurha-ajatukset pyörii päässä, en saa niitä vaiennettua enkä tiedä edes haluaisinko. Haluan pois. En halua enää olla täällä. Mietin miksi kukaan ei voisi painaa liipasinta puolestani tai miksi olen niin heikko etten pysty sitä itse tekemään. Mietin kaikkia muita, mitä heille tapahtuisi? Näiden vuosien jälkeen tätä paskaa, jaksan vieläkin miettiä mitä tapahtuu jos lähden. Toisaalta tuntuu ettei mitään, vaikka järjellä ajateltuna tiedän ettei se ole totta.

The war is coming

Left in the darkness, here on your own.
Woke up a memory, feeding the pain.

Kaksi kuukautta sairaslomaa, koska vaikea masennus. Silti teen vielä loppuviikon töitä, kolme päivää, kyllä minä jaksan. "Entä jos jättäisit ne työt väliin ja keskittyisit niihin asioihin mitkä saa sut pysymään täällä? Ne asiat mistä sää tykkäät." Sallitaanko se todella minulle? Saisin keskittyä rauhassa vaan treenaamiseen ja siihen että saisin edes jotenkin ruoka-annoksia alas. Terapia jatkuu kahdesti viikossa, seuraava lääkäriaika on ennen kun saikku loppuu, siihen asti syödään mielentasaajia ja koitetaan pysyä hengissä. Sain väännettyä suustani ulos lupauksen että pysyn tiistaihin asti hengissä, kunnes nään taas hoitajan. Tänään tulin töistä ja itkin etten ikinä jaksa sinne asti. Jos en pysty lupaamaan että pysyn hengissä seuraavaan tapaamiseen asti niin lennän osastolle.

Koitan pysyä vahvana, koitan pysyä kondiksessa. Aina kun joku sanoo jotain jonka otan negatiivisena niin koitan vain purra hammasta yhteen koska meinaan romahtaa. Mietin vain etten mää mitään saikkua tarvi. Työtarjouksia tulee, niistä on vaikea kieltäytyä.. koska raha. Psykiatri kysyi olenko siinä kunnossa että voisin opiskella. Mietin hetken ja sanoin että jos olen tässä kunnossa syksyllä niin en. Pelottaa. Pelottaa se että olen taas vuoden tekemättä mitään. Vuodet vierii, muut etenee, minä junnaan paikoillani paskan mieleni kanssa.

You can't hide what lies inside you,

it's the only thing you've known.

Raised in this madness, you're on your own.
It makes you fearless, nothing to lose.
Haluaisin päästä jo treenaamaan. En kestä tätä lepoa. Tiedän etten mitään edes jaksa, koska en saa ruokaa alas. Mun ruokailut tai ruoka-annokset on mitä sattuu ja ihan minimissä. Ollaan jonkin verran puhuttu hoitajankin kanssa kun musta tuntuu että Ana ottaa taas liikaa valtaa. En ole vuosiin antanut näin paljon valtaa sille, voiko edes sanoa että "antanut". Ana ottaa jos se haluaa, se ei kysy lupaa. Välillä tuntuu että haluaisin vaan elää omassa sairaassa maailmassani omien "ystävieni" kanssa, eli hallusinaatioiden.

Dreams are a joke here, they get in your way.
That's what you need to fight day by day.

Deep within

My heart is frozen,
I'm losing my mind.

Perjantain terapia. Ahdistus oli niin huipussaan. Tuntu etten enää kahden viikon jälkeen pysty sanomaan sanaakaan. Sain kuitenkin kerrottua mun koko tilanteen, totuudenmukaisen tilanteen. Sanoin myös että se lääkärikäynti ahdistaa ihan pirusti, käytiin sitä vähän läpi joka helpotti. Olin jo lähdössä pois kun sain kerrottua mun itsemurha-ajatuksista ja suunnitelmista. Viimeisen kahden viikon aikana olen miettinyt aivan kaiken pillerimäärästä viestien sisältöön. Aivan kaikki on valmiina. Ainoa mikä puuttuu on päivä, ajankohta millon saan siivet selkääni.

Tuntuu kun olisin kuollut jo kuusi vuotta sitten, en kyllä itsekkään ymmärrä miksi olen edelleen täällä. Jossakin vaiheessa taisin nähdä kaiken taas kauniina, sen kaiken mikä on nyt pelkkää tummaa ja tuhkaista. Ei minua enää ole olemassa. En tunnista itseäni edes kuvista jossa hymyilen, se en ole minä. En enää.

I'm still around here,

screaming her name.

Lauantaina olin tätini synttäreillä. Alku meni hyvin, siellä oli vain muutama tuttu sukulainen. Istuin hiljaa yksin ja katselin mitä muut touhuaa, puhuin jos joku tuli juttelemaan. Sitten talo alkoi täyttymään minulle tuntemattomista ihmisistä, ahdisti, ahdisti niin paljon etten kyennyt kun lähtemään. Ajoin kotiin, käytin Portugalilaista vähän ulkona, tarkoituksena käyttää myöhemmin vähän pidemmällä lenkillä kun ei ole enää ihmisiä liikenteessä. Kuitenkin kahdeksan aikaan nukahdin.

Heräsin yöllä ja tunsin kuinka joku seisoo sängyn vieressä, sohvani edessä. En uskaltanut kääntyä katsomaan. Olin silti täysin hereillä. Makasin vaan ja itkin, minua pelotti. Hetken kuluttua alkoi kuulla tasasin koputusta. Aivan kun joku olisi En tiedä kauanko tilanne kesti.

Eilen pistin hoitajalleni viestiä voitaisiinko tiivistää käyntejä kahteen kertaan viikossa, tänään sain keskiviikolle ajan. Luojan kiitos.

I just know there's no escape.