Supersankari

Sä annoit periks kesken tarinan ja kaiken halusit, helpoksi muuttuvan.
Läpi tornadojen vierelläsi kulki kokoajan supersankari.
Kävelen raiteita pitkin musiikit korvilla. Se lopullisuus, se kiehtoo ja rauhoittaa. Se vapaus, tuntuu että lennän. Tuntuu etten paina yhtään mitään, voisin lentää jos vain haluaisin. Puomit sulkeutuu ja junan keula erottuu pikku hiljaa enemmän. Taas yksi mahdollisuus miettiä onko tämä paska kaiken tämän arvoista.

Päässä pyörii että vielä yhdet festarit, sitten voin lähtä. Toissapäivänä en meinannut saada unta, kaikki paska pyöri mielessä. Mistään ei yksinkertaisesti tule yhtään mitään. Toissa yönä mietin että on ihme että olen vielä tässä, henkeä ahdisti, tuntuu etten selviä. Liikkuva kävi, kerroin että katsoin sunnuntain junat. Ne halus käydä täällä vielä sunnuntaina. Tänään kerroin saman omahoitajalle, hoitaja oli hiljaa eikä oikein tiennyt mitä sanoa.


Tänään kun kävin hakemassa lääkkeet joku tuntematon nainen koitti hyökätä kimppuun. Se ei ollut muita kohtaan aggressiivinen. Jälkikäteen sain paniikin, se varmasti näki sen joka asuu minun sisällä. Sen joka haluaa tappaa minut, olen varma ettei se nähnyt minua, vaan sen jota muut ei nää.

Minun kuuluu kuolla. Se sisälläni asuva, sen on pakko kuolla. Huomenna ja lauantaina festarit, viimeiset festarit. Kaksi viikkoa Kroatian reissuun, en halua sinne.

"Pian olisi tulossa Kroatian matka, mistä asiakas hakisi oman koiransa kotiin Suomeen. Ei ole varma haluaako lähteä koska haluaa mieluummin kuolla."
Sunnuntaina vannon Liikkuvalle että pysyn hengissä. Todellisuudessa teen jotain aivan muuta. Minun on pakko. Aivan pakko tappaa se paskiainen minun sisältä, se ei kuole ilman että minä kuolen. Se on osa minua. Se olen minä.

Hullut asuu kallios

Viikonlopun reissu Helsingissä ohi, taas muistutin itseäni siitä ettei minun pitäisi reissata. Uusi kani on kotona, kaikki on hengissä Jee. Perjantai illalla sain kilarit omakannan teksteistä, epävakaana olin taas tappamassa itseäni. Mietin että eikö hoitaja tykkääkkään minusta, kun minusta tuntuu että me kuitenkin tullaan ihan toimeen. Mietin että haluaako se ymmärtää tahalleen minut väärin vai selitänkö oikeasti niin päin vittua asiat. Muuten kai reissu meni ihan hyvin, koko ajan oli pieni ahdistus päällä siitä että haluan kotiin. Nyt olen kotona, onnellisena.... tai sitten en.

Kuulen koko ajan kuinka huono olen, kuinka epäonnistunut olen ihmisenä koska en pysty tappamaan itseäni. "Kun et pysty tappamaan itseäsi, pystytkö tappamaan jonkun muun?" Äänet valtaa mun pään. Ne haluaa että tapan jonkun, olisin silloin parempi, niin ne väittää. Ne viimeisetkin riippeet elämänhalusta valuu sormien läpi. Onko minun tarkoitus todella olla täällä tappamassa toisia ja näännyttää itseni nälkään? Ana pitää kiinni niin lujaa, etten pääse irti.


Tänään hoitajalla tuntuu että taju lähtee, pidätin vain itkua ja koitin olla tajuissani. Hoitaja kyseli kysymyksiä, vastasin mutten puhunut paljoakaan muuta. "En tiedä mitä mieltä oot kun et puhu" Kerroin siitä, että kaikki keskittyminen menee siihen että pysyn siinä penkillä ja näytän suht normaalilta. Vaikka tiedän että voisin itkeä ja antaa sen kaiken paskan vain tulla, silti käyttäydyn kun mikäkin haavoittunut hiiri.

Ana puhuu mutta minä en vastaa. Kello on kohta kuusi, olen syönyt yhden banaanin. Tuntuu että sekin on liikaa. Tuntuu että kaikki katsoo että mikä helvetin ryhävalas tuo luulee olevansa.

Kulta pieni

Mä en saa nukuttuu, en oo syönyt viikkoihin.
Mulla on kaikki upeesti, tietenkin.
Kävin hakemassa apteekista nutridrinkkejä, "ei minun tarvitse syödä" "yhdessä on ihan liikaa kaloreita" oli päällimmäiset ajatukset apteekin hyllyjen välissä. Koitin vain miettiä sitä, että sovin itseni kanssa että ostan etten kuihtuisi täysin. Pelonsekaisin tuntein vein nutridrinkkejä kassalle ja maksoin ne. Kalorit vaan vilisee silmissä, en voi syödä ellen tiedä paljonko kaloreita joku sisältää. Tuntuu ahdistavalta edes miettiä ruokaa tai sitä, että jotain oisi päivässä syötävä. "Ei minun tarvitse syödä, en ole ihminen" tai niin ainakin Ana väittää minulle. Analle yksikin kalori on liikaa.


Kirjoitin tänään tekstin jonka haluan että joku lukee kirkossa kun minua ei ole. Tekstin missä selitän miksi tein niinkun tein. Haluaisin että muut edes koittaisi ymmärtää. Mietin vain kuolemaa, ja sitä hetkeä kun saan itseltäni hengen pois. Sitä helpotusta. Muut koittaa sanoa, että mieti mitä tapahtuu kun kuolen. Pakko vain todeta itsekkäästi, etten ole sitä katsomassa. Ainoa mikä saa minut itkemään on Portugalilainen.

Kulta pieni jos olisit jaksanut odottaa
niin olisit nähnyt sen miten valo voittaa, lopulta pimeyden.

When I'm gone

I killed someone, you see.
I killed the girl, who used to be me
Ana istuu minun sängyllä. Sillä on veitsi kädessä. "Tapa itsesi vitun huora" se sanoo. Pyydän Analta veistä, pyydän mutta ei se anna. Ei se anna vaikka kuinka pyydän. Kävelen parvekkeelle ja tulen takaisin. Analla on edelleen se kylmä katse naamallaan. "Tapa itsesi" se toistaa. "Annatko veitsen minulle jos tapan itseni?". Ana antaa veitsen ja viiltelen, viiltelen niin syvältä kun pystyn. "Tiesin ettei sinusta ole siihen, sinä paskainen. Et osaa mitään" se sanoo, niin se väittää. Ja lähtee. Jään yksin itkemään veitsi kädessä, ja jalka veressä.


Kaksi viikkoa, kaksi pitkää viikkoa ja lähden. Kaksi viikkoa niin tapan itseni, pakko on vielä jaksaa ensi viikon festarit. Haluan tehdä sen mitä olen luvannut, sitten voin lähteä. Eikä kukaan estä minua.

En jaksa elää elämämää missä joudun päivittäin kuuntelemaan kuinka paska olen, miten minun pitäisi tappaa itseni ja kuinka voisin sen tehdä. Anan ei pitänyt ikinä päästä näin lähelle minua, Ana voitti. Demonit voitti. Minä hävisin.

Aion viettää parhaan viikon veljeni kanssa, aion viettää vielä yhden kokonaisen festarin parhaan kaverini kanssa. Haluan nauttia ja pitää hauskaa. Sitten minun on hyvä lähtä, onnellisena. Tyytyväisenä.

And when I'm gone, just carry on, don't mourn,
rejoice every time you hear the sound of my voice.
Just know that I'm looking down on you smiling
and I didn't feel a thing, so baby don't feel no pain.

Pikkumusta

Joku kantoi vaa'an tänne. En ole varma olinko se minä, vai Ana. Lasken kaloreita, ei saa mennä yli. Oksennan, jo kahdettatoista kertaa tälle viikolle ja kolmatta kertaa tälle päivälle. En voi tälle mitään, en olisi ikinä halunnut olevani tässä kunnossa, en ikinä. Luulin sen olevan "entistä elämää", luulin olevani parantunut koko syömishäiriöstä. Anoreksia, se sairas vihollinen. Anoreksia, se johon joskus halusin kuolla. Tuntuu että olen parempi ihminen kun tottelen Anaa orjamaisesti, lasken kalorit, liikun ja oksennan. Teen silloin jotain oikein.


Käytiin eilen yöuinnilla A:n kanssa, mukaan lähti musta hoitokoira joka on minulla hoidossa torstaihin asti. Käveltiin koiran kanssa takaisin, minulla oli päällä shortsit ja t-paita, musiikit korvilla, koiran hihna toisessa kädessä ja ilman kenkiä. Sen pienen hetken, sen pienen hetken tunsin eläväni. Tunsin itseni vapaaksi. Tunsin olevani muutakin kun jonkun orja, tunsin olevani ihminen. Kevyt sellainen.

Tänään olen ikävöinyt Pikkumustaa varmaan enemmän kun koko kesänä yhteensä. Kuulen jatkuvasti Pikkumustan ääniä jossain, samalla olen katsonut kun Komeetan häkissä hyppii edellinen pupuni, myös kääpiöluppa mutta erin värinen. Tänään olen itkenyt ja viillellyt. Kuunnellut kun ääni, joka kuulostaa isältäni sanoo "sinun ei ole pakko jaksaa". Itken vielä lisää. Haluaisin Pikkumustan syliini, silloin minulla olisi kaikki hyvin. Liian hyvin.

Courage

Mul on tapana mieltä purkaa
kertoo tosi juttuja
ja ne aiheet ovat kaikille tuttuja.

On paratiisi meillä täällä näin
vaan ei aina kaikki koe sitä näin
sillä faunin, peikon, keijunkin
suru joskus kiinni saa ja vie mukanaan.


En halua syödä enää ikinä.
Kroppa huutaa ruokaa, pää huutaa ruokaa, järki huutaa ruokaa, Ana huutaa ei ja minä olen hiljaa.

"Et ole enää ihminen, et tarvitse ruokaa" se sanoo. "Katso itseäs peilistä, oletko kaunis?" Oksettaa. Pidätän oksennusta. En halua katsoa itseäni peilistä. Ana pakottaa. Ana rankaisee. Ana on oikeassa, tottelen häntä.

Zebraflickan

"Jag skrek på hjälp. Och jag skämdes över att jag var så desperat.
Men ingen lyssnade på mig, ingen hörde mig.
Jag var så rädd, för jag visste att jag var mer sjuk än någonsin hade varit tidigare." (Zebraflickan, Sofia Åkerman 2007)

Suom. Huusin apua. Ja häpesin koska olin niin epätoivoinen. Mutta kukaan ei kuunnellut minua, kukaan ei kuullut minua. Olin niin peloissani, koska tiesin että olin sairain mitä koskaan olen ollut.
Ajattelen jo elämää niin ettei minua ole. Elän silti tässä, tai ainakin yritän. Silti ajattelen, ettei minua elokuun jälkeen enää ole. Olen vain tuhkana ilmassa, mutta silti läsnä kaikkien läheisien luona. Ajattelen meidän perhettä kun sieltä olisi yksi pois, se on rikkinäinen, itsemurhan tehneen tytön perhe. Surullinen mutta ymmärtäväinen. Ajattelen että koko suku puhuu meidän perheestä, "tuon perheen tytär teki itsemurhan" ja ajattelen äidin toteavan kaikille, että yritin hakea apua, mutta en saanut. Ajattelen kaikki läheisimpien kavereiden miettivän minua, miettivän miksi tein niinkun tein, mutta silti jollakin tasolla ehkä ymmärtävän. Haluaisin kaikkien tietävän, että se on minun parhaaksi. Minä en katoa, en hylkää tai jätä ketään. Haluan vaan pois täältä, koska minusta ei ole kun harmia.

Osastolla aloin lukemaan sellaista kirjaa kun Zebraflickan joka on kirjoitettu ruotsiksi. Kirjasta ei ole suomenkielistä versiota joten yritän aina suomentaa parhaani mukaan otteet mitä kirjasta tänne kirjoitan. Kirja kertoo 18-vuotiaasta Sofiasta joka kamppailee demoneitansa vastaan. Monesti kirjaa lukiessa tulee mieleen oma elämä, ainainen taistelu demoneita ja Anaa vastaan.



Äiti haluaa varata minulle ajan yksityiselle. Äiti koittaa kaikkensa että saisi minun hengen pelastettua, tuntuu niin väärältä. Haluaisin vain sanoa että on liian myöhäistä, kaikki olisi pitänyt tehdä paljon aikaisemmin. Viisi vuotta annoin itseni kuolla kun en hakenut apua, kukaan ei tiennyt eikä kukaan osannut auttaa, enkä ottanut sitä apua vastaan.

Huomenna on taas liikkuvan kotikäynti. Ahdistaa aivan liikaa että joku tulee kotiini. Hoitaja ehdotti eilen jos lähtisin syömään hänen kanssaan, vastasin tiukasti ei johon perustelin että ahdistaa liikaa. Hoitajan kanssa selattiin läpi kaikkea mitä voin tehdä kun olo on sietämätön, "näitä ei kyllä suositella jos on aliravittu" johon sanoin etten ole. "Ethän sää saa mitään pidettyä sisällä, kyllä sää oot", oksennuskierre jatkuu. Ana painostaa, sanoin hoitajalle etten koe tarvetta syödä, en tarvitse ruokaa. Minun tarvitsee vain olla täydellinen.

Ainutlaatuinen

Oksentelua pitkin päivää. En halua lihoa, olen jo lihava, liian lihava ollakseni hyvä saatika onnellinen. En vain osaa olla syömättä. En ole enää se 14-vuotias, olen 20 mutta silti olen kuuntelemassa Anan neuvoja täydellisyydestä. Kuten sanoin jo aiemmin, Ana on kasvattanut minusta demonin ja demonien tehtävä on kuolla.

Kerroin hoitajalle tänään että kesän aikana tapan itseni, siksi tuntuu turhalta käydä siellä. Hoitajan ilme vakavoitui. En kuulemma ole hänen mielestään tunnevammainen vaikka omasta mielestäni olen. Kerroin hoitajalle kuinka suurin ongelmani on se, että halu kuolla on niin iso, eikä minulla ole halua parantua tai saada itseäni kuntoon. Hoitaja kysyi miten hän voisi minua auttaa ja vastasin ettei mitenkään.


Ikävöin kaikkia läheisiä, ikävöin perhettä ja parasta ystävääni. Ikävöin Poretta ja Portugalilaista, ikävöin Pikkumustaa ja sitä aikaa kun oltiin vielä pieniä ja viattomia. Silloin kun en ollut osa jonkun paskaa suunnitelmaa tappaa kaikki ihmiset maan päällä. Tuntuu kun olisin joutunut vankilaan, vankilaan silloin kun tapasin Anan ensimmäistä kertaa. Hittovie, muistan sen edelleen kun eilisen.

The last dance

"What if I fall?" "oh, my darling, what if you fly?"

Tällä viikolla joka päivä oksentelua, joinakin päivinä useamman kerran. En jaksa enää tapella, enkä halua. Olen antanut periksi demoneille ja annan virran viedä. Se terve, joka vielä vähän aikaa sitten yritti pitää edes syömisiä kasassa, se joka haluaa näyttää terveeltä ja treenatulta. Sekin pieni ääni on hävinnyt, se on kuollut. Minä olen kuollut.

Olen iso ja lihava, kuvottava. En näe peilistä muuta kuin läskiä, en edes halua katsoa itseäni peilistä. En pysty siihen. En pysty edes sanomaan etten syö. Liikkuva soitti, "tee jotakin hyvää iltapalaa itelles", vastasin vaan että joo. Samaan aikaan pää huutaa että tänään vedät ilman ruokaa, et ansaitse ruokaa, olet paska ja surkea. Koittaisit edes olla parempi ihminen.

Tänään vedän nollakaloreilla, koitan olla parempi ihminen. Huomaatko, todella yritän?



I know the right words to say, like "I don't feel well," "I ate before I came".
Then someone tells me how good I look and for a moment, for a moment I am happy
but when I'm alone, no one hears me cry.

I don't know the first time I felt unbeautiful, the day I chose not to eat.
What I do know is how I've changed my life forever, I know I should know better.
There are days when I'm OK and for a moment, for a moment I find hope,
but there are days when I'm not OK and I need your help - so I'm letting go.
Viime yön itkin, ja aamun. "Etkö voisi puhua jollekkin kaverille?" En. En pysty. En halua häiritä ketään, en osaa pyytää apua enkä osaa kysyä keneltäkään olisiko jollakin hetki aikaa jutella, koska mulla on paska olla. En pysty siihen. Se en ole minä. Minä pärjään yksin ja olen aina pärjännyt.

Cradle to the grave

Liikkuva ryhmä kävi tänään kotikäynnillä. Seuraava soittoaika on sunnuntaina. Sijaishoitajakin soitti, ketiannosta nostettiin päivystävän lääkärin suostumuksella kun oma lääkäri on lomalla. Liikkuvan kanssa juteltiin viikonlopusta, koko viikon nukkumisesta ensi viikosta. Juteltiin miten saan hommat kotona hoidettua. "Sää näytät tosi väsyneeltä" oli hoitajan kommentti. Huomenna on jo lauantai, omituista että sanon näin. Vihaan viikonloppuja, viikonloput ahdistaa. Paitsi nyt. Ristiriitaiset fiilikset siitä että omahoitaja palaa lomalta ensi viikolla. Edelleen tuntuu että niiden ainoa missio on saada minut hengiltä. Olen lähtenyt Anan matkaan kohti laihuutta, kohti täydellisyyttä. Eikä sieltä ole paluuta.

Tuntuu kun joku näkisi mut puhelimen kautta. Se seuraa mitä kirjotan ja minne, missä käyn ja kenen kanssa olen tekemisissä. Se koittaa pilata elämäni, en tiedä kuka se on, mutta tiedän jonkun seuraavan minua sitä kautta. Ahdistaa edes ajatuskin. Puhelin on pitkiä aikoja kiinni tai lentoprofiililla.



Luottamus on kun paperi kun se rypistyy,
se ei palaa ennalleen koskaan kun tulee tyrittyy.
Se on vaan silmänräpäys kun se omalle kohalle kolahtaa,
kestää tuhat kertaa kauemmin toipuu ku romahtaa.

Sinilintu laittelee viestiä ja soittelee, kai me muka ollaan väleissä mutta en tiedä. Ei siitä ole ikinä mitään tullut, enkä usko että tulee ikinä enää tulemaan. En vain luota, en uskalla luottaa. Enkä tiedä haluanko. Kerroin sille mun tilanteesta, "nää tuli kyllä ihan puskista" "en saa unta kun mietin sitä mitä sanoit". En edes kertonut kaikkea. Taas itketin yhtä ihmistä, vitun sairas paska minä. Kusipää.

Komeetta hyppii vapaana pitkin lattioita. Monet kysyy että eikö siitä ole vaivaksi, "ethän pysty edes Portugalilaisesta pitämään huolta" ne miettii. Mulla on ihan järkyttävä ikävä Portugalilaista. Samalla itken etten tule näkemään sitä enää koskaan, mutta tiedän että se on hyvässä hoidossa ja tulen näkemään sen vielä joskus, jossain. Katson kun Komeetta tutkii paikkoja, säntäilee pitkin lattioita ja hyppii sängyllä. Hetken tuntuu että happi kulkee. Komeetan taakse ilmestyy musta hahmo, uhkaava hahmo. Pillahdan itkuun ja huudan.

Wonderwall

Miksi se kärsii, mutta kestää.
Miksei sitä hengiltä saa.

Tasan viikon päästä on hoitajalle aika. Tuntuu ikuisuudelta. Tuntuu turhalta täyttää koko viikkokorttia, koska en tule näkemään hoitajaa enää ikinä. Viikko, 7 päivää, 168 tuntia. Tuntuu ettei minua ole enää silloin. Liikkuvasta avoryhmästä soitettiin tänään, puhuttiin vähän viime päivistä, fiiliksistä. Muutaman päivän päästä ne tekee kotikäynnin. Ahdistaa ajatuskin.

Ana pakottaa oksentamaan joka päivä. Orjamaisesti tottelen, ei minulla ole enää menetettävää. Pelkään että ne vie minulta Komeetan, Portugalilaisen sain onneksi turvaan. Astun maalitauluksi niin kauan kun minussa henki vielä pihisee, en halua että ne vie minulta kaiken. Koska tiedän, että joku päivä ne vie minulta aivan kaiken.


Demonit silittelee hiuksista. Tuntuu mukavalle, tuntuu kun joku välittäisi. "Tyttö sää olet turvassa" ne sanoo, niin ne väittää. Kasvoilleni leviää hymy, pieni hymy. Näen edessäni mustan hahmon. "Me ollaan täällä sua varten" se sanoo. Se ottaa komeetan syliin, purshakhdan itkuun ja huudan ei. Samalla se katoaa ja Komeetta on lattialla, elävänä.

Huomenna pitäisi muistaa hakea lääkkeet, ahdistaa. Tekisi mieli lopettaa lääkkeet, säästellä. Ja vetää uudet överit.

Kaksi puuta

Life goes on, or so I've heard
still, here we are and I'm sliding into hell.

Lauantai meni Provinssissa. Yritin pitää hauskaa, pidinkin. Silti tämä paska pitää musta kiinni, masennus muistuttaa olemassaolostaan enkä pääse siitä irti. Hymyilin, tanssin, nauroin. Kaiken sen naamarin takana on pieni tyttö joka itkee, itkee tuskaa, itkee koska se kärsii. I sanoi Provinssissa että meidän täytyy ottaa tavaksi kerran kesässä joku yhteinen festari ulkopaikkakunnalla, viime kesänä Sweden Rock Festival, nyt Provinssi. Olin samaa mieltä, mutta samalla näin kun I ensi kesänä miettii, mille festareille oltaisiin menty jos vielä olisin olemassa.

Muistan kun Sinilintu kuusi vuotta sitten linkitti Juha Tapion Kaksi puuta-biisin minulle ensimmäisen kerran. Siitä tuli meidän biisi, sen jälkeen aina kun olen kuullut tuon biisin olen miettinyt Sinilintua. Itkenyt ja nauranut. Miettinyt hyviä ja huonoja asioita. "kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää, katsoo kevääseen, seisoo erillään ja kestää joka tuulen ja sään....ja jossain alla maan ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan" Provinssissa lauantaina itkin ja nauroin kyseisen biisin aikana. Mietin Sinilintua, mietin meitä. Sen kaiken piti olla ikuista, se kaikki oli kestänyt niin kauan, läpi kaiken paskan mitä koettiin. Paras ystävä, sisko. Samalla se kaikki kuitenkin söi minua enemmän kun antoi. Oli pakko katkaista välit. Provinssissa itkin ensimmäistä kertaa päätöstäni. Tästä tulisi tekstiä niin paljon että riittäisi omaksi postaukseksi asti. Kaikesta huolimatta Sinilintu on niin rakas.


Koko viikonlopun olo on ollut järkyttävä. Tänään oli sijaishoitajakäynti. Juteltiin reilu tunti kaikesta, koko keväästä, epävakaasta, masennuksesta ja viikonlopusta. Seuraavat käynnit kyseiselle hoitajalle on elokuun lopussa, kun omahoitaja on taas lomalla. Sanoin että tapan itseni ennen sitä. Samaan aikaan minun pitäisi hakea Portugalilainen Kroatiasta takaisin kotiin vanhempien luota. Minun pitäisi olla siinä kunnossa että voin taas rakkaasta pitää huolen. Sitten en voi enää tappaa itseäni, en vaan voi. Se on pakko tehdä ennen.

Ihmiset pitää taas vähemmän yhteyttä. En kyllä yhtään ihmettele miksi, enhän minäkään jaksa pitää kehenkään yhteyttä. Ajattelen vain ettei kukaan välitä, ei minusta voi kukaan välittää. Kai muutkin ajattelee etten välitä. On helpompi päästää irti kun ihmisiä ei ole ympärillä. Eristäydyn kotiin verhot kiinni, olen yksin. Kukaan ei nää eikä kuule, paitsi Ana ja demonit jotka haluaa minut hengiltä. En pysty olemaan niiltä piilossa, enkä enää edes yritä.

Lisäsin Komeetankin blogin puolelle, pieni pupu jonka hain pari viikkoa sitten. Mamman mussukka, päivien piristys. Komeetta elää vapaana aina kun olen kotona, se hyppää syliin kun istun lattialla ja antaa pusuja kun makaan lattialla.