Oon saanut turpaan ehkä liian monta kertaa

Ei mä en oo hullu vaikka joskus vähän oon
ku en oo varma laitoinko oven lukkoon
tai jäikö kahvinkeitin mulla päälle
ku aamulla oli kiire
ei mä en oo hullu ja sanot etten oo.

Saatiin muutto ohi. Huomenna liikkuvat tulee ensimmäistä kertaa uuteen kämppään. Pore on ollut täällä tiistaista tähän päivään. Meillä on ollut hauskaa vaikka välillä on puskenut ahdistus päälle. Alle viikon päästä alkaa työkokeilu, mikä jännittää. Eniten siinä jännittää oma jaksaminen, se kuinka suoriudun kaikesta. Samalla kuitenkin hiljaa hihkun innosta, puolen vuoden saikut on ohi ja voin aloittaa uuden elämän uudessa kämpässä ja työssä.



"Haluaisin viiltää. Haluaisin vain olla yksin. Kaikki on minulta vailla asioita, olen vain pelinappula kaikille. En jaksa, halua enkä voi. En kykene olemaan minä enää ollenkaan, en osaa olla. Minua ei ole. Ana pilasi kaiken. Ana teki kaikesta helvettiä. En halua olla yhteydessä kehenkään. Kukaan ei vaan sitä jaksa ymmärtää. Etten jaksa. Pelkään liikaa että sattuu, en halua enää että sattuu. Sanoin eilen lääkärille päivystyksessä että minun kuuluu kuolla. Koska minun kuuluu."
Teksti joka on kirjoitettu 1. elokuuta, postaukseen nimeltä let me go. Kohta tuosta postauksesta on viisi kuukautta, olen edelleen samassa pisteessä, samojen ajatuksien kanssa. Jopa tutut ihmiset ahdistaa, puhelin ahdistaa, seurattuna oleminen ahdistaa, Ana ahdistaa, kaikki ahdistaa. Voxra aloitettiin viikko sitten, jouluaattona sain sydäntykytyksiä alkoholin ja lääkkeiden yhteisvaikutuksesta. Unelmoin kesästä, uudesta Kroatian reissusta. Sitten tulee joku joka kaivaa ne viimeisetkin unelmat riekaileiksi. Sitten olen taas se sama, murtunut tyttö, ilman mitään tulevaisuutta tai unelmaa. Ilman mitään istun Portugalilaisen kanssa ja itken.

Linkkaa blogisi!

Linkkaa blogisi! Eli, haluan uutta luettavaa, käsittelee blogisi sitten mielenterveysasioita, eläimiä, lifestyle-tyyppinen ihan mitä vaan. Linkitä se minulle tuohon alle. Jos et halua että kommenttia julkaistaan, mainitse asiasta erikseen.


Kiitän ja kumarran!

Lumi teki enkelin eteiseen

Mä seisoin sillal, ilmas oli usvaa
mietin et mä hyppään mut vesi oli mustaa.
Päivät menee niin miten aina, ellei jopa huonomminkin. Eilen koitin neljä tuntia saada unta, siitä tunti meni siihen että intettiin J:n kanssa onko telkkari päällä. Liikaa ääniä, ääniä jotka kertoo miten kuuluisi elää. elän elämän ja kuoleman rajalla, joka pikku hiljaa on hiipunut jo kuolemaan päin. Pieni takaisku niin olen lääkkeet kourassa miettimässä mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeää. Paino on noussut koska olen alkanut syömään aamupaloja, haluan tehdä edes raten ylpeäksi.


Mieli taistelee ja mä antaudun, kun
laulan viimeisen, laulun viimeisen.
Matka viimeinen voi mut vihdoin pelastaa.
Tuntuu että demonit valtaa tämän maan, tuntuu että minun pitäisi pelastaa kaikki mutta en pysty siihen. En minä voi pelastaa koko maapalloa, demonit vaan lisääntyy, Ana riivaa ja minä hymyilen nätisti. En avaudu enää edes terapiassa, en avaudu kellekkään. En halua puhua koska pelkään ettei minua uskota, minua ei oteta tosissaan.

Irti

Kun mä lähden tänään,
mä lähden viimeistä kertaa.
Istun ratin taakse ja käännän musaa lujempaa.

Ruma, läski, ärsyttävä, huomiohuora..... se olen vain minä.


Nyt on paska olla mut miten sulla?
Muistathan syödä huomennakin,
mä en oo unohtamassa sua milloinkaan
kannan sut varovasti vaikka hautaan asti.
Huonoja päiviä, milloin tämä huono kausi loppuu? Liikkuvat kävi viimeistä kertaa. Ahdistaa, ahdistaa joka ikinen päivä. Koitan vain hymyillä ja olla, olla olemassa ainakin muille. Mietin itsemurhaa, mietin sitä liikaa. Koko aihe valtaa ajatukseni. Haluan vain pois, se on ainoa pyyntö, saisinko vain lähtä.

The crazy ones

Even the worst times were the best times,
even the bad days were the good days,
I'll always remember.
Istun yksin pimeässä huoneessa, katson ruutua. J on poissa, oiva hetki kirjoittaa. Haluan kirjoittaa jotakin, ihan vain jotain mutta en tiedä mitä. Kohta vuosi kirjoittamista takana tämän blogin osoitteen alla. Kuusi vuotta kirjoittamista takana ylipäätänsä ja voin sanoa, että blogin perustaminen oli parasta ikinä. Välillä on mielenkiinto huojunut ja huojuu edelleenkin. Viime aikoina en ole paljoa kirjoittanut. Minua on kielletty Anan toimesta, välillä olisi tullut tekstiä mutta en ole osannut muotoilla sitä millään tavalla.

Psykoterapiaa takana kaksi kokonaista kertaa, pelkään kertoa Anasta, pelkään. Viime kerta meni kertaillessa menneisyyttä. Päästiin siihen kohtaan että pakko olisi aukaista suu Anasta. Ana sanoo etten saa, "yhtään enempää ihmisiä ei saa tietää minusta" se sanoo. Edes J ei tiedä kuka minua riivaa.



Liikkuvat kävi tänään, vielä ensi viikolla on viimeinen käynti. Haluaisin lopettaa omat hoitajakäynnit mutta en liikkuvia. Liikkuvan hoitajat on ihania, niiden kanssa tulee aina juttua eikä minua ahdista, ei ahdista vaikka puhuttaisiin vaikeista asioista, niille on helppo jutella. Tuntuu että omahoitaja ymmärtää kaiken väärin, tai sitten en osaa selittää hyvin. Meillä on hyvä hoitosuhde, tai oli mutta tuntuu että sekin on tämän syksyn aikana mennyt jonnekkin mistä sitä ei välttämättä saa takaisin. Olen hiljainen ja sulkeutunut omahoitajakäyntien aikana. En halua puhua, käydään vain läpi epävakautta joka suunnasta.

Fix a heart

Kaikki katseestaas kuoli
ja niin kuolin myös minäkin.
Kieltäviä ääniä, älä puhu äläkä kirjoita. Tuntuu että olen hukassa, hukassa jonkun toisen elämässä mitä en osaa elää, en osaa pelata tätä peliä. Ana nauraa äänekkäästi, luuseri susta ei ole mihinkään.


Ravitsemusterapiaa, psykoterapiaa ja omat hoitaja-ajat. Viimeiset kaksi viikkoa on sisältänyt paljon terapiaa, automatkoja, J:tä, eläimiä. Uusia suunnitelmia joista en uskalla vielä kertoa, paljon uutta josta en halua puhua. Ääniä, radioääniä, sipsuttelua, Portugalilaista, huonoa oloa, ahdistusta, voisin sanoa olevani kuollut. Yritän vain olla ja hymyillä.
Toinen vallan kahvana, toinen saranapuolen sai,
sä rajoitit kaiken sen mitä mulla oli elämässä.
Ana.... miksi ikinä lähdin mukaasi.

Riot in my head

I don't want my mom to know
that I never loved my life.
Liikkuvat lähetti osastolle. Olin neljä päivää osastolla, ensimmäinen päivä kotona. Olisin saanut vielä jäädä mutta halusin kotiin. Osastolla oli paljon ääniä, ääniä jotka käskivät olla hiljaa ja näytellä nättiä. Ääniä jotka käskevät tappaa jonkun toisen tai itseni, uhkailevia ja haukkuvia. Siellä oli muuten aika tylsää, aika kävi pitkäksi ja odotin aina seuraavia lääkkeitä. Osastolla taas paino putosi, vaikka söin enemmän kun kotona.

Kotona olo ollut aika samanlaista kun ennenkin, ei osastoreissu sitä mihinkään ole muuttanut vaikka moni niin toivoisi. Sama ääni huutaa tunnista toiseen päässäni, kolmas ääni pään ulkopuolelta. Lopuksi huudan itse niiden kanssa jottei oma pää räjähdä. En saa ääniä hiljaiseksi, en vaikka kuinka yritän.


Now there's a riot in my head
and I might as well be dead.
Huomenna terapia ja lääkkeenjako. En ehkä halua mennä kummallekkaan. Jotenkin terapian lopettaminen kiehtoo taas päässä, en tiedä olenko se minä vai ajatteleeko joku muu puolestani, työntää ajatuksia päähäni ja väittää niiden olevan minun. Koska en enää tiedä haluanko parantua, en tiedä haluanko olla täällä enää muiden riesana. En tiedä yhtään mitään.

But I guess that's just the way the story goes

You always smile,
but in your eyes the sorrow shows.

Taas kotona. Itken yksin että unilääkkeet vaikuttaisi, että pääsisin hetkeksi parempaan paikkaan. Kaksi lisäkiloa. "Ole syömättä" "ole syömättä helvetin kakara" se sanoo, niin se on käskenyt koko viikon. En ole vain halunnut kuunnella. En ole halunnut olla hyvä ihminen, saatika kiltti. Kotiin tullessa Ana iski kiinni, se ei jätä minua ikinä rauhaan. Se latelee päivämääriä, kellonaikoja. Kaiken pitää olla valmista se sanoo.

En edes enää tiedä haluanko joskus hymyillä aidosti, tarkottaen sitä ettei sisuskalut halua samaan aikaan kuolla. Tiedän joka ikisen ihmisen pärjäävän ilman minua, jopa Portugalilaisen. Tällä hetkellä kun itkien kirjoitan, katson Portugalilaista silmiin se katsoo takaisin heiluttaen häntää. Kyllä se aavistaa, tiedän että se aavistaa ja pyytää jäämään.


Huomenna taas käynti hoitajalle. Viikonlopun liikkuvakäynti peruutettiin reissun takia. Ehkä ihan hyvä, koska en tiedä enää mitä haluan. Ana valtaa mielen sanoillaan täydellisyydestä. Tarinoita kivuttomasta elämästä, siivet selässä ja Pikkumustan kanssa.

En jaksa enää tapella, kääntää ja vääntää. En jaksa enää puhua enkä hengittää. Haluan vain pois, kuolla pois.

Ana tappaa

Ja kohta nuolen haavoja,
syviä ja suolaisia.
Kun mikään ei tunnu miltään,
kipu korvaa ystävän.

Sopimus Anan kanssa, sopimus josta en voi kertoa.
Kukaan ei enää pelasta minua häneltä, Ana on ja pysyy - minä en.

Huomenna lemmikkimessut. Ahdistaa.

Kipua

Mulla on ympärillä jengii,
mutta ei yhtään pysyvää.







"Miksi sää haluat tappaa ittes? Sulla on perhe, eläimiä, Portugalilainen, paljon kavereita jotka oikeesti välittää... ja minä. Älä jätä mua." -J
Niin monta kuvaa kuvaamaan fiilistä, olen niin sanaton etten pysty kirjoittamaan. Liikaa ääniä, liikaa kaikkea. Vielä yksi reissu, jonka jälkeen hyppään ajasta ikuisuuteen.

Sininen uni

Hukassa,
mä olen hukassa.
Jossain missä ei ole ketään,
jossain, jossain.


Päivästä toiseen sisällä paha olo, sellainen mikä ei lähde itkemällä, jos voisi itkeä. On tuskainen olo, ahdistaa liikaa. Kuorena hymyilevä nuori likka. Jolla on ulkokuoren perusteella kaikki hyvin, "mulla on kaikki upeesti, tietenkin".

Seurustelen, olen taas onnellinen tyttöystävä. Kerroin J:lle kaiken, johon hänen ensimmäinen reaktio oli halaus ja lause "haluan olla sun tukena." Mietin vain ettei J tiedä mihin itsensä pistää vaikka tiedän että olen väärässä.

Rikoin lasin lattialle. Viilsin lasinsirulla pohkeen auki. Itkien viillän, lopuksi piirrän verellä ristin seinään.

Ei oo kun aikaa, joka pelastaa

Oon kaiken osannu liian hyvin piilottaa
mut täytyy myöntää et on ollu vaikeaa
ja kun mä hymyilen



nii ei kukaan kysele
en ole oppinu vielä apuu pyytämään
on ollu helpompaa jotain muuta esittää.

Ota minut sellaisena kun oon

Kai sä sen näät
mullon haavoja muillekin antaa.

Kai ne laulo jo sen,
mä oon rikkinäinen.

Yhä useampi aamu alkaa ahdistuksella. Kurkkua kuristaa, kädet tärisee, itken. En pysty edes kävellä. Sama vanha tuttu, pirullinen ahdistus. Niinä päivinä on turha miettiä edes ulos lähtöä, koska kaikki, ihan joka ikinen asia ahdistaa.

Eilisellä lääkärikäynnillä istuin melkein kaksi tuntia. Maanantaina sanoin omahoitajalle että en edes halua tulla paikalle, enkä halunnutkaan. Ketipinor vaihdettiin triptyliin. "Eihän sulla ole ollut yliannostus enää mielessä?" Sanoin ettei, valehtelin. Sillä valheella sain itselleni triptylin ja lääkkeenjaon kahden viikon välein. Lääkäri katsoi minua silmiin ja sanoi "sitten minä luotan suhun", mietin että voi perkele.



Ethän korjaa minusta mitään
ethän yritä mua pelastaa,
ethän hio minusta mitään pois.

Ei siinä onnistuneet toisetkaan,
eikä minua tarvitse kantaa,
eikä pitää kädestä
jaksan kävellä ihan itse paitsi silloin kun väsyttää.

Torstaina menin tindertreffeille ihmisen kanssa, puhutaan hänestä vaikka nimellä J, jonka kanssa olin jutellut yötä päivää jo muutaman päivän. Juttu kulki, vähän liiankin hyvin. Alunperin piti mennä vain kahville, mutta päädyttiin heittämään roadtrippiä lähikylille ja 9 tunnin "treffien" jälkeen tulin kotiin. Lääkärikäynnin jälkeen mietin etten halua valehdella mistään. J tiesi jo syömishäiriöstä, kerroin lääkärikäynnin jälkeen kaiken, aivan kaiken diagnooseista demoneihin. J halasi ja sanoi "haluan olla sun tukena, kaikessa". Siinä vaiheessa menin aika hiljaiseksi.

Laulava ääni olkapäälläni

Liikun, liikaa. Syömishäiriö sisälläni haluaa minut ylikuntoon. Sitä se yrittää. Yritän tapella vastaan mutten onnistu. Nälän tunne on ihana, nälän tunne on sama, kun olisi onnistunut jossain. Onnistunut olemaan hyvä syömishäiriöinen. Ana haluaa minusta hyvän syömishäiriöisen, Ana haluaa minusta parhaan sellaisen.

"Huolena se että liikuntaharrastuksessa alkaa näkymään syömishäiriö. Käy kuntosalilla,siellä alkanut osallistumaan ryhmäliikuntaan. Eilen ollut spinningissä 90 min,tänä aamuna myös käynyt spinningissä ja vielä tälle päivälle menossa kaverin kanssa kuntosalille. Kertoi että liikunnan tavoitteena laihtuminen. Kertoi että aiemmin on pystynyt noudattamaan liikuntasuunnitelmaa mutta tällainen nyt mahdotonta koska keskittymiskyky heikko."
Eilen kävi liikkuva. Sieltä tuli kaksi mukavaa hoitajaa joiden kanssa juteltiin harhoista ja siitä, etten niiden takia aina ota abilifyä niinkuin pitäisi. Toinen hoitajista suositteli abilifyä injektiona, kuten omahoitajan kanssa jo aiemmin juteltiin. Puhuttiin syömishäiriöstä ja minun liikuntamääristä. Puhuttiin siitä käynkö itse salilla vai käykö syömishäiriö puolestani siellä.


Huomenna on taas omahoitajan aika, yritän puhua asioista mistä en edes tänne uskalla kirjoittaa. Pelottaa että joudun osastolle, en halua, en vain halua. Silti se pelko elää, aina. Pelottaa koska minulla ei ole enää samanlaista tunne-elämää kuin ennen. En ole enää sama ihminen kun ennen, olen joku jostain. Demoni. Hullu. Mielipuoli.

Anna mä puhallan

Hei kulta itke vaan jos sua itkettää,
sä puhut menneistä, niis on kestettävää
ja sä kestit kaiken ilman ketään, sä selviit mistä vaan.
Eilinen päivä oli täynnä ääniä, pyöräilijöitä jotka haihtuvat pois, liikaa ihmisiä, liikaa kaikkea. Joka päivä yritän taistella sitä vastaan etten joutuisi osastolle, en halua enää sinne laitokseen. En syö edelleenkään lääkkeitä, äänet käskee olla ottamatta, liian helppoa vain mennä niiden tahtiin. Treenimäärät on lisääntynyt roimasti salinvaihdoksen myötä. Haluan vain kelvata, haluan vain olla sopiva.

En uskalla puhua äitille, tiedän että äiti passittaa minut suoraan suljetulle. Tahtoisin, mutta en voi. En uskalla. Yritän vain pärjätä, huojumatta. Pärjätä yksin, välillä Portugalilaisen kanssa. Neiti on viettänyt osan öistä äidin luona, silloin kun hermoni ovat kireällä enkä jaksa ylimäärästä sähläystä.


Sydän lyö omituisesti, kurkkua kuristaa. Tuntuu kun joku pomputtaisi, pomputtaisi trampoliinilla enkä halua. Se joku vain pomputtaa, verkko heiluu enkä halua. Sydämenlyönnit tuntuu kurkussa asti, välillä on kylmä. Heikottaa. Yritän selviytyä, kuten aina. Tänään on liian monta kertaa käynyt mielessä kauanko minun on vielä pakko jaksaa. Pakko jaksaa tätä helvettiä. Haluaisin antautua, antaa periksi ja luovuttaa.

Omahoitaja ehdotti abilifyä injektiona, kysyi miten hän voisi olla tukena siinä että söisin lääkkeeni. En usko että kukaan pystyy olemaan äänien tukena. Sanoin ei injektiolle, en halua piikkikammoisena mitään lääkettä injektiona. Tarpeeksi vaikeaa on huomenna mennä verikokeisiin koska lääkäri haluaa. Olen viivytellyt sitä monta viikkoa, liikaa viikkoja. Koska en pysty.

Pitelen asetta, mut mä en ammu

Olen kyllästynyt pelkäämään,
siks nukun pistooli mun tyynyn alla.

Tämä tauti vei järjen, vaikka vastaan taistelin
kuule mun toive, mä haluan pois
eikö aikani täynnä jo ois?
olen jo nähnyt tämän elämän, kaiken sain ja vielä enemmän.
Tuntuu että olen yksin. Yksin omien ajatuksieni kanssa. Tuntuu ettei hoitaja usko mitä puhun, lääkäri on jo pitkään ollut uskomatta. Kuitenkin on alkanut tuntua että pikku hiljaa lääkäri saa oikeanlaista käsitystä millaista tämä elämä on.

Lääkkeitä en ole syönyt enkä uskalla kertoa todellisuutta kellekkään. Hoitaja tietää jotain, kukaan muu ei mitään. Jos otan yhdenkään väärän lääkkeen tulee kauhea huuto ja halveksuminen. En jaksa kuunnella, kaikki pysyy tyytyväisempinä kun olen syömättä lääkkeitä.


Eristäydyn sosiaalisesta elämästä taas pikku hiljaa, samalla aggressiiviset ajatukset muita kohtaan tekee paluuta. Se paha, demoni, sisälläni koittaa päästä irti. Kurkkua kuristaa ja tuntuu kun joku tulisi kuorestaan ulos. Se tahtoo pilata elämäni, pilata kaiken. En uskalla kertoa kellekkään, viime kerralla jouduin osastolle. En halua osastolle edelleenkään. Haluan koittaa, haluan pystyä elää kotona.

Keinu

Tämä on pelkkä käytäntö
tämä on pelkkä ystävällinen ele,
jotta saisit tietää aikasi olevan lopussa.


Ei sanoja. Äiti tulee tänään, Portugalilainen pääsee vihdoin turvaan sitten kun mua ei enää ole. Nämä itsetuhoiset ajatukset tappaa minut, aamulla herään samoihin ajatuksiin mihin illalla nukahdin.

Päästä mut pois

Kaikkeen tottuu ja sydän turtuu
mut mä tahdon vapauteen.
Tuntuu että on liian pitkä aika kun olen viimeksi saanut tekstiä aikaseksi. Olen kirjoittanut ja kirjoittanut mutta kaikki on jäänyt luonnoksiin. En saa tarpeeksi asiallista tekstiä aikaseksi. En osaa enkä pysty. Kirjoittaminen, lukeminen ja keskustelut muuttuu päivä päivältä vaikeammaksi. Tuntuu vaikealta lukea tai pysyä mukana keskusteluissa. Välillä meinaan lasittua omaan maailmaani tai omiin ajatuksiini liikaa, välillä harhat häiritsee.

Viikonloppu meni ihan kohtalaisesti. Huomaan että syömishäiriö tiukentaa otetta, reissun aikana minun oli pakko etsiä vaaka, minun on pakko tietää paljonko painan. Samalla uskottelen itselleni että se olen vain minä ja minun muuttuneet rutiinit. Samalla kuitenkin toivon että joku päivä tämä paska syömismörkö tappaa minut, annan Anan voittaa, on se sen jo ansainnut.




Kerroin eilen omahoitajalle etten tiedä kuinka enää selviän tästä. Kuinka jaksan tapella mielen kanssa joka haluaa kuolla. Tuntuu kun joku tunkisi ajatuksia päähäni että saisi minut hengiltä. Meinaan jatkuvasti takertua veitseen, painan sitä ihoa vasten.

Paino tippuu ja syömishäiriö sisälläni hyppii innosta ja onnesta. Päivässä saan maksimissaan alas muutaman hedelmän ja jotain nestemmäistä. Siitä huolimatta iltaisin on pakko lähtä salille, pakko saada kulutettua se minkä saan alas. En halua lihoa, en vain halua lihoa enää.

One last time

Rankaisevan vanhemman tyypilliset tunteet; julmuus, kriittisyys, armottomuus, säälimättömyys, kovuus, rankaisevaisuus ja rajoittaminen.
Eilen puhuttiin omahoitajan kanssa minätiloista ja varsinkin rankaisevasta vanhemmasta. Yhtäkkiä omahoitaja tokaisee "Tämä kuulostaa ihan Analta." Menen ihan hiljaiseksi. Kyllähän se kuulostaa, Ana on armoton, se ei kaipaa selittelyjä vaan haluaa todellisia tekoja, juuri niin kuin on käsketty.

Eilen illalla itkin sängyssä, vain itkin. Portugalilainen tuli viereeni, pian ilmestyi myös Ana. Anan ilmestymisen jälkeen viiltelin, hakkasin päätä seinään ja huusin etten pysty enää tähän.


Ahdistaa. Huomenna lähden viikonlopuks reissuun kaverin luokse, Portugalilainen lähtee mukaan. Tämä päivä on mennyt kaloreita laskiessa, oksentaessa ja vaa'aalla ramppaamisessa. En halua pilata reissua syömispelleilyllä, en vain halua ahdistua ruuasta juuri silloin kun pitäisi olla hauskaa. En vain halua.

En tunnista sun kasvoja

Eilen iltalenkillä Portugalilainen katsoi pellolle, siellä istui tyttö joka on seurannut elämääni sivusta jo jonkin aikaa. Joskus se itkee, joskus nauraa. Pääasia ettei sitä jää tuijottaan, muuten se käy kiinni. Eilen lenkillä tuntui että ihmiset ajaa ohi ja toteaa miksei tuo läski juokse, tuntuu kun ihmiset tietäisi kuka olen ja mistä tulen, tuntuu kun olisin avoin kirja jota kuka vaan voi lukea.

Portugalilainen oli sunnuntain ja maanantain välisen yön poissa. Maanantaina illalla se pieni tuli takaisin kotiin. Muutama päivä jos me pärjättäisiin niin lähdetään viikonlopuksi Poreen luokse.

Ruoka ahdistaa, päivä päivältä enemmän. Vaa'an luku heittelee, salilla vaaka näyttää vähemmän kun kotona. Syön lähinnä sosekeittoja tai smoothieita. Moni suosittelee käymään ravitsemusterpeutilla, tänään taas tuntuu ettei minulla ole ongelmaa. Koska en tarvitse ruokaa, en ansaitse syödä.




Mä avaan ikkunan
ja hengitän,
enkä mä pelkää.

Nykyään voin pitää verhoja auki ilman että pelkään että joku hyökkää parvekkeen (joka on lasitettu) kautta kämppääni. Edelleenkään en pääse kotoa muuta kuin pakollisille, lähinnä Portugalilaisen kanssa ulos. Tuntuu kun joku olisi huonosti. En tiedä mikä enkä osaa eritellä, mutta kehossa on sellainen tunne että jokin on huonosti.

Syömishäiriöpelle

Syömishäiriöpelle, se olen vain minä. Välillä tuntuu ettei minulla ole ongelmaa. Lasken kaloreita ja ramppaan vaa'aalla vähän väliä, oksennan ruokia, ahmin ja oksennan, jätän ruokia välistä ja elän miinuskaloreilla. Treenaan, tai joku toinen treenaa puolestani, välillä salilla olen minä, välillä syömishäiriö.

Mutta, olen normaalipainoinen (lue: lihava, läski, valas, liian iso)

Sana normaalipainoinen saa minut sekasin, sekaisin vihasta. Minullahan ei voi olla syömishäiriötä koska olen normaalipainoinen. Siksi olen vain syömishäiriöpelle, kaikki on vain yhtä pelleilyä. Samalla silti tiedän etten voi enää lopettaa, en pysty enkä osaa. Tämä on osa elämää, tämä on vain osa minua.


Lääkäri kehui kirjoituksiani keskiviikkona. Sen ilme oli juuri sellainen kun se tietäisi jotain mitä ei halua mainita. Aivan kun se tietäisi tästä blogista. Itseasiassa olen aika varma että se tietää. Huomenna taas omahoitaja tapaaminen. Osastojakson jälkeen en ole taas halunnut mitään apua, haluaisin vain lopettaa kaiken.

Portugalilainen lähti taas hoitoon, ei tästä tule yhtään mitään. Onneksi se pieni tulee huomenna jo takaisin. Heti kun se ei ole täällä muistuttamassa olemassaolostaan mietin liikaa kaiken lopettamista, mietin miten saisin hengen itseltäni. Mutta en voi, koska Portugalilainen.

It hurts

Valehtelen kaikille etten ole kotona, en ole koska minulla on kiire. Todellisuudessa istun kotona, yksin. Syömishäiriö tiukentaa otetta, pelkään syömistä, pelkään sitä että joudun syömään jos lähden pois kotoa. Sama vanha kupla, tuttua ja turvallista. Osaston aikana laihduin kolme kiloa, ei se ole mahdollista, ei se vain voi olla.

Portugalilainen tuli eilen kotiin. Pieni oli niin innoissaan nähdessään minut. Edes joku haluaa nähdä, tai on iloinen kun nähdään. Eilen lääkäri poikkesi hoitajakäynnillä, ketipinor vaihdettiin mirtazapiiniin joka ei ainakaan viime yönä nukuttanut sen kummoisemmin.


Valehtelen kaikille että voin hyvin, en uskalla sanoa etten voi. Portugalilaisen pystyn hoitamaan, jotenkin. Puput pysyy hengissä, itsestäni en tiedä. Annan ymmärtää että kaikki on hyvin, todellisuudessa en pääse kauppaan, en uskalla käyttää Portugalialista kun silloin kun ihmiset on töissä/nukkumassa. Päivällä käydään vain pissalla ja painitaan vähän sisäpihalla. Ruoka menee vaihtelevasti sisään. Itsemurha-ajatuksia, ääniä. Jätän lääkkeitä syömättä koska minua käsketään, kukaan ei tiedä sitä. Kameroita käytävällä ja Koivussa. Kaikki ne on yhden hymyn ja kahden sanan takana, "voin hyvin". Veitsi ja lääkepurkit kutsuu minua. Äänet kehottaa tekemään sen, pahimpana isän ääni.

Huudan ääniä vastaan, ei se niitä vaimenna, ei ne kuuntele. Hoitajalle yritän vähän purkaa muuriani, heti jos tilassa on joku muu pidän kaiken kasassa, ja voin hyvin. Joku minussa ihailee sitä että pärjäisin täysin ilman ruokaa, monta päivää. Joku minussa ihailee luita, kuihdun eikä kukaan tiedä sitä. Kuihdun, eikä ketään kiinnosta. Ei edes minua. Se tekee hyvää.

Portugalilainen on iloinen oma itsensä, tunkee mamman syliin, pusuttelee pupuja. Välillä tuntuu että se yrittää piristää, vaikkakin se saa minut vaan itkemään. Itkemään sitä, etten voi antaa sille niin hyvää kotia kun tuollainen kultakimpale kaipaisi. Kuitenkin yritän parhaani.

Tuu mua vastaan

Lauseita lauseen perään. Pitkästä aikaa kirjoittaminen tuntuu tahmealta, tuntuu kun mikään ei onnistu. Haluan kotiin osastolta, haluan olla taas yksin. Vielä kaksi päivää niin pääsen pois, kaksi pitkää päivää.

Raiteita, itsemurha-ajatuksia ja liikaa ääniä. "Millainen on sun henkinen hyvinvointi tällä hetkellä?" "...hyvä" ja osaston ovet aukesivat hetkeksi. Hetkeksi pääsen pois sieltä helvetistä. Osasto on aivan täynnä, se ahdistaa liikaa. Liikaa ihmisiä, liikaa hälinää.


Pää painuksissa mainitsi hän kerran murheistaan,
Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan,
kKuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?
Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju nukkui pois.
Eilinen päivä oli pelkkiä itsemurja-ajatuksia. Ajatuksia jolla saan hengen pois, ajatuksia miksi haluan pois. Illalla juteltiin osaston omahoitajan kanssa siitä miksi näytän siltä että kaikki on hyvin vaikka samalla mietin miten saan hengen pois. On vaan liian helppo näyttää siltä että kaikki on hyvin, kuin selittää mikä on huonosti.

Elefantin paino

Ja jonain päivänä se elefantti siivet saa selkäänsä,
lentää kauas pois omiensa luo.
Avaruusoliot työntää päähäni ajatuksia, käskee tekemään asioita mitä en halua. Olen laihtunut kaksi kiloa osastolla mitä en ymmärrä, minunhan piti olla lihonut. Tänään on hoitoneuvottelu, lääkäri ei ole paikalla. Minun pitäisi päättää haluanko jäädä vai lähteä.



Oon pahoillani en osannut lohduttaa,
mut lupaan vielä se helpottaa.
Fyysinen pahoinvointi, huonot yöunet, levottomat jalat ja sähköiskut. Vitun abilify, voisin lopettaa sen jo. En halua syödä lääkkeitä, en halua parantaa oloani, haluan elää tässä ja nyt demonien kanssa.

Oksennan vaikken ole syönyt mitään. Eilen tein läsnäoloharjoituksia ja hengitysharjoituksia joista avopuolen omahoitaja tulee yllättymään. Koko ajan pitäisi olla tekemässä, samalla puskee väsy, en jaksa pysyä pystyssä. En kestä tätä oloa, en halua kestää.

Osastoelämää

Taas osastolla. Äänet käskee tappaa, tappaa jonkun toisen. Istun vain omassa huoneessa, olohuoneessa on kamera, en uskalla mennä sinne. Minulla on liian ikävä Portugalilaista, niin ikävä <3

Sun täytyy vaan irrottaa

"Anoreksia on jo pitkällä, kun ruokavalio on merkittävästi kaventunut. Syömishäiriö voi hyvin, kun kaikki herkut on jätetty pois ja näläntunne on jatkuvasti läsnä. Anoreksia valtaa kehon ja mielen, kun liikunta on rääkkiä. Anoreksia on selvästi voitolla, kun sairastunut oksentaa nielemänsä ruoat"
(Syö tai itke ja syö, Erja Vanhala & Sanna Hälvä 2012)
"Sää oot selvästi laihtunut", syömishäiriöminä taputtaa olkapäälle, "hyvä tyttö, näin sitä pitää". Lääkäri soitti, sanoin etten syö enää olanzapiinia joka vaihdettiin ketipinoriin ja seroquel prolongiin. Lääkäri soittaa uudelleen 1,5vk päästä jolloin katsotaan lääkeasioita uudestaan.

Eilen iltalenkillä kiersin pururataa ympäri. Loppupäässä pururataa seiso mies, koirien vieressä. Huusin koirat luokseni ja lähdin juoksemaan takaisin, kun pääsin tielle vastaan tuli kaksi tummaa hahmoa joista toinen huusi perääni "pysähdy" useamman kerran. Juoksin vielä kovempaa kotiin. Ihan paniikissa.


Liikkuvasta soitettiin, kerroin aggressiivisuudesta, tuhopolttosuunnitelmista ja peloista. Ainoa asia mistä en kertonut oli harhat. En halua osastolle, enkä aio vapaaehtoisena sinne mennä. Huomenna on liikkuvilla kotikäynti, ahdistaa jo valmiiksi.

En uskalla nähdä ketään, en uskalla olla kenenkään tekemisissä. Huudan Portugalilaiselle vaikkei se tekisi mitään. Tuntuu kun joku pistäisi päähäni ajatuksia, ajatuksia taposta, murhista. Ne ei ole minua, eikä minun ajatuksiani. Saatan tarrata pyöräilijää pyörän tarakasta kiinni, kaataa sen maahan ja lähtä pois. Huudan kaikille, koska en kestä yhtään väärää sanaa. Liikkuvasta hoitaja kysyi kuinka syön, vastasin etten mitään. Haluan vain liikkua ja olla syömättä. Oleminen Anan "oppipoikana" kuudetta vuotta, tekee minusta hirviön. Hirviön, joka levittää vain paskaa ympärilleen.

Ei mitään hyvää minulle

"Et sinä tarvi muita, kun sinulla on meidät" Karua mutta totta. En koe että tarvitsen enää kavereita, kumma jos minulla sellaisia enää on. Minulla on Ana, ja ne pienet mustat hahmot. Ne ei jätä kun on paha olla, ne ei hylkää vaikka sanoisin mitä. Ne kulkee aina mukana. Ne haluaa välillä pahaa, käskee olla luottamatta toisiin tai käskee olla hiljaa. Silti, se kaikki on vain minun parhaakseni loppupeleissä.

Itken eteisen lattialla. Koirat pitäisi viedä aamulenkille, kello 13. Itken enkä saa kenkiä jalkaan. Mieli huutaa terää, järki huutaa lenkkiä ja minä olen hiljaa. Käytän koirat läheisellä nurmikolla. En uskalla pidemmälle, en halua tietää mitä siellä on. Ahdistaa käytävässä olevat kamerat. Ne on piilotettu seinään niin ettei niitä näe, mutta tiedän niiden olevan siellä. Koivu ahdistaa, koska tiedän että siellä on kamera, joku näkee aina, kun Koivu katsoo minua.

Ne sanoo mä oon keijukainen,
Ne sanoo mä en totta oo,
mä oon joku outo tulokas uusi asukas, niin ne puhuvat.

Ne sanoo mä oon menninkäinen,
en lihaa enkä verta oo,
mul on vähän noidan kykyjä, velhonäkijä, niin ne puhuvat.

Olen edelleen sitä mieltä etten tarvitse hoitoa. Pärjään yksin vaikka se onkin lähinnä selviytymistä. Ana vakuuttaa että hoitojen lopettaminen on hyvä idea. Tuntuu että se takoo päähäni ajatuksia, jotka ei ole minun omiani. En vain uskalla sanoa sitä ääneen hoitajalleni, päättäväisesti että lopetan hoidot tähän. Olen kyllä sanonut että tuntuu siltä etten halua enää käydä. En vain uskalla päättää mitään vaikka tuntuu että se on jo päätetty puolestani.

Tuntuu ettei minulla ole omia mielipiteitä, ei omia ajatuksia. Kaikki tehdään valmiiksi, että minun olisi helpoin elää.

Already gone

Käytiin taas omahoitajan kanssa keskustelu siitä miksi olen sulkeutunut, miksi olen vain suojautujan minätilassa enkä päästä edes omahoitajaani lähelleni. Eilen ahdisti taas niin paljon etten saanut happea, ainoa tie ulos siitä oli viiltää. Ennen viilsin vain pohkeita, nyt siitä kärsii myös vasen käsivarsi. Omahoitaja katsoi viikkokorttiani ja totesi "voi kun voisin sulta tuon tuskan ottaa pois, tai edes puolet siitä". Ollaan myös paljon omahoitajan kanssa juteltu miksi en luota lääkäriini ja kuinka saadaan se tieto menemään palavereissa myös lääkärille asti. Tulostan välillä omahoitajalleni tekstejäni, annoin luvan myös lääkärin lukea ne. Lääkärini soittaa minulle perjantaina.


Tuntuu että joku toinen syöttää päähäni ajatuksia. Eilen mietin tuhopolttoa, mietin että talossa täytyy olla ihmisiä. Haluan vain nähdä kun kaikki räjähtää ja ihmisiä kuolee. Sairasta, tiedän.. tai ainakin minulle on annettu niin ymmärtää. Kerroin tänään äidille nauraen eilisistä ajatuksista, siitä seurasi pitkä hiljaisuus.

Keskittyminen on ollut viime aikoina todella vaikeaa, lainailen kirjoja mutta en pysty keskittyä niihin. Ajaessa jos mieli katoaa muualle meinaan ajaa kolareita, koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain enkä jaksa pysyä yhtään paikoillani.

Kuuntelen biisejä, tai jotakin muita ääniä tarkasti. Välillä kuulen niiden välittävän jotain viestejä minulle. Välillä vain yritän huutaa, etten kuulisi mitään. Pääni täyttyy äänistä ja viesteistä, käskyistä ja vähättelystä. Peilikuvia vaikkei peilejä olisi lähelläkään. Kylmistä kosketuksista iholleni. Välillä kun yritän nukahtaa muistan sen yhden kohtauksen osastolla muutama viikko takaperin. Se vain pyörii ja pyörii aina uudelleen. Vaikka kohtauksen aikana minulla oli silmät kiinni, mutta silti näen sen niiin kuin istuisin kärpäsenä katossa. Se vain pyörii, eikä lopu.

Kuilu

Tahdon vain, tahdon vain kuihtua pois. Lentää kun pieni enkeli. Tahdon vain pois. Pari päivää olen miettinyt kuinka pärjään Portugalilaisen kanssa. Päivä päivältä huonommin. Lenkit lyhenee joka päivä. Ulos meneminen vaikenee päivä päivältä. Ahdistaa ja pelottaa olla ulkona, haluan vain olla kotona ja kuihtua. Kuihtua pieneksi ja kauniiksi. Ahdistaa lähtä ulos, koska käytävällä on kamerat. "Kai sää nyt tiedät ettei siellä oikeasti ole?" No mutta kun on, siellä ne liikkuu ja katsoo minua. Ne on vain minua varten siellä. Portugalilaisen takia yritän edes vähän skarpata, oli kamerat tai ei. Vaaka näyttää taas enemmän mitä viime päivinä. Ahdistaa vaikka tiedän että saan sen alas. Yhtä nopeasti kun se tulikin.


Vähän väliä se paha sisältäni siirtyy Portugalilaiseen, silloin se pieni ei ole minun hallittavissa, eikä se voi itse mitään päättää. Silloin Portugalilainen vain liikkuu ympäri kämppää, se ei kuuntele, se ei katso. Kun se katsoo suoraan silmiin se tuijottaa syvälle, se vain tuijottaa, eikä lopeta. Samaan aikaan kuulen käskyjä tappaa Portugalilainen. Silloin se paha kuolisi ja voisin jäädä henkiin. Toinen kaneistani on myös kätyri. Sen pienen elämä on pilattu jo ennen kuin se kunnolla edes alkoi. Sen pienen pitkäkorvan sisällä on tallentava kamera, sieltä se joku katsoo mitä teen. Sitä kautta se pääsee minun kotiini sisälle.

Huomenna olin aina leijona

"Mietin että ehkä meidän pitäisi harventaa käyntejä..."

"mutta sillon romahtaisin ihan täysin.."

"sitä juuri mietin."
Ja romahdin omahoitajani eteen. Miksi, miksi en vain osaa keskustella, osaa puhua, osaa kertoa omia kuulumisia. Vetäydyn vain suojautujan minätilaani ja olen siellä, piilossa kaikelta, piilossa kaikelta pahalta. Se pieni lapsi, haavoittuvainen ja herkkä piiloutuu kovan kuoren alle, jotka vuodet on kasvattanut hänen ympärilleen. "En halua sitä että täällä hymyilet ja 'voit hyvin' ja kotona rankaiset itseäsi, sen pitäisi olla toisinpäin." Miksi en voi vaan osata, miksi se pieni ja herkkä on kasvattanut sen kuoren. Ainoa jolla omahoitajani saa tietää todellisen vointini on nämä tekstit.

Eilen käytiin läpi omahoitajan kanssa "puolivuotis"-historiaa. Tammikuussa aloitin käynnit hänen luonaan. Kävi liian hyvä tuuri, koska sain niin ihanan hoitajan heti. Liikkuvan piti tänään käydä mutta aamupäivästä tuli soitto ettei tulekkaan. Huomenna on palaveri liikkuvan ja hoitajani kanssa. Pelottaa liikaa että on "pakko pärjätä yksin", eli että lopetetaan liikkuvan kanssa kotikäynnit.


Paino oli noussut eilisestä 500g. Ahdistaa, vitun 500g. Haluan sen pois. Ana väittää jatkuvasti etten ole elossa, en tarvitse ruokaa elääkseni koska minua ei ole. Perhe on rikkinäinen ja kolmihenkinen, koska minua ei ole. Minä puutun, minä olen kuollut. Lääkäri mainitsi taas palaverissa perjantaina kuinka minun pitäisi tulla puoliväliin vastaan. En vain enää tiedä kumpi on parempi; elää näin aina vai parantua. Pystynkö edes parantumaan? voiko minusta tulla edes normaali? En tiedä, mutta en halua olla normaali. Toivon vain, ettei hoitajani luovuta minun kanssa. Haluaisin että hän antaisi aikaa minulle puhua, koska tarvitsen sitä. Jos hoitotaho luovuttaa minun kanssa, minulla ei ole yhtäkään asiaa joka edes yrittää pitää minua pinnalla. Olen suossa, mistä en tiedä mihin suuntaan mennä joten vajoan vain alemmas ja alemmas.

Haluaisin vaihtaa blogin bvanneria ja nimeä. En vain osaa enää. Olen jo tottunut tuohon, joten tuntuu haastavalta vaihtaa. Kaikki näyttää kauhealle tuohon verrattuna. En vain osaa. Vaikka haluaisin.

Alone I break

Ikkunalauta tuntuu kylmältä
mut silti istut siinä kun et halua
mennä ulos kun sä niin pelkäät
että ne kuiskaa, ne toisilleen kuiskaa
ja kuinka väärässä sä oot.

Keskiviikkona kerroin omahoitajalle kieltävistä äänistä, "Älä kuuntele sellaisia ääniä.. Älä kuuntele." Perjantaina hymyilin lääkäripalaverissa ja esitin hyvinvoivaa. "Mulla on kaikki hyvin", samalla hymyilin pirullisesti. Sekä essitalopram että ketipinor vaihdettiin olanzapiiniin. Liikkuvasta kävi eilen kaksi hoitajaa, kerroin palaverista ja siitä, että hymistelin koko palaverin. "Ois tosi tärkeetä että saisit kerrottua oireista sun lääkärille" En tee sitä tahallani, en vain luota lääkäriini, en halua näyttää heikolta koska en luota. En vain osaa tai pysty luottamaan.


Kohta viikko kotona Portugalilaisen kanssa. Muutamana iltana iltalenkki on ollut pyörähdys sisäpihassa. Muuten olen kai ihan onnistunut siinä missä pitänytkin. Pelkään liikaa, tiedän jonkun olevan minun perässä. Pelkään että joku käy kiinni, en vain uskalla. Joka päivä oksentelua, viiltelyä ja pään seinään lyömistä. Minä ansaitsen sen. Ansaitsisin vielä lisää, paljon lisää paskaa.

Minua kielletään kertomasta, kielletään ottamasta lääkkeitä. Kielletään nousemasta sängystä tai lähtemästä ulos, kielletään syömästä. Aina kun rikon kieltoja pelkään rangaistusta. Pelkään Portugalilaisen puolesta. Pelkään liikaa. Ei sen pienen pitäisi olla täällä. En halua että sille tapahtuu mitään. Välillä Portugalilainen tottelee ääniä, välillä se tekee niin kun ne tahtoo, yleensä silloin se paha minusta on siirtynyt siihen.

Välillä Portugalilainen on portin takana piilossa, piilossa minulta. Pelkään että mukiloin sitä, se on pakko viedä silmistä että pystyn jotenkin pidättelemään. Pelkään lähtä ulos koska pelkään hyökkääväni muiden tuntemattomien ihmisten päälle. Se on se paha sisälläni joka tuhoaa minut ja läheiseni, se olisi vaan pakko saada hengiltä.

Mad world

Koko yön kuuntelin ääniä, kun sain unen päästä kiinni niin Portugalilainen herätti minut. Kuulin lapsen itkua, ilkeää naurua ja surinaa. Nukuin maksimissaan tunnin pätkiä ja heräsin. Välillä se paha minun sisältäni siirtyi Portugalilaiseen, luulen että se tietää mistä on kyse. Luulen että se tajuaa, että joku haluaa saada minut hengiltä. Sitä pelottaa. Minua pelottaa, koska tiedän että loppu on lähellä.

Päivät menee kotona, erossa kaikesta. Verhot on kiinni, kukaan ei näe sisälle. Pihalla käyn vain sen verran että käytän Portugalilaisen, silloinkin meinaa iskeä paniikki. Koko ajan on sellainen tunne että joku hyökkää kimppuun. En uskalla enää liikkua ulkona, en edes Portugalilaisen kanssa. En pidä ihmisiin yhteyttä, en luota kehenkään enää. Tuntuu kun kaikki haluaisi vaan pahaa, kaikki on kätyreitä. Tiedot menee eteenpäin ja minä en ole turvassa.


Huomenna olisi hoitajalle aika, ahdistaa koska en halua jutella mistään. Haluan vain lopettaa hoidot ja pärjätä itse, olen aina pärjännyt yksin joten miksi en pärjäisi tulevaisuudessa. Äiti kyselee joka päivä miten pärjään Portugalilaisen kanssa, sanon vain että hyvin. Vastaan kaikille että voin hyvin, haluan vain olla yksin ja kuolla pois. Perjantaina on lääkärin kanssa palaveri, ainakin lääkkeet menee uusiksi. Haluaisin vain sanoa etten tarvitse lääkkeitä enkä halua hoitoa. Itse asiassa olen sanonut sen jo, en vain ole muuttanut mielipidettäni asian suhteen.

Kauanko minun pitää vielä kestää? Miksen vain saa luovuttaa?

The crazy ones

Eilen illalla kun pääsin junaan, istuin sängyllä ja katsoin seinää. Kyyneleet alkoi virumaan pitkin kasvoja, minä en tehnyt mitään. Istuin vain. Katsoin Portugalilaista ja itkin vielä lisää. Mietin kuinka pärjään, kuinka pystyn antamaan Portugalilaiselle turvallisen ja aktiivisen kodin, edes jotenkin aktiivisen kun keväällä itkin sitä, etten saa koiralle edes ruokaa annettua. Minun on vain pakko.

Tänään aamulla pääsin kotiin. Täällä ei ole enää niin hiljaista, on koko ajan joku joka seuraa. Tänään olen jaksanut käydä pihalla nelijalan kanssa, day 1 selvitetty.. melkein. Äänet ei ole häirinnyt, en siltikään osaa olla iloinen. En ole iloinen. Liikkuva kävi, pidin pienen hetken naamaria naamassa, kunnes sain taas purkaa sen pois. Liikkuva tulee huomenna uudelleen.



Minulle oli tullut postitse saapumisilmoitus. En tiedä mitä siellä on, enkä uskalla sitä pakettia hakea. Pelkään että olen tilannut jonkun esineen että tuntisin oloni turvalliseksi, en vain muista että olen tilannut. Pelkään myös että siellä on kirje siltä kuka haluaa minut hengiltä, tai jotain vaarallista.

Hoitaja liikkuvasta kysyi onko minulla edelleen samat ajatukset mitkä oli ennen reissua. Vastasin että on, en ole päässyt niistä yli. Sanoin että Portugalilainen hidastaa, kerroin myös että äiti tulee heti Suomeen kun sanon sille etten pärjää. Puhuttiin hoitajien kanssa syksyn ravitsemuskuntoutuksesta. Toinen hoitajista totesi että sehän olisi hyvä juttu. Sanoin etten halua sinne. Sanoin etten halua parantua. Ei minulla ole mitään mistä parantua. Tämä olen vain minä ja minä olen tällainen, minä olen erilainen.

Risti seinään

Talonmiehen rouva portaikossa kuiskaa:
"loppu on lähellä, ootko valmis lähtemään?"
Tuntuu kun minä en ole minä. Nämä raajat on jonkun muun raajoja, en tunnista niitä omikseni. Tuntuu kun joku muu liikuttelisi niitä, tuntuu kun katsoisin vierestä kun joku koittaa selviytyä minun ruumiissa, minun kehossani. Tuntuu kun en ole turvassa, joku katsoo koko ajan ruudulta missä menen ja mitä teen, joskus se joku hyökkää kimppuuni. En pääse sitä mihinkään karkuun, se näkee rakennuksien läpi missä menen, en pääse minnekkään piiloon.

Eilen etsin käsiasetta netistä, koska tuntuu etten ole turvassa ilman. En löytänyt, sain ahdistuskohtauksen. Koitin vain pidätellä itseäni etten tekisi jotain peruuttamatonta. Ahdistaa, kun tiedän että en ole turvassa.


Koko ajan olen hyökkäämässä jonkun kimppuun. Näen entistä enemmän kätyreitä, ne on pakko saada hengiltä. Tuntuu että joku saa pian kiinni minut. Pelottaa koska enhän minä ole aggressiivinen ja väkivaltainen, en minä ole. Minun sisälläni se paha tekee kehollani jotain mitä minä en ole, en pysty hallitsemaan sitä. Päivä päivältä se tulee enemmän esiin, kohta se on vain minä ja minä olen väkivaltainen hullu.

Äiti kysyi oliko viimeisin yliannostus harkittu, sanoin että se pyöri mielessä viikkoja ennen itse övereitä. "Ai olit suunnitellut sen..." "mää en päästä sua täältä mihinkään jos mää tiedän että en nää sua enää koskaan." Koitin vain pidätellä itkua, jossa onnistuin. Lupasin pysyä jatkossa hengissä, olihan minun pakko, koska Portugalilainen. Sanoin äidille että se pieni nelijalka on prioriteetti numero 1 minun elämässä.

Toisiksi viimeinen ilta täällä, kaksi yötä, yksi yö junassa ja olen kotona. Tuntuu että olen ollut ikuisuuden poissa. 11 päivää, minulle liian pitkä aika olla pois kotoa. En tiedä miten tuun Portugalilaisen kanssa pärjäämään. Viimeksi tänään vannoin äidille ja isälle että pärjään kyllä ja mietin mielessäni koska minun on pakko. Jos tilanne menee niin huonoksi että en, minun on pakko laittaa äidille viestiä että se tulee Suomeen, vaikka olenkin sitä ajatusta vastaan.

Let her go

Ehkä jossain tuolla pilvien päällä on kukkaniitty....
Ainakin niin haluaisin uskoa. Äiti kertoi tänään itkien kuinka hän on minusta huolissaan, kyllähän minä sen tiedän. Äiti katsoi minua pitkään hiljaa silmiin ja sanoi "oikeesti" ja purskahti itkuun. Epävakaana en osannut reagoida tilanteeseen. Nuo tilanteet että joku itsee minun takia on liian vaikeita, koska en vain osaa.

Kaikki on niin tyhjää, toisaalta ahdistaa ja masentaa. Toisaalta en tunne mitään. Kaikki vaan on niin tyhjää. Kaikki tuntuu turhalta. Toivoisin vain, että voisin lentää nätisti pois ja että tänne jäävät tajuaa sen, miksi lähdin.



You can pretend it'll be alright,
said it to yourself but you know its just a lie.

Isä sukelsi snorkkelilla ja tutkaili meren pohjaa. Isä tuli takas ja totesi että tylsä pohja, ei siellä mitään ole. Sain snorkkelin ja lähdin samaa reittiä. Näin hylkyjä, mustia hahmoja ja kaloja. Sain paniikkikohtauksen ja uin takaisin veneelle. Isä kysyi näinkö koko pohjaa, sanoin vain ettei siellä mitään ollut.

Kysyin sijaishoitajalta olisiko perjantain aikaa voinut siirtää maanantaille tai tiistaille, "Sullahan oli omahoitajalle aika keskiviikkona, pärjäätkö sinne asti?", en uskalla sanoa etten pärjää. Sanoin vain että pärjään, koska pakkohan minun on. Minun on pakko pärjätä, ei ole muuta mahdollisuutta ellei halua kuolla.

Joka päivä mietin kauanko minun on pakko vielä jaksaa, joka päivä mietin saanko jo luovuttaa.

Karma

I should have known from the start,
you play reckless with my heart.
Toinen kunnollinen päivä Kroatiassa. Alunperin piti tulla jo keskiviikkona pois, mutta tulenkin lauantaina. Ahdistaa ihan suunnattomasti. Pitää pitää kulissia yllä, äänet koittaa pitää kiinni, äänet käskee näyttelemään ja olemaan hiljaa. Haluaisin vaan olla onnellinen. Olla onnellinen niinkun kaikki muutkin, tehdä asioita niinkun kaikki muutkin. Mutten pysty, en vain pysty. Äänet käskee tappaa, haluan tappaa sen olion sisältäni.



You let me here on my own,
for every reason I believed in, every lie that you told,
for every fight, you let me out in the cold.

Nään itselläni mustat silmät. Ana väittää ettei minua enää ole olemassa, en ole ollut pitkiin aikoihin enää ihminen. Ana kasvattaa demonia sisälläni, joka pääsee valloilleen, aina välillä. Kuulen päivittäin kehotuksia että minun pitäisi satuttaa jotain toista, pahimmassa tapauksessa tappaa. Nään unia murhasuunnitelmista ja itsemurhista. Tunnen oloni koko ajan vain erakoituneemmaksi, kaikki kyselee onko minulla kavereita, miksi en pidä yhteyttä heihin. Todellisuudessa katkon ihmisiin vaan välejä, että saisin olla yksin.

Ahdistaa ajatuskin että pitäisi ensi viikolla avautua taas omahoitajalle. En luota häneen, en luota häneen enää. En luota edes lääkäriini, en luota kehenkään. Luotan Anaan, luotan demoneihin. Haluaisin luottaa edes ystäviin, mutta todella harvoihin enää luotan. Kaikki vain lipsuu käsistäni, en pysy enää mukana, edes omissa tunteissa.

Osastohelvetti 2

Torstaina yliannostus. 20g ketiä, 20 000mg. Minulla ei pitänyt olla kun viikon lääkkeet kotona, ei pitänyt. Odotin pihalla lanssia, juuri ja juuri pysyin tajuissani. Oksensin pihalle muutaman kerran. Lanssilla päivystykseen, jossa join myös lääkehiiltä. Päivystyksessä uusi lääkehiili joka tuli ulos, oksensin kahdesti sen jälkeen. Yöllä pääsin teholla, teholla jouduin juomaan uudestaan taas lääkehiiltä joka pysyi sisällä. Seuraava päivä oltiin kiinni piuhoissa ja perjantai-iltana ambulanssi haki psykiatrian päivystykseen.

Päivystyksestä sanottiin että olen ensin viikonlopun yli, maanantaina tapaan sitten osastolääkärin. Viikonloppuna itkin monelle hoitajalle sitä miksen vain nukahtanut selälleen ja tukehtunut omaan oksennukseeni, silloin en istuisi nyt tässä. Sain ahdistuskohtauksia, juttelin Anan sekä demonien kanssa ja löin päätä seinään. Maanantaina osastolääkäri sanoi että saat olla huomiseen mutta päätin maanantaina lähteä kotiin.

Samana päivänä tuli käymään Liikkuva avohoito. Sanoin hoitajille että aion mennä junan alle illalla, junat joiden aikataulun katsoin osastolla ennen lähtöä. "Pakkaa kamat niin lähdetään päivystykseen. Sun on pakko saada kunnon hoitoa, et enää pärjää kotona" Kieltäydyin lähtemästä mutta sitten tulikin ilmoille ne kaksi kuuluisaa vaihtoehtoa; "joko me viedään sut tai soitetaan lanssi."


Päivystyksen kautta samalle osastolle, samaan huoneeseen, sain jopa samat omahoitajat. Olin osastolla kaksi päivää, hoitopalaverissa mukana oli avolääkäri, osastolääkäri ja omahoitaja. Sanoin lähteväni kotiin eikä kellään ollut sitä vastaan mitään. En edes tiedä, olisinko saanut jäädä. Palaverin aikana raavin vasemman peukun verille, ahdisti aivan liikaa. Avauduin avopuolen lääkärilleni etten luota häneen enkä pysty hälle kertomaan oikein mitään, kerroin myös että sama koskee omahoitajaani avopuolella.

Huomenna on sijaishoitajatapaaminen koska omahoitajani on lomalla. Huomenna lähden Helsinkiin ja lauantaina Kroatiaan. Enkä tiedä vielä milloin tulen takaisin. Ahdistaa, pitäisi pakata mutta en kykene. Haluaisin vain käpertyä omaan nurkkaani ja jäädä kotiin verhojen taakse piiloon. Pelottaa koska tiedän etten ole turvassa. En ole turvassa Analta, en demoneilta, en keltään.

Osastolla eristäydyin omaan huoneeseeni, välillä omahoitaja tuli hakemaan olohuoneeseen, istuin siellä hetken ja palasin huoneeseeni. Yksi potilaista tuntui uhkaavalta, se katsoi minua kun olisi halunnut tappaa minut. Joku käski minua hyökätä sen kimppuun, tärisin yksin huoneessani, koitin vaientaa ääntä päässäni. En halua, onko minun pakko? Ana kielsi välillä syömästä, pelkäsin että lihon. Vaa'an mukaan en ole lihonut ollenkaan osastoreissulla vaikka minusta tuntuu että olen. Omahoitaja totesi että "sää syöt kyllä pieniä annoksia".

Koitan kirjoittaa Kroatiasta jotain kuulumisia, parasta ikinä on että saan Portugalilaisen takaisin kotiin.

Osastohelvetti

Kolmatta päivää vastaanotto-osastolla.

Ne vain yrittää tappaa mua, Ana yrittää tappaa mua. Ahdistaa, masentaa. Eilen itkin omahoitajalle että miksi minun pitää elää kohtauksien yli. En enää halua.

Liikaa on tapahtunut, selitän myöhemmin tarkemmin.

A world full of killing

Ahdistaa. Ahdistaa ihan liikaa. Yritän olla normaali. Hymyillä, olla oma itseni. En osaa, kuka edes olen. En tiedä. En enää tiedä. Peiliin katsoessa minua katsoo takaisin mustasilmäinen olento, se on se paska minun sisässäni. Syy miksi minun pitäisi kuolla. Se yrittää puskea maskini läpi, että oisin aina hän. Yritän kuitenkin pitää maskin paikoillaan, haluaisin edes muistuttaa minua vaikka olen hukassa kuka olen. Tärkeintä on, ettei muut nää sitä.

Eristäydyn, pikku hiljaa enemmän ja enemmän. En pidä ihmisiin enää yhteyttä, ne jotkut harvat kysyvät mitä minulle kuuluu. Vastaan ja keskustelu loppuu aika nopeaa. En jaksa enää pitää keskusteluja yllä. Haluan vain olla yksin, kotona, verhot kiinni ja vain olla yksin. Ahdistaa koska tiedän että eräs ystävistäni haluaa minut hengiltä. Epäilen että hän on tappajani kätyri. Haluaisin kysyä häneltä suoraan, kuka minut haluaa hengiltä mutta tiedän etten saisi vastausta. Epäilen myös muutamaa muuta ihmistä kätyriksi, mutta en ole vielä aivan varma asiasta.


Puhelin on pitkiä aikoja pois päältä. Ahdistaa kun tiedän että joku seuraa. Pelkään että kohta se tulee parvekkeelta sisään. Samalla yritän saada yhteyttä ilmastointikanavan kautta niihin joiden pitäisi hakea minut sinne minne kuulun. Vielä en ole saanut yhteyttä, mutta tiedän että joku päivä tulen saamaan yhteyden. Kaikki päättyy aina parhain päin.

Let me go

F29 Määrittämätön ei-elimellinen psykoottinen häiriö

"Vaikuttaa että potilaan häiriö on psykoottistasoinen, persoonallisuushäiriö dg ei ole kuin osittain kuvaava, epävakaaseen persoonallisuuteen voi liittyä minipsykooseja, mutta ei näin järjestäytynyttä ilmeisen eriskummallista harhamaailmaan äänineen ja näkyineen. Kokonaisuus viittaa vähintään psykoositasoiseen masennukseen tai skitsofreniaspktrin häiriöön. Pitäisin itsemurhavaaraa varsin suurena."

Joku pimpotti ovikelloa ja koputti. Paniikissa menin avaamaan oven. Poliisit oli oven takana, joko yhteispäivystys tai putka. Valitsin yhteispäivystyksen. Ambulanssi tuli hakemaan, menin makaamaan pedille. Koitin vain pysyä tajuissani, heikotti, oksetti. Liikkuva kävi eilen, koko eilinen meni yhdessä ristiriidassa. Soitin tänään äidille, sanoin että poliisit haki kun kuuli että olin katsonut juna-aikataulut. Äiti oli hiljaa, hiljaa se sanoi "pysythän sää hengissä? Ethän sää hyppää junan alle?"

Tänään oli hoitopalaveri liikkuvan ja hoitajan kanssa. Vielä ylihuomenna on omahoitajatapaaminen ja hoitaja jää kahden viikon lomalle. Koulua pitäisi lykätä vuodella, kaikki pakkaantuu kasaan. Äiti laittaa viestiä, kysyy hoidanko itse sen kouluasian. Laskut pitäisi maksaa, uusia laskuja tulee postiluukusta ja minä ahdistun. Haluan vain maata kotona, verhot kiinni, yksin. Puhelin on taas kiinni, ylläri. Ahdistaa aivan liikaa, ahdistaa että joku näkee, että minua seurataan.


"Voi minun pikku tyttö" se sanoo. Ana. Pirullinen helvetti. Viikonlopun aikana olen lihonut ihan liikaa. Haluaisin viiltää. Haluaisin vain olla yksin. Kaikki on minulta vailla asioita, olen vain pelinappula kaikille. En jaksa, halua enkä voi. En kykene olemaan minä enää ollenkaan, en osaa olla. Minua ei ole. Ana pilasi kaiken. Ana teki kaikesta helvettiä. En halua olla yhteydessä kehenkään. Kukaan ei vaan sitä jaksa ymmärtää. Etten jaksa. Pelkään liikaa että sattuu, en halua enää että sattuu. Sanoin eilen lääkärille päivystyksessä että minun kuuluu kuolla. Koska minun kuuluu.

Supersankari

Sä annoit periks kesken tarinan ja kaiken halusit, helpoksi muuttuvan.
Läpi tornadojen vierelläsi kulki kokoajan supersankari.
Kävelen raiteita pitkin musiikit korvilla. Se lopullisuus, se kiehtoo ja rauhoittaa. Se vapaus, tuntuu että lennän. Tuntuu etten paina yhtään mitään, voisin lentää jos vain haluaisin. Puomit sulkeutuu ja junan keula erottuu pikku hiljaa enemmän. Taas yksi mahdollisuus miettiä onko tämä paska kaiken tämän arvoista.

Päässä pyörii että vielä yhdet festarit, sitten voin lähtä. Toissapäivänä en meinannut saada unta, kaikki paska pyöri mielessä. Mistään ei yksinkertaisesti tule yhtään mitään. Toissa yönä mietin että on ihme että olen vielä tässä, henkeä ahdisti, tuntuu etten selviä. Liikkuva kävi, kerroin että katsoin sunnuntain junat. Ne halus käydä täällä vielä sunnuntaina. Tänään kerroin saman omahoitajalle, hoitaja oli hiljaa eikä oikein tiennyt mitä sanoa.


Tänään kun kävin hakemassa lääkkeet joku tuntematon nainen koitti hyökätä kimppuun. Se ei ollut muita kohtaan aggressiivinen. Jälkikäteen sain paniikin, se varmasti näki sen joka asuu minun sisällä. Sen joka haluaa tappaa minut, olen varma ettei se nähnyt minua, vaan sen jota muut ei nää.

Minun kuuluu kuolla. Se sisälläni asuva, sen on pakko kuolla. Huomenna ja lauantaina festarit, viimeiset festarit. Kaksi viikkoa Kroatian reissuun, en halua sinne.

"Pian olisi tulossa Kroatian matka, mistä asiakas hakisi oman koiransa kotiin Suomeen. Ei ole varma haluaako lähteä koska haluaa mieluummin kuolla."
Sunnuntaina vannon Liikkuvalle että pysyn hengissä. Todellisuudessa teen jotain aivan muuta. Minun on pakko. Aivan pakko tappaa se paskiainen minun sisältä, se ei kuole ilman että minä kuolen. Se on osa minua. Se olen minä.

Hullut asuu kallios

Viikonlopun reissu Helsingissä ohi, taas muistutin itseäni siitä ettei minun pitäisi reissata. Uusi kani on kotona, kaikki on hengissä Jee. Perjantai illalla sain kilarit omakannan teksteistä, epävakaana olin taas tappamassa itseäni. Mietin että eikö hoitaja tykkääkkään minusta, kun minusta tuntuu että me kuitenkin tullaan ihan toimeen. Mietin että haluaako se ymmärtää tahalleen minut väärin vai selitänkö oikeasti niin päin vittua asiat. Muuten kai reissu meni ihan hyvin, koko ajan oli pieni ahdistus päällä siitä että haluan kotiin. Nyt olen kotona, onnellisena.... tai sitten en.

Kuulen koko ajan kuinka huono olen, kuinka epäonnistunut olen ihmisenä koska en pysty tappamaan itseäni. "Kun et pysty tappamaan itseäsi, pystytkö tappamaan jonkun muun?" Äänet valtaa mun pään. Ne haluaa että tapan jonkun, olisin silloin parempi, niin ne väittää. Ne viimeisetkin riippeet elämänhalusta valuu sormien läpi. Onko minun tarkoitus todella olla täällä tappamassa toisia ja näännyttää itseni nälkään? Ana pitää kiinni niin lujaa, etten pääse irti.


Tänään hoitajalla tuntuu että taju lähtee, pidätin vain itkua ja koitin olla tajuissani. Hoitaja kyseli kysymyksiä, vastasin mutten puhunut paljoakaan muuta. "En tiedä mitä mieltä oot kun et puhu" Kerroin siitä, että kaikki keskittyminen menee siihen että pysyn siinä penkillä ja näytän suht normaalilta. Vaikka tiedän että voisin itkeä ja antaa sen kaiken paskan vain tulla, silti käyttäydyn kun mikäkin haavoittunut hiiri.

Ana puhuu mutta minä en vastaa. Kello on kohta kuusi, olen syönyt yhden banaanin. Tuntuu että sekin on liikaa. Tuntuu että kaikki katsoo että mikä helvetin ryhävalas tuo luulee olevansa.

Kulta pieni

Mä en saa nukuttuu, en oo syönyt viikkoihin.
Mulla on kaikki upeesti, tietenkin.
Kävin hakemassa apteekista nutridrinkkejä, "ei minun tarvitse syödä" "yhdessä on ihan liikaa kaloreita" oli päällimmäiset ajatukset apteekin hyllyjen välissä. Koitin vain miettiä sitä, että sovin itseni kanssa että ostan etten kuihtuisi täysin. Pelonsekaisin tuntein vein nutridrinkkejä kassalle ja maksoin ne. Kalorit vaan vilisee silmissä, en voi syödä ellen tiedä paljonko kaloreita joku sisältää. Tuntuu ahdistavalta edes miettiä ruokaa tai sitä, että jotain oisi päivässä syötävä. "Ei minun tarvitse syödä, en ole ihminen" tai niin ainakin Ana väittää minulle. Analle yksikin kalori on liikaa.


Kirjoitin tänään tekstin jonka haluan että joku lukee kirkossa kun minua ei ole. Tekstin missä selitän miksi tein niinkun tein. Haluaisin että muut edes koittaisi ymmärtää. Mietin vain kuolemaa, ja sitä hetkeä kun saan itseltäni hengen pois. Sitä helpotusta. Muut koittaa sanoa, että mieti mitä tapahtuu kun kuolen. Pakko vain todeta itsekkäästi, etten ole sitä katsomassa. Ainoa mikä saa minut itkemään on Portugalilainen.

Kulta pieni jos olisit jaksanut odottaa
niin olisit nähnyt sen miten valo voittaa, lopulta pimeyden.

When I'm gone

I killed someone, you see.
I killed the girl, who used to be me
Ana istuu minun sängyllä. Sillä on veitsi kädessä. "Tapa itsesi vitun huora" se sanoo. Pyydän Analta veistä, pyydän mutta ei se anna. Ei se anna vaikka kuinka pyydän. Kävelen parvekkeelle ja tulen takaisin. Analla on edelleen se kylmä katse naamallaan. "Tapa itsesi" se toistaa. "Annatko veitsen minulle jos tapan itseni?". Ana antaa veitsen ja viiltelen, viiltelen niin syvältä kun pystyn. "Tiesin ettei sinusta ole siihen, sinä paskainen. Et osaa mitään" se sanoo, niin se väittää. Ja lähtee. Jään yksin itkemään veitsi kädessä, ja jalka veressä.


Kaksi viikkoa, kaksi pitkää viikkoa ja lähden. Kaksi viikkoa niin tapan itseni, pakko on vielä jaksaa ensi viikon festarit. Haluan tehdä sen mitä olen luvannut, sitten voin lähteä. Eikä kukaan estä minua.

En jaksa elää elämämää missä joudun päivittäin kuuntelemaan kuinka paska olen, miten minun pitäisi tappaa itseni ja kuinka voisin sen tehdä. Anan ei pitänyt ikinä päästä näin lähelle minua, Ana voitti. Demonit voitti. Minä hävisin.

Aion viettää parhaan viikon veljeni kanssa, aion viettää vielä yhden kokonaisen festarin parhaan kaverini kanssa. Haluan nauttia ja pitää hauskaa. Sitten minun on hyvä lähtä, onnellisena. Tyytyväisenä.

And when I'm gone, just carry on, don't mourn,
rejoice every time you hear the sound of my voice.
Just know that I'm looking down on you smiling
and I didn't feel a thing, so baby don't feel no pain.

Pikkumusta

Joku kantoi vaa'an tänne. En ole varma olinko se minä, vai Ana. Lasken kaloreita, ei saa mennä yli. Oksennan, jo kahdettatoista kertaa tälle viikolle ja kolmatta kertaa tälle päivälle. En voi tälle mitään, en olisi ikinä halunnut olevani tässä kunnossa, en ikinä. Luulin sen olevan "entistä elämää", luulin olevani parantunut koko syömishäiriöstä. Anoreksia, se sairas vihollinen. Anoreksia, se johon joskus halusin kuolla. Tuntuu että olen parempi ihminen kun tottelen Anaa orjamaisesti, lasken kalorit, liikun ja oksennan. Teen silloin jotain oikein.


Käytiin eilen yöuinnilla A:n kanssa, mukaan lähti musta hoitokoira joka on minulla hoidossa torstaihin asti. Käveltiin koiran kanssa takaisin, minulla oli päällä shortsit ja t-paita, musiikit korvilla, koiran hihna toisessa kädessä ja ilman kenkiä. Sen pienen hetken, sen pienen hetken tunsin eläväni. Tunsin itseni vapaaksi. Tunsin olevani muutakin kun jonkun orja, tunsin olevani ihminen. Kevyt sellainen.

Tänään olen ikävöinyt Pikkumustaa varmaan enemmän kun koko kesänä yhteensä. Kuulen jatkuvasti Pikkumustan ääniä jossain, samalla olen katsonut kun Komeetan häkissä hyppii edellinen pupuni, myös kääpiöluppa mutta erin värinen. Tänään olen itkenyt ja viillellyt. Kuunnellut kun ääni, joka kuulostaa isältäni sanoo "sinun ei ole pakko jaksaa". Itken vielä lisää. Haluaisin Pikkumustan syliini, silloin minulla olisi kaikki hyvin. Liian hyvin.

Courage

Mul on tapana mieltä purkaa
kertoo tosi juttuja
ja ne aiheet ovat kaikille tuttuja.

On paratiisi meillä täällä näin
vaan ei aina kaikki koe sitä näin
sillä faunin, peikon, keijunkin
suru joskus kiinni saa ja vie mukanaan.


En halua syödä enää ikinä.
Kroppa huutaa ruokaa, pää huutaa ruokaa, järki huutaa ruokaa, Ana huutaa ei ja minä olen hiljaa.

"Et ole enää ihminen, et tarvitse ruokaa" se sanoo. "Katso itseäs peilistä, oletko kaunis?" Oksettaa. Pidätän oksennusta. En halua katsoa itseäni peilistä. Ana pakottaa. Ana rankaisee. Ana on oikeassa, tottelen häntä.