En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

Äiti sanoi: ”Mene tyttö terapiaan”,
mut en tahdo, et ne koskee mun nuppiin.
Jos avaisin mun elämän filosofiaa,
ne sulkis mut vain koppiin.

Kuusi vuotta sitten juttelin yhden ryhmäliikuntaohjaajan kanssa, hän kertoi kuinka koulussa ennen esitelmiä hän sai puhaltaa pussiin paniikkia pois, sillä hetkellä tunti oli ohi, jossa oli ollut melkein parikymmentä asiakasta ilman minkäänlaista paniikkia. Mietin että wow, joskus minäkin haluan. Minäkin haluan pystyä - pystyä omaan unelmaani. Katsoin häntä ylöspäin, otin hänestä mallia. Olin silloin 16 ja luulin, ettei minusta ole mihinkään, luulin että olisin hyvä vain unelmoimaan.

Muistan kun koulussa sain paniikin jo siitä, että piti lukea kirjasta jotain ääneen. En halunnut että kukaan katsoo minua, en halunnut että kukaan kuulee minua. Halusin olla pieni ja huomaamaton. Halusin olla se joka ei erottuisi massasta millään tavalla. Pelkäsin, minua ahdisti. Luulin ettei minusta olisi mihinkään, luulin että tulen olemaan aina se luuseri joka miettii millaista elämä voisi olla. Mietin tulevaa ammattiani sen mukaan missä minun ei tarvitsisi olla esillä, missä minun ääntäni ei kuultaisiin vaan jäisin kaiken varjoon - enkä sen perusteella mitä o i k e a s t i haluaisin tehdä, mistä voisin sanoa sen olevan minun unelmaduuni.


Toisen todellisuuden, sen koin, vaikka sitä nähnytkään et.
Näin niin paljon enemmän, kuin koskaan ymmärrät.
Kuusi vuotta takaperin, tänään. Ohjaan tunteja, jopa isommille massoille kuin ryhmäliikuntaohjaajatuttu josta kerroin aiemmin. Ohjaan tunteja, kerron mielipiteitä. Olen esillä, olen vahva ja seison sanojeni takana. Minua kyllä jännittää osa tunneista, mutta siitä hetkestä nautin - sillon voisin jatkaa ikuisuuksiin. Voisin sanoa eläväni unelmaa, rakastan työtä ja niitä ihmisiä siellä. Rakastan sitä että menen kahdeksalta aamulla töihin ja tulen neljältä.

Silti sen unelman alla, tämän iloisen ohjaajan kuoren alla on mieli joka haluaa kuolla. En koe olevani vakavasti masentunut vaikka ajatukset ovat melkein samat kuin silloin kun olen vakavasti masentunut. En koe tämän elämän olevan minua varten. Haluan täältä pois - oman käden kautta. Vaativuus itseäni kohtaan ei anna piiruakaan periksi. Silti koen olevani ihan hyvä tyyppi, hyvä ohjaaja. Koen elämässä että saisin kyllä sen mitä haluan, koen ettei kukaan voi pysäyttää minua. Kaikesta huolimatta ajatukset pyörii itsemurhassa, siinä vapaudessa joka siitä seuraa. Siitä ettei tarvitse pitää kiinni eräpäivistä, deadlineistä, ystävistä, kodista, huomisen päivän eväistä - ei tarvitse edes pitää huolta itsestäni. En halua kuolla, rakastan tässä elämässä liian montaa asiaa mutta en vain enää jaksa elää.

Ahdistus

Pelkään itseäni,
pelkään itseäni kun muutun aivan muuksi,
kylmäksi, tunteettomaksi, ilkeäksi.

Se en ole minä, se on vain joku minussa.
Se joku ottaa vallan, se joku valtaa kehoni ja ajatukseni,
se joku - se en ole minä.



Ahdistaa henkeä,
jokin painaa rintaa, kuristaa kurkusta.

Sydän pumppaa liian lujaa,
en meinaa pysyä perässä.

Solmussa

Kuka mut rauhottaa,
kun jokin alas painaa.
Itken kotona, en siksi että olisin surullinen. En siksi että joku loukkasi tai satutti minua, enkä siksi että pelottaisi. Itken kotona koska tuntuu etten pysty koskaan elämään normaalisti. Mietin missä vaiheessa valitsin tien jossa on risukkoa ja pensaikkoja, suota ja esteitä. Missä vaiheessa valitsin tien mihin ei voi edes nähdä kun tiellä on niin paljon esteitä? Tuntuu kun tekisin itse itselleni vaikean elämän, samalla sisin huutaa ettei se halua elää näin. Minun mieli tulee tappamaan minut ennemmin tai myöhemmin. Kukaan, ei kukaan voi elää tämän mielen kanssa.

Työpaikkaohjaajani kehui minua, "sinusta huomaa että olet PALJON pirteämpi nykyään..", kotiin tullessa purskahdin itkuun nähdessäni kuinka iloinen karvakaveri minulla on vastassa. Mietin miksi en voi, miksi en salli itselleni ottaa kehuja vastaan. Miksi en voi ajatella että hyvä minä, nyt onnistuin. Miksi alan luokittelemaan ne 999 muuta asiaa jotka on "ei ole mennyt ihan putkeen" (omasta mielestäni)


Kuulen sun äänen,
minne ikinä mä meen
ja mitä ikinä mä teen ne mua vainoo,
rauhas pysty olee en.
Pieniä palasia mietteistä jotka pyörii mielessäni juuri nyt:

- Kukaan ei voi ikinä tykätä sinusta, tai edes sietää.
- Kaikki vihaavat sinua.
- Teet jokaisen asian huonosti, vaikka yrittäisit parhaasi.
- Jos sinua kehutaan, se ei ole totta. Se ihminen joka kehui on mieleltään sekaisin.
- Sinä et saa pysyä paikoillasi, sinun pitää olla koko ajan tekemässä jotain jotta voisit olla onnellinen.
- Jos joku kehuu tekemisiäsi, silloin sinun pitää yrittää seuraavalla kerralla vielä paremmin.
- Älä ole ikinä tyytyväinen saatika onnellinen. Älä hymyile. Et ansaitse sitä.
- Jos et käy treenaamassa kun pitäisi olet lihava, jos et liikut olet laiska. Muista, koko ajan liikettä.
- Jos ihmiset katsoo ja hymyilee, todellisuudessa ne katsoo kuinka ruma olet.
- Jos syöt tai juot jotain väärää, olet lihava ja tulet olemaan sitä koko loppu elämäsi.
- Viimeisimpänä mutta tärkeimpänä, muista että et ikinä tule kelpaamaan, et itselleni etkä muille vaikka tekisit ihmeitä.

= sisälläni räjähtää kohta, en kestä enää.

Matkalla ikuisuuteen

Kulissi sortuu sitä mä pelkään,
jääkö mun vierelle sillo enää ketään.
Juteltiin terapeutin kanssa tänään siitä kun vanhoja syömishäiriöajan ajatuksia on aktivoitunut siihen asti että jotkut on tullut takaisin käytäntöön. Ruoka ei maistu, en halua syödä koska pelkään lihomista. Käytiin läpi vanhoja ajatuksia, ajatusmalleja mitkä on muuttunut vuosien aikana. Pelkään sitä että kontrollini pettää, terapeuttini muistutti kuinka hyvä parantumishalu minulla on. Mitä jos joku päivä se katoaa täysin? Jos en muista enää miksi haluan parantua? Mitä jos se pieni piru istuu joku kaunis aamu vieressäni, vie kysymättä mukaansa. En halua enää takaisin sinne kylmään.

Pelkään samanlaista notkahdusta kun viime vuonna. Pelkään niitä harhoja, unettomia öitä. Teriä, itsetuhoisia ja aggressiivisia ajatuksia. Sitä vihaa itseäni ja elämääni kohtaan, sitä tunnetta kun ei edes Portugalilainen saa minua jäämään. Pelkään sitä Portugalilaisen katsetta, samaa aikaa päässäni jyllää sirkus jossa tapetaan muita - ainoa joka pysyy siitä sirkuksesta hengissä olen minä.


Asuntoni vierestä menee junarata, monta junaa päivässä. Viikko sitten muutama kilometri asunnoltani joku teki itsemurhan. Joku hyppäsi sillalta alas, halusi päättää oman elämänsä - ja onnistui siinä. Mietin koko päivän että miksi, miksi hän halusi oikeasti tehdä sen. Hakiko hän apua? Oliko se vahinko tai kännipäähänpisto? En sulata sitä että jotkut lähtee liian aikaisin. Kuten sanotaan "taivas on tehty parhaille" - se selittää samalla sen miksi olen edelleen täällä. Olen paha ihminen jonka täytyy kärsiä.

Luurangot kaapissa bailaa

Anteeksi jos loukkasinkin teitä
kun pahat voimat minut vei

Olen ottanut ja saanut teiltä paljon
vaan kaiken tahdoin pitää omanain
Toista päivää jo töistä pois. Mulla on kylmä koko ajan, tuntuu kun mua vainottaisiin. Videokuva pyörii ja minä olen kohteena. En halua olla sellainen, haluan olla yksin omissa oloissani. Miksi minua ei voida jättää rauhaan.

Hoitaja soitti eilen, kysyi mielipidettä hoidon lopettamisesta joka on edelleen se sama - haluan lopettaa hoidot julkisella. Työterveyspsykiatri haluaa kuitenkin verkostopalaveria, suostuin yhteen palaveriin. Minun lähetettä julkisella ei siis vielä suljeta tulevan palaverin takia. Työterveyspsykiatrin mielestä psykoterapia ei ole minulle se oikea paikka nyt. Olen eri mieltä ja tiedän että pystyn kaivamaan sen lähetteen vaikka väkisin. Siihen mennessä käyn omakustanteisesti terapiassa. Se ainakin auttaa minua, sieltä lähtiessä olo on hyvä ja jotenkin... normaali.



Menneisyys mua taas ohjaa, sen äänen koitan vaientaa.
Ketähän voisin syyttää jos, todisteet puuttuu
ja oon itse se sekopää
Joka pohjan pudottaa, kaiken tutun räjäyttää,
kauankohan pää kestää, en olekaan valmis.

Perkeleen syömishäiriö. Vihaan ja rakastan sitä yhtä aikaa. Tai en edes rakasta - ihannoin ja jumaloin. Sen on kuin uskonto. En vain haluaisi joutua enää niin alas mutta toisaalta taas haluan, haluan olla se laiha ja kaunis. Samalla kuitenkin onneton. Haluan jollakin sairaalla tavalla että se sairaus vie mut pois, haluan että se sairaus vie mut täältä, että se tappaa mut. Syön paljon vähemmän kun ennen, vähennän huomaamattani annoksia. Olen hukassa, eksynyt.

Tänään vielä terapeutille kertomaan nämä asiat. Pelottaa...

Tornado

Ei auta lääkkeet, ei psykoterapia
vaik vetäis perseet ja koittais kaveria.
Olen yksin. Tai ainakin tuntuu siltä. Terapeuttini ja ystäväni yrittää sanoa etten ole, en vain voi tunteille mitään. Ne vain vie, vie minut mennessään. Muutan pian, lähemmäksi työpaikkaani josta olen toisaalta innoissani mutta surullinen. Muutan yksin, J ei tule mukaan mutta ei olla siltikään erottu. Vaikka kaikki luuleekin niin.

Olen alkanut taas oksentamaan. Bulimia nostattaa päätänsä, "voit sää nuo syödä kun muistat oksentaa heti". Samat vanhat kikat jolla saan kaiken ruoan pois, tai ainakin luulen saavani. Perjantaina itkin töissä työpaikkaohjaajani edessä, en meinaa kestää sitä ihmistä. Välit tähän työkaveriin josta aiemmin kerroin on viilentynyt, koska olen tunnevammainen yksilö. Hän haluaa auttaa, hän haluaa vain hyvää. Minä tyrin kaiken enkä ota apua vastaan. Loppupeleissä välttelen häntä koska sattuu, sattuu niin paljon oma typeryys.


Abilifyn kanssa menee ihan hyvin. Kauheat olot mutta pahimmat on yö-aikaan ja saan kuitenkin nukuttua kohtuullisesti. Uusi terapeuttini on ihana, työstetään tällä hetkellä tunteita jotta päästään kiinni syömishäiriön aiheuttamaan ahdistukseen.

Minun recovery-tilin löytää instagramista nimimerkillä @privatahtitaivas. Hyväksyn saman tapaiset tilit tai directin kautta. Sieltä näkee vähän useammin kuulumisiani.

Lopullinen

"Angels can fly"
She whispered and jumped

Kun mä vaan voisin. Viedä pienen turvaan, saada varmuuden että sillä on hyvä olla ja että sen elämä jatkuu samalla kun päätän omani. Kun mää vaan voisin katsoa sitä vielä kerran silmiin, saada sen tajuamaan että tämä on ainoa oikea ratkaisu. Kun mää vaan voisin sulkea sen silmät ja kuiskata viimeisen kerran, sen viimeisen kerran "sua mä aina rakastan".

Seuraava talvi jää minun viimeiseksi. Sen päätin.

Ote irtoaa

Kolme kuukautta viimesimmästä, pieni hiljaiselo on tehnyt hyvää.. tai ainakin luulen niin. Kävin eilen viimeistä kertaa hoitotahon luona, siellä istui lääkäri ja hoitaja. Sanoin että haluan lopettaa, en halua enää jatkaa. Ensin ne yritti kääntää mun päätä. Sanoin vielä kerran, että haluan lopettaa. En halua enää jatkaa.

Töissä olen pystynyt käymään jotenkin, viikon olin poissa diagnoosilla F41. Mun on pakko pystyä, mun on pakko pärjätä. Ei mun pää anna periksi olla pois turhaan, laiskotella. Töissä yritetään painostaa etten tee liikaa, huilaa jos siltä tuntuu, otetaan lukkarista tunteja pois. En halua, mun on pakko suoriutua samalla tavalla kun muut, vaikka niillä ei ole sairas mieli, minulla on. Sain työkaverinkin huolestuneeksi. "Jos menisit päivystykseen?" "mutta jos tulen sun mukaan?" "en uskalla jättää sua viikonlopuksi yksin ilman apua.." En halua osastolle, en päivystykseen. En halua syödä lääkkeitä vaikka mun pitäis.


Syöminen on taas huonona. Syömishäiriö puskee päälle, haluaisin antaa periksi. Antaa sen puskee sinne minne se vie, tiedän että se kaikki loppuu siihen. Siitä olisin ehkä helpottunut. Keho haluaa liikkua ja elää, siihen mihin se on tehty. Mieli haluaa kuolla. Keho pitää mielen kunnossa liikkumalla isoja määriä, sellaisia määriä mitä keho ei oikeasti edes jaksa. Se vaan yrittää koko ajan, sen on pakko jaksaa. Se on yhtä perfektionisti kun minäkin.

Äänet on ollut läsnä koko kesän, myös erilaiset kasvot. Tunne että minua vainotaan. Tunne että tulen tapetuksi. En edes tiedä miksi juoksen karkuun. Haluan itse valita päivän jolloin kuolen, en halua että joku muu tekee sen puolestani.

Onpa ihanaa olla takaisin. Ihana rustata ajatuksia tekstiksi. En halua että blogini kuolee, yritän olla aktiivisempi. Työ ja vapaa-aika vie vaan liian paljon. Ehkä joskus jopa liikaakin.

Everything you touch surely dies

Mun talossa asuu aina yksinäinen prinsessa.
Se etsii jostain kotia ja kultaista taivasta.
Tää kuullostaa hölmöltä, mutta sanon sen kuitenkin:
mä uskon että satuja on olemassa oikeesti.
Ääniä. Pitkästä aikaa mun pää on täynnä ääniä. Erilaisia. Kiljuvia ja huutavia, kehdottavia ja samalla tsemppaavia. Demoneita. Mustasilmäisiä kavereita jotka hyppii silmieni alla miten sattuu. Ne tekee minusta kaltaisensa, ne tekee minustakin demonin.

Mulla tekee mieli viiltää. Tekee mieli pistää pää sekaisin. Hyppiä ja huutaa. Haluan vain pilata elämäni, ne viimeisetkin toivon rippeet hyvästä tulevaisuudesta. Haluan vain elää niin kun huomista ei olisikaan. Tuntuu ettei minulla ole menetettävää, haluan vain että minuun sattuu... ja paljon.


Silmissä sumenee, hermoissa tuntuu oudolle. Hakkaan päätä seinään, käytän veistä iholla. Haluan painaa, painaa sen läpi jalasta. Ehkä sitten nauraisin ja olisin onnellinen? Sitten kun näkisin keittiöveitseni reidessä pystyssä.

Aura on nykyään päivittäin osa minua ja päiviäni. Aura tekee minusta kamalan, huudan ja haukun muita. Olen sietämätön ja arvaamaton. Aura päättää mitä tehdään ja minä teen. Toteutan kaiken juuri niinkun pitää. Olen täysin sen paskan käsiteltävissä, hallittavissa. Olen heikko, Auralle.

Sudenhetki

Kävin hoitavan lääkärin juttusilla. Ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen, samalla näin hoitajaa. Sovittiin että tauko hoidon suhteen jatkuu. Lääkärikäynnillä tajusin miksi en halua enää käydä siellä. Miksi olen mielummin yksin kotona paskan olon kanssa. Tiedän etten tule ehkä ikinä parantumaan jos motivaatio on samaa luokkaa mitä se on viime aikoina ollut, mutta tällä hetkellä se ei kiinnosta. En tunne oloani sairaaksi, elämäni on vain erilaista verrattuna muihin.

Ennen lääkärikäyntiä ajoin osaston pihalta jossa olen viime keväällä, kesällä ja syksyllä viettänyt enemmän aikaa kun omassa kotonani. Helvetillinen ahdistus iski. Se kuristi minua enkä saanut happea. Muistot tuli mieleen. Muistot jotka haluaisin unohtaa. Muistot jotka voisi polttaa mielestäni pois.


Ahdistus on ollut osa päiviäni miltein päivittäin. Demonit ovat olleet osana päiviäni miltein päivittäin, myös Aura. J:ltä olen kuullut entistä enemmän lausetta "en tunne sinua ollenkaan", niinä hetkinä Aura on ottanut vallan enkä pysty hallitsemaan mitään. Aura tekee elämästäni helvettiä.

Välillä mietin että eikö kukaan huomaa? Eikö kukaan huomaa etten se ole minä. Silmäni muuttuvat tyhjiksi ja vihaisiksi, katse muistuttaa hullunkiiltoa. Muistutan demonia.

Born to die

Choose your last words,
this is the last time,
'cause you and I, we were born to die.

Pitkästä aikaa kuulumisia. Olen täyttänyt itseni töillä jotta unohtaisin aivan kaiken. Liikkuvien käynnit loppui pari viikkoa sitten, tänään ne vielä soittaa mutta minä en vastaa. En halua. En halua puhua paskaa luurin kautta, vakuutella että voin hyvin. Todellisuudessa asia on toisin. Olen perunut lääkärikäynnit, terapiakäynnit ja ratekäynnit. Olen perunut viimeisen kuukauden aikana aivan kaiken.

Itseänsä tappaminen pyörii päivittäin mielessä. Lääkkeitä, lääkkeitä ja lisää lääkkeitä. Sekä viinaa. Pyörittelen pillereitä kädessä kädet täristen, mun on pakko saada ne kaikki alas kerralla. Se on kuin joku pakkomielle, mutta en ole varma onko se minun, Anan vai Auran pakkomielle.


Luulin mua paljon vahvemmaksi
etten voi mennä täysin rikki
en niin pahoin ettei siihen ratkaisua ois
luotin että varjoista mä aina pääsen pois
Välillä en tiedä kuka olen tai mistä tulen. Romahtelen, itken ja hakkaan päätä seinään. Huudan ja kiljun. Väännän hoitajan kanssa että olen työkykyinen vaikka hoitaja on toista mieltä. Perun lääkärikäyntejä etten jäisi saikulle. Koska en halua, mun on pakko tehdä töitä vaikka en jaksaisikaan. Pidän murheet omina tietoinani, jopa J:lle esitän hyvinvoivaa ja pirteää. Kukaan ei tiedä kuinka voin, ei vanhemmat, ei hoitotaho, ei J, ei ystävät... ei kukaan. Paitsi ehkä Portugalilainen.

Help me breathe

You let me here on my own
for every reason i believed in, every lie that you told
for every fight, you let my out in the cold.

Aura huutaa sisälläni, Aura koittaa pyrkiä tulemaan taas pintaan, se haluaisi ulos mutta ei se pääse. Se on osa minua, me elämme ja kuolemme yhdessä.

Ana määräilee vieressä, kommentoi joka asiaa mitä teen. Olen yksin kotona, kunnes Ana tulee istumaan ruokapöydän ääreen. Se katsoo minua nyrpistyneenä. Hetken se istuu ja katsoo. Sitten se katoaa.

Itken. Yksin kotona.
Huudan. Mutta kukaan ei kuule.
Hakkaan päätä seinään, hakkaan kovempaa.

Aura voisi olla jo hiljaa, sitä ei tarvita.

The kill

Oli mullakin voimaa vaan vähän,
mä en oo näkymätön,
mä oon hengissä vielä.
Koko viikko on mennyt sängyssä maaten, mikään ei ole kiinnostanut ja kauppareissut siirtyy vaan päivästä toiseen. Työt pitää jotenkin pinnalla, koitan jaksaa viimesillä voimilla edes käydä töissä. En tiedä mitä tekisin jos joutuisin sieltä pois, en varmaan olisi enää minä.

Eilen laskeskelin taas lääkkeitä, järjestelin kaikki uudelleen. En vedä niitä, en vedä kaikkea kerralla toistan itselleni. Ne huutaa mun nimeä, äänet käskee ottaa. Se on isän ääni, isä joka käskee tappaa minut.


Haluaisin vaan itkeä, viiltää ja huutaa. En vain osaa, en osaa itkeä, en saa viiltää enkä pysty huutamaan. Kun joku saisi tämän pahan olon sisältä pois, joku voisi sen viedä mukanaan.

Ollaan taas oltu Sinilinnun kanssa yhteyksissä, taas hairahdan siihen. Miksi aina teen sen virheen, satutan sillä vain itseäni. Sinilintu on kuitenkin edelleen äärettömän tärkeä, aivan liian tärkeä.

Laulu viimeinen

Mut vaikka mä uskon ihmeisiin,
en taikoja tehdä voi.
Palaveri liikkuvien kanssa, päätettiin muutama käyntikerta, soittokerta ja sitten ne jää pois. Silti minulle jää soittolupa jos iskee hätä. En voi hyvin, en oikein tiedä mitä pitäisi sanoa tai tehdä. Liu'un virran mukana, tuntuu etten voi tehdä mitään. Minä vain liu'un ja huudan kipua, mutta virta ei pysähdy. Lopuksi hukun.

Mieli taistelee ja mä antaudun, kun
laulan viimeisen, laulun viimeisen.
Matka viimeinen voi mut vihdoin pelastaa.
Demonit hyökkää ovista ja ikkunoista, en ole missään turvassa, edes omassa kotona. Lisää merkkejä, tappomerkkejä. Niitä on ilmestynyt tavaroihin. Pistän tavarat piiloon kaappiin tai esimerkiksi lakanan alle josta J on ihmeissään. En uskalla kertoa, en uskalla kertoa että minua seurataan taas puhelimen kautta, joku lukee viestini, tietää sitä kautta missä olen. Kuuntelee joka ikisen puhelun, selaa puhelimeni läpi ja samalla lukee minua kun avointa kirjaa.



Haikuli taikuri, ei mul oo taikavoimii.
Ei, mä en oo yli-ihminen.
En pääse läpi näiden kilpien.
Lääkkeet houkuttaa, ne huutaa päivittäin nimeäni. Kädet täristen otan oikean lääkeannoksen. Vedä vielä muutama, niistä tulee parempi olo, joku kuiskaa. "vain muutama, silloin pääset parempaan paikkaan" se jatkaa. Ajatukseni ei ole enää omiani, ne on jonkun toisen. Tuntuu etten osaa ajatella, en pysty. Aura ajattelee puolestani, se tyyppi onkin liikaa nostanut päätään viime aikoina.

Kuulen omaa ääntäni, vaikken se ole minä. Ihan kun joku puhuisi vieressä mutta minun äänelläni. Se puhuu rumia, kauheita asioita. Se toivoo minun kuolevan, kukapa ei toivoisi.

Vaikka kaikki kaunis murtuu,
oot aina siellä minne meen.
Kaikkeen tottuu ja sydän turtuu
mut mä tahdon vapauteen.
Kun mietin itsemurhaa, silloin tunnen vapauden, kahleet päältäni putoaa. Olen vapaa. Mietin myös äitiä, ajatuskin saa minut itkemään. Kuitenkin odotan sitä hetkeä kun uskallan sanoa kaikille heipat. Odotan sitä hetkeä kun kaikki tämä taistelu on ohi, demonit on voittaneet taistelun ja rauha asettuu minun ympärilleni.

Vuoden ensimmäinen

Kello ehti jo vaihtua yli 00, eli nyt on jo tammikuu. Muut rellestää, ampuu ilotulituksia, juo, pitää hauskaa. Istun kotona vilttiin käpertyneenä ja itken, katson ikkunasta ilotulituksia. Ahdistaa. Tyhjä olla. Haluaisin viiltää, haluaisin oksentaa, haluaisin vetää joka ikisen pillerin joka minulta löytyy mutta en halua osastolle, saatika teholle. Haluan taivaaseen, haluan olla kuollut.

Tuntuu kun olisin aivan yksin, yksin minä vastaan muut. Onhan minulla J, on myös Portugalilainen, muutama ystävä, paljon kavereita ja vanhemmat. Silti olen yksin, yksinäinen.


Viime vuosi oli yksi pyörremyrsky. Aloitin hoidot omahoitajan luona, huhtikuussa näin ensimmäistä kertaa hoitavaa lääkäriäni. Koulu loppui. Kaksi yliannostusta, lukuisia kertoja osastolla ja ambulanssin kyydissä. Hankin Koivun ja Komeetan. Vietin pari ikimuistoista festaria parhaiden seurassa. Näin yhden lempibändeistä livenä ensimmäistä kertaa. Lukuisia jutteluhetkiä äänien kanssa, lukuisia kertoja viiltelyä ja liian monta arpea muistona. Uusia diagnooseja ja lääkekokeiluja. Itkuja ja raivoja, naurua ja myös iloa. Sitä oli minun vuosi 2016.

Oon saanut turpaan ehkä liian monta kertaa

Ei mä en oo hullu vaikka joskus vähän oon
ku en oo varma laitoinko oven lukkoon
tai jäikö kahvinkeitin mulla päälle
ku aamulla oli kiire
ei mä en oo hullu ja sanot etten oo.

Saatiin muutto ohi. Huomenna liikkuvat tulee ensimmäistä kertaa uuteen kämppään. Pore on ollut täällä tiistaista tähän päivään. Meillä on ollut hauskaa vaikka välillä on puskenut ahdistus päälle. Alle viikon päästä alkaa työkokeilu, mikä jännittää. Eniten siinä jännittää oma jaksaminen, se kuinka suoriudun kaikesta. Samalla kuitenkin hiljaa hihkun innosta, puolen vuoden saikut on ohi ja voin aloittaa uuden elämän uudessa kämpässä ja työssä.



"Haluaisin viiltää. Haluaisin vain olla yksin. Kaikki on minulta vailla asioita, olen vain pelinappula kaikille. En jaksa, halua enkä voi. En kykene olemaan minä enää ollenkaan, en osaa olla. Minua ei ole. Ana pilasi kaiken. Ana teki kaikesta helvettiä. En halua olla yhteydessä kehenkään. Kukaan ei vaan sitä jaksa ymmärtää. Etten jaksa. Pelkään liikaa että sattuu, en halua enää että sattuu. Sanoin eilen lääkärille päivystyksessä että minun kuuluu kuolla. Koska minun kuuluu."
Teksti joka on kirjoitettu 1. elokuuta, postaukseen nimeltä let me go. Kohta tuosta postauksesta on viisi kuukautta, olen edelleen samassa pisteessä, samojen ajatuksien kanssa. Jopa tutut ihmiset ahdistaa, puhelin ahdistaa, seurattuna oleminen ahdistaa, Ana ahdistaa, kaikki ahdistaa. Voxra aloitettiin viikko sitten, jouluaattona sain sydäntykytyksiä alkoholin ja lääkkeiden yhteisvaikutuksesta. Unelmoin kesästä, uudesta Kroatian reissusta. Sitten tulee joku joka kaivaa ne viimeisetkin unelmat riekaileiksi. Sitten olen taas se sama, murtunut tyttö, ilman mitään tulevaisuutta tai unelmaa. Ilman mitään istun Portugalilaisen kanssa ja itken.

Lumi teki enkelin eteiseen

Mä seisoin sillal, ilmas oli usvaa
mietin et mä hyppään mut vesi oli mustaa.
Päivät menee niin miten aina, ellei jopa huonomminkin. Eilen koitin neljä tuntia saada unta, siitä tunti meni siihen että intettiin J:n kanssa onko telkkari päällä. Liikaa ääniä, ääniä jotka kertoo miten kuuluisi elää. elän elämän ja kuoleman rajalla, joka pikku hiljaa on hiipunut jo kuolemaan päin. Pieni takaisku niin olen lääkkeet kourassa miettimässä mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeää. Paino on noussut koska olen alkanut syömään aamupaloja, haluan tehdä edes raten ylpeäksi.


Mieli taistelee ja mä antaudun, kun
laulan viimeisen, laulun viimeisen.
Matka viimeinen voi mut vihdoin pelastaa.
Tuntuu että demonit valtaa tämän maan, tuntuu että minun pitäisi pelastaa kaikki mutta en pysty siihen. En minä voi pelastaa koko maapalloa, demonit vaan lisääntyy, Ana riivaa ja minä hymyilen nätisti. En avaudu enää edes terapiassa, en avaudu kellekkään. En halua puhua koska pelkään ettei minua uskota, minua ei oteta tosissaan.

Fix a heart

Kaikki katseestaas kuoli
ja niin kuolin myös minäkin.
Kieltäviä ääniä, älä puhu äläkä kirjoita. Tuntuu että olen hukassa, hukassa jonkun toisen elämässä mitä en osaa elää, en osaa pelata tätä peliä. Ana nauraa äänekkäästi, luuseri susta ei ole mihinkään.


Ravitsemusterapiaa, psykoterapiaa ja omat hoitaja-ajat. Viimeiset kaksi viikkoa on sisältänyt paljon terapiaa, automatkoja, J:tä, eläimiä. Uusia suunnitelmia joista en uskalla vielä kertoa, paljon uutta josta en halua puhua. Ääniä, radioääniä, sipsuttelua, Portugalilaista, huonoa oloa, ahdistusta, voisin sanoa olevani kuollut. Yritän vain olla ja hymyillä.
Toinen vallan kahvana, toinen saranapuolen sai,
sä rajoitit kaiken sen mitä mulla oli elämässä.
Ana.... miksi ikinä lähdin mukaasi.

Riot in my head

I don't want my mom to know
that I never loved my life.
Liikkuvat lähetti osastolle. Olin neljä päivää osastolla, ensimmäinen päivä kotona. Olisin saanut vielä jäädä mutta halusin kotiin. Osastolla oli paljon ääniä, ääniä jotka käskivät olla hiljaa ja näytellä nättiä. Ääniä jotka käskevät tappaa jonkun toisen tai itseni, uhkailevia ja haukkuvia. Siellä oli muuten aika tylsää, aika kävi pitkäksi ja odotin aina seuraavia lääkkeitä. Osastolla taas paino putosi, vaikka söin enemmän kun kotona.

Kotona olo ollut aika samanlaista kun ennenkin, ei osastoreissu sitä mihinkään ole muuttanut vaikka moni niin toivoisi. Sama ääni huutaa tunnista toiseen päässäni, kolmas ääni pään ulkopuolelta. Lopuksi huudan itse niiden kanssa jottei oma pää räjähdä. En saa ääniä hiljaiseksi, en vaikka kuinka yritän.


Now there's a riot in my head
and I might as well be dead.
Huomenna terapia ja lääkkeenjako. En ehkä halua mennä kummallekkaan. Jotenkin terapian lopettaminen kiehtoo taas päässä, en tiedä olenko se minä vai ajatteleeko joku muu puolestani, työntää ajatuksia päähäni ja väittää niiden olevan minun. Koska en enää tiedä haluanko parantua, en tiedä haluanko olla täällä enää muiden riesana. En tiedä yhtään mitään.

But I guess that's just the way the story goes

You always smile,
but in your eyes the sorrow shows.

Taas kotona. Itken yksin että unilääkkeet vaikuttaisi, että pääsisin hetkeksi parempaan paikkaan. Kaksi lisäkiloa. "Ole syömättä" "ole syömättä helvetin kakara" se sanoo, niin se on käskenyt koko viikon. En ole vain halunnut kuunnella. En ole halunnut olla hyvä ihminen, saatika kiltti. Kotiin tullessa Ana iski kiinni, se ei jätä minua ikinä rauhaan. Se latelee päivämääriä, kellonaikoja. Kaiken pitää olla valmista se sanoo.

En edes enää tiedä haluanko joskus hymyillä aidosti, tarkottaen sitä ettei sisuskalut halua samaan aikaan kuolla. Tiedän joka ikisen ihmisen pärjäävän ilman minua, jopa Portugalilaisen. Tällä hetkellä kun itkien kirjoitan, katson Portugalilaista silmiin se katsoo takaisin heiluttaen häntää. Kyllä se aavistaa, tiedän että se aavistaa ja pyytää jäämään.


Huomenna taas käynti hoitajalle. Viikonlopun liikkuvakäynti peruutettiin reissun takia. Ehkä ihan hyvä, koska en tiedä enää mitä haluan. Ana valtaa mielen sanoillaan täydellisyydestä. Tarinoita kivuttomasta elämästä, siivet selässä ja Pikkumustan kanssa.

En jaksa enää tapella, kääntää ja vääntää. En jaksa enää puhua enkä hengittää. Haluan vain pois, kuolla pois.