One last time

Rankaisevan vanhemman tyypilliset tunteet; julmuus, kriittisyys, armottomuus, säälimättömyys, kovuus, rankaisevaisuus ja rajoittaminen.
Eilen puhuttiin omahoitajan kanssa minätiloista ja varsinkin rankaisevasta vanhemmasta. Yhtäkkiä omahoitaja tokaisee "Tämä kuulostaa ihan Analta." Menen ihan hiljaiseksi. Kyllähän se kuulostaa, Ana on armoton, se ei kaipaa selittelyjä vaan haluaa todellisia tekoja, juuri niin kuin on käsketty.

Eilen illalla itkin sängyssä, vain itkin. Portugalilainen tuli viereeni, pian ilmestyi myös Ana. Anan ilmestymisen jälkeen viiltelin, hakkasin päätä seinään ja huusin etten pysty enää tähän.


Ahdistaa. Huomenna lähden viikonlopuks reissuun kaverin luokse, Portugalilainen lähtee mukaan. Tämä päivä on mennyt kaloreita laskiessa, oksentaessa ja vaa'aalla ramppaamisessa. En halua pilata reissua syömispelleilyllä, en vain halua ahdistua ruuasta juuri silloin kun pitäisi olla hauskaa. En vain halua.

En tunnista sun kasvoja

Eilen iltalenkillä Portugalilainen katsoi pellolle, siellä istui tyttö joka on seurannut elämääni sivusta jo jonkin aikaa. Joskus se itkee, joskus nauraa. Pääasia ettei sitä jää tuijottaan, muuten se käy kiinni. Eilen lenkillä tuntui että ihmiset ajaa ohi ja toteaa miksei tuo läski juokse, tuntuu kun ihmiset tietäisi kuka olen ja mistä tulen, tuntuu kun olisin avoin kirja jota kuka vaan voi lukea.

Portugalilainen oli sunnuntain ja maanantain välisen yön poissa. Maanantaina illalla se pieni tuli takaisin kotiin. Muutama päivä jos me pärjättäisiin niin lähdetään viikonlopuksi Poreen luokse.

Ruoka ahdistaa, päivä päivältä enemmän. Vaa'an luku heittelee, salilla vaaka näyttää vähemmän kun kotona. Syön lähinnä sosekeittoja tai smoothieita. Moni suosittelee käymään ravitsemusterpeutilla, tänään taas tuntuu ettei minulla ole ongelmaa. Koska en tarvitse ruokaa, en ansaitse syödä.




Mä avaan ikkunan
ja hengitän,
enkä mä pelkää.

Nykyään voin pitää verhoja auki ilman että pelkään että joku hyökkää parvekkeen (joka on lasitettu) kautta kämppääni. Edelleenkään en pääse kotoa muuta kuin pakollisille, lähinnä Portugalilaisen kanssa ulos. Tuntuu kun joku olisi huonosti. En tiedä mikä enkä osaa eritellä, mutta kehossa on sellainen tunne että jokin on huonosti.

Syömishäiriöpelle

Syömishäiriöpelle, se olen vain minä. Välillä tuntuu ettei minulla ole ongelmaa. Lasken kaloreita ja ramppaan vaa'aalla vähän väliä, oksennan ruokia, ahmin ja oksennan, jätän ruokia välistä ja elän miinuskaloreilla. Treenaan, tai joku toinen treenaa puolestani, välillä salilla olen minä, välillä syömishäiriö.

Mutta, olen normaalipainoinen (lue: lihava, läski, valas, liian iso)

Sana normaalipainoinen saa minut sekasin, sekaisin vihasta. Minullahan ei voi olla syömishäiriötä koska olen normaalipainoinen. Siksi olen vain syömishäiriöpelle, kaikki on vain yhtä pelleilyä. Samalla silti tiedän etten voi enää lopettaa, en pysty enkä osaa. Tämä on osa elämää, tämä on vain osa minua.


Lääkäri kehui kirjoituksiani keskiviikkona. Sen ilme oli juuri sellainen kun se tietäisi jotain mitä ei halua mainita. Aivan kun se tietäisi tästä blogista. Itseasiassa olen aika varma että se tietää. Huomenna taas omahoitaja tapaaminen. Osastojakson jälkeen en ole taas halunnut mitään apua, haluaisin vain lopettaa kaiken.

Portugalilainen lähti taas hoitoon, ei tästä tule yhtään mitään. Onneksi se pieni tulee huomenna jo takaisin. Heti kun se ei ole täällä muistuttamassa olemassaolostaan mietin liikaa kaiken lopettamista, mietin miten saisin hengen itseltäni. Mutta en voi, koska Portugalilainen.

It hurts

Valehtelen kaikille etten ole kotona, en ole koska minulla on kiire. Todellisuudessa istun kotona, yksin. Syömishäiriö tiukentaa otetta, pelkään syömistä, pelkään sitä että joudun syömään jos lähden pois kotoa. Sama vanha kupla, tuttua ja turvallista. Osaston aikana laihduin kolme kiloa, ei se ole mahdollista, ei se vain voi olla.

Portugalilainen tuli eilen kotiin. Pieni oli niin innoissaan nähdessään minut. Edes joku haluaa nähdä, tai on iloinen kun nähdään. Eilen lääkäri poikkesi hoitajakäynnillä, ketipinor vaihdettiin mirtazapiiniin joka ei ainakaan viime yönä nukuttanut sen kummoisemmin.


Valehtelen kaikille että voin hyvin, en uskalla sanoa etten voi. Portugalilaisen pystyn hoitamaan, jotenkin. Puput pysyy hengissä, itsestäni en tiedä. Annan ymmärtää että kaikki on hyvin, todellisuudessa en pääse kauppaan, en uskalla käyttää Portugalialista kun silloin kun ihmiset on töissä/nukkumassa. Päivällä käydään vain pissalla ja painitaan vähän sisäpihalla. Ruoka menee vaihtelevasti sisään. Itsemurha-ajatuksia, ääniä. Jätän lääkkeitä syömättä koska minua käsketään, kukaan ei tiedä sitä. Kameroita käytävällä ja Koivussa. Kaikki ne on yhden hymyn ja kahden sanan takana, "voin hyvin". Veitsi ja lääkepurkit kutsuu minua. Äänet kehottaa tekemään sen, pahimpana isän ääni.

Huudan ääniä vastaan, ei se niitä vaimenna, ei ne kuuntele. Hoitajalle yritän vähän purkaa muuriani, heti jos tilassa on joku muu pidän kaiken kasassa, ja voin hyvin. Joku minussa ihailee sitä että pärjäisin täysin ilman ruokaa, monta päivää. Joku minussa ihailee luita, kuihdun eikä kukaan tiedä sitä. Kuihdun, eikä ketään kiinnosta. Ei edes minua. Se tekee hyvää.

Portugalilainen on iloinen oma itsensä, tunkee mamman syliin, pusuttelee pupuja. Välillä tuntuu että se yrittää piristää, vaikkakin se saa minut vaan itkemään. Itkemään sitä, etten voi antaa sille niin hyvää kotia kun tuollainen kultakimpale kaipaisi. Kuitenkin yritän parhaani.

Tuu mua vastaan

Lauseita lauseen perään. Pitkästä aikaa kirjoittaminen tuntuu tahmealta, tuntuu kun mikään ei onnistu. Haluan kotiin osastolta, haluan olla taas yksin. Vielä kaksi päivää niin pääsen pois, kaksi pitkää päivää.

Raiteita, itsemurha-ajatuksia ja liikaa ääniä. "Millainen on sun henkinen hyvinvointi tällä hetkellä?" "...hyvä" ja osaston ovet aukesivat hetkeksi. Hetkeksi pääsen pois sieltä helvetistä. Osasto on aivan täynnä, se ahdistaa liikaa. Liikaa ihmisiä, liikaa hälinää.


Pää painuksissa mainitsi hän kerran murheistaan,
Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan,
kKuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?
Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju nukkui pois.
Eilinen päivä oli pelkkiä itsemurja-ajatuksia. Ajatuksia jolla saan hengen pois, ajatuksia miksi haluan pois. Illalla juteltiin osaston omahoitajan kanssa siitä miksi näytän siltä että kaikki on hyvin vaikka samalla mietin miten saan hengen pois. On vaan liian helppo näyttää siltä että kaikki on hyvin, kuin selittää mikä on huonosti.

Elefantin paino

Ja jonain päivänä se elefantti siivet saa selkäänsä,
lentää kauas pois omiensa luo.
Avaruusoliot työntää päähäni ajatuksia, käskee tekemään asioita mitä en halua. Olen laihtunut kaksi kiloa osastolla mitä en ymmärrä, minunhan piti olla lihonut. Tänään on hoitoneuvottelu, lääkäri ei ole paikalla. Minun pitäisi päättää haluanko jäädä vai lähteä.



Oon pahoillani en osannut lohduttaa,
mut lupaan vielä se helpottaa.
Fyysinen pahoinvointi, huonot yöunet, levottomat jalat ja sähköiskut. Vitun abilify, voisin lopettaa sen jo. En halua syödä lääkkeitä, en halua parantaa oloani, haluan elää tässä ja nyt demonien kanssa.

Oksennan vaikken ole syönyt mitään. Eilen tein läsnäoloharjoituksia ja hengitysharjoituksia joista avopuolen omahoitaja tulee yllättymään. Koko ajan pitäisi olla tekemässä, samalla puskee väsy, en jaksa pysyä pystyssä. En kestä tätä oloa, en halua kestää.

Osastoelämää

Taas osastolla. Äänet käskee tappaa, tappaa jonkun toisen. Istun vain omassa huoneessa, olohuoneessa on kamera, en uskalla mennä sinne. Minulla on liian ikävä Portugalilaista, niin ikävä <3

Sun täytyy vaan irrottaa

"Anoreksia on jo pitkällä, kun ruokavalio on merkittävästi kaventunut. Syömishäiriö voi hyvin, kun kaikki herkut on jätetty pois ja näläntunne on jatkuvasti läsnä. Anoreksia valtaa kehon ja mielen, kun liikunta on rääkkiä. Anoreksia on selvästi voitolla, kun sairastunut oksentaa nielemänsä ruoat"
(Syö tai itke ja syö, Erja Vanhala & Sanna Hälvä 2012)
"Sää oot selvästi laihtunut", syömishäiriöminä taputtaa olkapäälle, "hyvä tyttö, näin sitä pitää". Lääkäri soitti, sanoin etten syö enää olanzapiinia joka vaihdettiin ketipinoriin ja seroquel prolongiin. Lääkäri soittaa uudelleen 1,5vk päästä jolloin katsotaan lääkeasioita uudestaan.

Eilen iltalenkillä kiersin pururataa ympäri. Loppupäässä pururataa seiso mies, koirien vieressä. Huusin koirat luokseni ja lähdin juoksemaan takaisin, kun pääsin tielle vastaan tuli kaksi tummaa hahmoa joista toinen huusi perääni "pysähdy" useamman kerran. Juoksin vielä kovempaa kotiin. Ihan paniikissa.


Liikkuvasta soitettiin, kerroin aggressiivisuudesta, tuhopolttosuunnitelmista ja peloista. Ainoa asia mistä en kertonut oli harhat. En halua osastolle, enkä aio vapaaehtoisena sinne mennä. Huomenna on liikkuvilla kotikäynti, ahdistaa jo valmiiksi.

En uskalla nähdä ketään, en uskalla olla kenenkään tekemisissä. Huudan Portugalilaiselle vaikkei se tekisi mitään. Tuntuu kun joku pistäisi päähäni ajatuksia, ajatuksia taposta, murhista. Ne ei ole minua, eikä minun ajatuksiani. Saatan tarrata pyöräilijää pyörän tarakasta kiinni, kaataa sen maahan ja lähtä pois. Huudan kaikille, koska en kestä yhtään väärää sanaa. Liikkuvasta hoitaja kysyi kuinka syön, vastasin etten mitään. Haluan vain liikkua ja olla syömättä. Oleminen Anan "oppipoikana" kuudetta vuotta, tekee minusta hirviön. Hirviön, joka levittää vain paskaa ympärilleen.

Ei mitään hyvää minulle

"Et sinä tarvi muita, kun sinulla on meidät" Karua mutta totta. En koe että tarvitsen enää kavereita, kumma jos minulla sellaisia enää on. Minulla on Ana, ja ne pienet mustat hahmot. Ne ei jätä kun on paha olla, ne ei hylkää vaikka sanoisin mitä. Ne kulkee aina mukana. Ne haluaa välillä pahaa, käskee olla luottamatta toisiin tai käskee olla hiljaa. Silti, se kaikki on vain minun parhaakseni loppupeleissä.

Itken eteisen lattialla. Koirat pitäisi viedä aamulenkille, kello 13. Itken enkä saa kenkiä jalkaan. Mieli huutaa terää, järki huutaa lenkkiä ja minä olen hiljaa. Käytän koirat läheisellä nurmikolla. En uskalla pidemmälle, en halua tietää mitä siellä on. Ahdistaa käytävässä olevat kamerat. Ne on piilotettu seinään niin ettei niitä näe, mutta tiedän niiden olevan siellä. Koivu ahdistaa, koska tiedän että siellä on kamera, joku näkee aina, kun Koivu katsoo minua.

Ne sanoo mä oon keijukainen,
Ne sanoo mä en totta oo,
mä oon joku outo tulokas uusi asukas, niin ne puhuvat.

Ne sanoo mä oon menninkäinen,
en lihaa enkä verta oo,
mul on vähän noidan kykyjä, velhonäkijä, niin ne puhuvat.

Olen edelleen sitä mieltä etten tarvitse hoitoa. Pärjään yksin vaikka se onkin lähinnä selviytymistä. Ana vakuuttaa että hoitojen lopettaminen on hyvä idea. Tuntuu että se takoo päähäni ajatuksia, jotka ei ole minun omiani. En vain uskalla sanoa sitä ääneen hoitajalleni, päättäväisesti että lopetan hoidot tähän. Olen kyllä sanonut että tuntuu siltä etten halua enää käydä. En vain uskalla päättää mitään vaikka tuntuu että se on jo päätetty puolestani.

Tuntuu ettei minulla ole omia mielipiteitä, ei omia ajatuksia. Kaikki tehdään valmiiksi, että minun olisi helpoin elää.

Already gone

Käytiin taas omahoitajan kanssa keskustelu siitä miksi olen sulkeutunut, miksi olen vain suojautujan minätilassa enkä päästä edes omahoitajaani lähelleni. Eilen ahdisti taas niin paljon etten saanut happea, ainoa tie ulos siitä oli viiltää. Ennen viilsin vain pohkeita, nyt siitä kärsii myös vasen käsivarsi. Omahoitaja katsoi viikkokorttiani ja totesi "voi kun voisin sulta tuon tuskan ottaa pois, tai edes puolet siitä". Ollaan myös paljon omahoitajan kanssa juteltu miksi en luota lääkäriini ja kuinka saadaan se tieto menemään palavereissa myös lääkärille asti. Tulostan välillä omahoitajalleni tekstejäni, annoin luvan myös lääkärin lukea ne. Lääkärini soittaa minulle perjantaina.


Tuntuu että joku toinen syöttää päähäni ajatuksia. Eilen mietin tuhopolttoa, mietin että talossa täytyy olla ihmisiä. Haluan vain nähdä kun kaikki räjähtää ja ihmisiä kuolee. Sairasta, tiedän.. tai ainakin minulle on annettu niin ymmärtää. Kerroin tänään äidille nauraen eilisistä ajatuksista, siitä seurasi pitkä hiljaisuus.

Keskittyminen on ollut viime aikoina todella vaikeaa, lainailen kirjoja mutta en pysty keskittyä niihin. Ajaessa jos mieli katoaa muualle meinaan ajaa kolareita, koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain enkä jaksa pysyä yhtään paikoillani.

Kuuntelen biisejä, tai jotakin muita ääniä tarkasti. Välillä kuulen niiden välittävän jotain viestejä minulle. Välillä vain yritän huutaa, etten kuulisi mitään. Pääni täyttyy äänistä ja viesteistä, käskyistä ja vähättelystä. Peilikuvia vaikkei peilejä olisi lähelläkään. Kylmistä kosketuksista iholleni. Välillä kun yritän nukahtaa muistan sen yhden kohtauksen osastolla muutama viikko takaperin. Se vain pyörii ja pyörii aina uudelleen. Vaikka kohtauksen aikana minulla oli silmät kiinni, mutta silti näen sen niiin kuin istuisin kärpäsenä katossa. Se vain pyörii, eikä lopu.

Kuilu

Tahdon vain, tahdon vain kuihtua pois. Lentää kun pieni enkeli. Tahdon vain pois. Pari päivää olen miettinyt kuinka pärjään Portugalilaisen kanssa. Päivä päivältä huonommin. Lenkit lyhenee joka päivä. Ulos meneminen vaikenee päivä päivältä. Ahdistaa ja pelottaa olla ulkona, haluan vain olla kotona ja kuihtua. Kuihtua pieneksi ja kauniiksi. Ahdistaa lähtä ulos, koska käytävällä on kamerat. "Kai sää nyt tiedät ettei siellä oikeasti ole?" No mutta kun on, siellä ne liikkuu ja katsoo minua. Ne on vain minua varten siellä. Portugalilaisen takia yritän edes vähän skarpata, oli kamerat tai ei. Vaaka näyttää taas enemmän mitä viime päivinä. Ahdistaa vaikka tiedän että saan sen alas. Yhtä nopeasti kun se tulikin.


Vähän väliä se paha sisältäni siirtyy Portugalilaiseen, silloin se pieni ei ole minun hallittavissa, eikä se voi itse mitään päättää. Silloin Portugalilainen vain liikkuu ympäri kämppää, se ei kuuntele, se ei katso. Kun se katsoo suoraan silmiin se tuijottaa syvälle, se vain tuijottaa, eikä lopeta. Samaan aikaan kuulen käskyjä tappaa Portugalilainen. Silloin se paha kuolisi ja voisin jäädä henkiin. Toinen kaneistani on myös kätyri. Sen pienen elämä on pilattu jo ennen kuin se kunnolla edes alkoi. Sen pienen pitkäkorvan sisällä on tallentava kamera, sieltä se joku katsoo mitä teen. Sitä kautta se pääsee minun kotiini sisälle.