Riot in my head

I don't want my mom to know
that I never loved my life.
Liikkuvat lähetti osastolle. Olin neljä päivää osastolla, ensimmäinen päivä kotona. Olisin saanut vielä jäädä mutta halusin kotiin. Osastolla oli paljon ääniä, ääniä jotka käskivät olla hiljaa ja näytellä nättiä. Ääniä jotka käskevät tappaa jonkun toisen tai itseni, uhkailevia ja haukkuvia. Siellä oli muuten aika tylsää, aika kävi pitkäksi ja odotin aina seuraavia lääkkeitä. Osastolla taas paino putosi, vaikka söin enemmän kun kotona.

Kotona olo ollut aika samanlaista kun ennenkin, ei osastoreissu sitä mihinkään ole muuttanut vaikka moni niin toivoisi. Sama ääni huutaa tunnista toiseen päässäni, kolmas ääni pään ulkopuolelta. Lopuksi huudan itse niiden kanssa jottei oma pää räjähdä. En saa ääniä hiljaiseksi, en vaikka kuinka yritän.


Now there's a riot in my head
and I might as well be dead.
Huomenna terapia ja lääkkeenjako. En ehkä halua mennä kummallekkaan. Jotenkin terapian lopettaminen kiehtoo taas päässä, en tiedä olenko se minä vai ajatteleeko joku muu puolestani, työntää ajatuksia päähäni ja väittää niiden olevan minun. Koska en enää tiedä haluanko parantua, en tiedä haluanko olla täällä enää muiden riesana. En tiedä yhtään mitään.

Osastohelvetti 2

Torstaina yliannostus. 20g ketiä, 20 000mg. Minulla ei pitänyt olla kun viikon lääkkeet kotona, ei pitänyt. Odotin pihalla lanssia, juuri ja juuri pysyin tajuissani. Oksensin pihalle muutaman kerran. Lanssilla päivystykseen, jossa join myös lääkehiiltä. Päivystyksessä uusi lääkehiili joka tuli ulos, oksensin kahdesti sen jälkeen. Yöllä pääsin teholla, teholla jouduin juomaan uudestaan taas lääkehiiltä joka pysyi sisällä. Seuraava päivä oltiin kiinni piuhoissa ja perjantai-iltana ambulanssi haki psykiatrian päivystykseen.

Päivystyksestä sanottiin että olen ensin viikonlopun yli, maanantaina tapaan sitten osastolääkärin. Viikonloppuna itkin monelle hoitajalle sitä miksen vain nukahtanut selälleen ja tukehtunut omaan oksennukseeni, silloin en istuisi nyt tässä. Sain ahdistuskohtauksia, juttelin Anan sekä demonien kanssa ja löin päätä seinään. Maanantaina osastolääkäri sanoi että saat olla huomiseen mutta päätin maanantaina lähteä kotiin.

Samana päivänä tuli käymään Liikkuva avohoito. Sanoin hoitajille että aion mennä junan alle illalla, junat joiden aikataulun katsoin osastolla ennen lähtöä. "Pakkaa kamat niin lähdetään päivystykseen. Sun on pakko saada kunnon hoitoa, et enää pärjää kotona" Kieltäydyin lähtemästä mutta sitten tulikin ilmoille ne kaksi kuuluisaa vaihtoehtoa; "joko me viedään sut tai soitetaan lanssi."


Päivystyksen kautta samalle osastolle, samaan huoneeseen, sain jopa samat omahoitajat. Olin osastolla kaksi päivää, hoitopalaverissa mukana oli avolääkäri, osastolääkäri ja omahoitaja. Sanoin lähteväni kotiin eikä kellään ollut sitä vastaan mitään. En edes tiedä, olisinko saanut jäädä. Palaverin aikana raavin vasemman peukun verille, ahdisti aivan liikaa. Avauduin avopuolen lääkärilleni etten luota häneen enkä pysty hälle kertomaan oikein mitään, kerroin myös että sama koskee omahoitajaani avopuolella.

Huomenna on sijaishoitajatapaaminen koska omahoitajani on lomalla. Huomenna lähden Helsinkiin ja lauantaina Kroatiaan. Enkä tiedä vielä milloin tulen takaisin. Ahdistaa, pitäisi pakata mutta en kykene. Haluaisin vain käpertyä omaan nurkkaani ja jäädä kotiin verhojen taakse piiloon. Pelottaa koska tiedän etten ole turvassa. En ole turvassa Analta, en demoneilta, en keltään.

Osastolla eristäydyin omaan huoneeseeni, välillä omahoitaja tuli hakemaan olohuoneeseen, istuin siellä hetken ja palasin huoneeseeni. Yksi potilaista tuntui uhkaavalta, se katsoi minua kun olisi halunnut tappaa minut. Joku käski minua hyökätä sen kimppuun, tärisin yksin huoneessani, koitin vaientaa ääntä päässäni. En halua, onko minun pakko? Ana kielsi välillä syömästä, pelkäsin että lihon. Vaa'an mukaan en ole lihonut ollenkaan osastoreissulla vaikka minusta tuntuu että olen. Omahoitaja totesi että "sää syöt kyllä pieniä annoksia".

Koitan kirjoittaa Kroatiasta jotain kuulumisia, parasta ikinä on että saan Portugalilaisen takaisin kotiin.

Osastohelvetti

Kolmatta päivää vastaanotto-osastolla.

Ne vain yrittää tappaa mua, Ana yrittää tappaa mua. Ahdistaa, masentaa. Eilen itkin omahoitajalle että miksi minun pitää elää kohtauksien yli. En enää halua.

Liikaa on tapahtunut, selitän myöhemmin tarkemmin.

Päivystyshelvetti

Näitä arpia, kuin kuita avaruudelta ei pysty piilottaa,
ne pimeessä hohtaa, kuin supernova.

Sunnuntaina pääsin jouduin osastolta kotiin, samana iltana löysin itseni päivystyksestä. Rikoin tupakkipaikalla lasipurkin ja viilsin ranteet sillä auki jonka jälkeen hoitaja kysyi "kenen takia sää noin teet?". sinä iltana niiden hoitajien käytös oli ihan aliarvoista. "Sää keksit tuon kaiken".. Pääsin päivystyksestä yhdeksältä aamusta. Samana iltana ambulanssilla päivystykseen, viilsin ja halusin tappaa itseni, en jaksa enää. Päivystyksestä lähete psykiatrian polille johon menin osastoarvioon. Psykiatrian polilla oli päivystämässä mun hoitava psykiatri joka sanoi etten pääse osastolle mutta yöksi saan jäädä.

Sain yöksi 100mg ketiä. Menin nukkumaan huoneeseen jossa nukkui kaksi muuta naista. Mua pelotti, tärisin ja itkin. Ahdisti. Pelkäsin että kun käännän selän ja suljen silmät niin joku hyökkää, joku paha. Tiesin sen piileksivän jomman kumman naisen sisällä ja pelkäsin että se hyökkää. Pelkäsin että se tappaa. En uskaltanu pistää silmiä kiinni ja alkaa nukkumaan.


Pakko pärjätä kotona. Tuntuu etten pärjää, en uskalla nukkua täällä. Päivystyksessä psykiatrinen sairaanhoitaja sanoi että kuulostaa että minun avohoitaja on tärkeä. Purskahdin itkuun enkä saanut mitään sanottua. Seuraava avoaika on torstaina johon tänään päivystävä lääkäri totesi että sehän on ihan pian, selitin etten näe mitään torstaita, se ei ikinä tule. Mua ahdistaa, masennus pukkaa päälle ja haluan vain kuolla.

Mun ajatukseni jos joku kuulis, 
kuoren alla jotain muuta kun luulis

mut mä hymyilen kauniisti ja saan kaiken anteeksi.

Gone

"Minne sää oot menossa?"

"Meen käymään kotona.."

"Ootko sää sopinut siitä?"

"..joooo.."
Tai en. Hoitaja kuitenkin avasi oven ja tulin käymään kotona. Ahdistaa ja haluaisin viiltää. Haluan viiltää vain syvemmälle ja syvemmälle. Pakko lähtä kohta takaisin osastolle, käyn vielä kuitenkin moikkaamassa Portugalilaista, mun pikkunen.

Tänään oli toisiksi viimeinen psykologikäynti. Eilen tein musteläiskätestin ja tänään vastasin 344 kysymykseen. Eilinen musteläiskätesti lisäsi aamuista ahdistusta, näin korteissa ilkeitä kasvoja jotka nauravat minulle. Suurin osa korteista oli varsin synkkiä.


Tänään aamiainen osastolle meni varsin mallikkaasti. Söin 4 vesimelonin palasta ja smoothien. Teki mieli oksentaa mutta sain hillittyä itseni. Päivällinen tulikin sitten yhtä nopeasti ylös kun sen olin syönytkin. Huomenna on osastolääkärin kanssa palaveri, voi olla että lähden jo huomenna kotiin. Palaveriin tulee avopuolelta hoitaja ja psykiatri, osastolääkäri, omahoitaja ja opiskelija... ja minä. Pelottaa ja ahdistaa.

Maanantaina käytiin avohoitajan kanssa läpi mitä hän voi sanoa jos en saa sanotuksi yhtään mitään. En edes halua takaisin kotiin, tiedän etten pärjää mutta pelottaa että osastolääkäri on sitä mieltä että mun on pakko pärjätä.

On the inside

Kävelen kiskoilla ja mietin kaiken lopullisuutta.

"Odota vielä hetki niin tää kaikki tuska loppuu"

"Muistatko kun näytin sinulle sen kauniin enkelin, kohta, kohta se voit olla sinä"
Äänet haluaa tappaa minut, ne äänet haluaa että kuolen. Minussa ei ole mitään, en ole yhtään mitään. Olen sisältä pelkkää tyhjää, minulla on vain kuoret. Ei minulla ole syytä jäädä, en halua jäädä tänne. Haluan pois, haluan pois tästä tuskasta.


Olen kotona käymässä enkä tiedä miten päin pitäisi olla. Kaikki houkuttaa, haluaisin ahmia, terä huutaa mun nimeä. En edes tiedä haluanko olla täällä, liikaa houkutuksia.. Edellisen kerran kun kävin kotona olin tunnin yksin. Ahmin ja oksensin vessassa pitkin lattioita. Sanoin omahoitajalle eilen että oksensin mutta en kertonut ahmimisesta mitään. Hävettää liikaa.

Huomenna on vihdoin avohoitajan aika. Saan vihdoin ja viimein kunnolla purkaa tätä viikkoa, osastolla kun en oikeen kenellekkään pysty puhumaan. Eilen en saanut unta koska ahdisti liikaa, halusin repiä ihoni palasiksi ja lyödä päätä seinään. Istuin ikkunalaudalla ja katsoin pihalle, painoin päätä seinässä olevaan nuppiin ja välillä hakkasin päätä tiiliseinään. Olisin halunnut vain tippua ikkunan läpi ulos.

ps. B 4 vuotta, pian me nähdään taas murunen! <3

Vankina täs maailmas

Haluaisin viiltää, haluan oksentaa.
Olen osastolla lihonut varmaan 928475kg. Ahdistaa.


Tänään olisin oksentanut lounaan ulos. Ainot paikka missä voi oksentaa on suihku ja se oli pitkään varattu lounaan jälkeen. Puristelin ihoa pohkeista, mun kädet tärisi. Haluan viiltää, haluan rankaista itseäni. Mun on pakko. Olen ansainnut sen.

Eilen puhuin omahoitajaopiskelijan kanssa muutaman tunnin. Sain sanottua että haluan kuolla, ihme ja kumma mulla on edelleen vapaa kulkuoikeus. Puhuttiin mun syömisistä, tänään se opiskelija tuli istumaan päivällisellä olohuoneeseen katsomaan kun syön. Teki mieli vain juosta karkuun. Huomenna toinen omahoitajakeskustelu. En pysty juttelemaan toiselle omahoitajalle, myötäilen vain kaikkea mitä se sanoo. Paska minä.. tahdon avohoitajan luo.

Broken

"Tuolla on junarata, mene sinne niin tää kaikki loppuu.."
Tänään omahoitajatapaaminen, haluan karata junan alle.
Haluan kuolla, haluan pois.

I'm sick

Haluan mun lääkkeet, haluan raiteille makaamaan.
Huomenna osastolle, "toivottavasti siitä on apua".... En halua elää ilman terää.

Girl with golden eyes

At first it seems so sweet,
then you wake up next to a monster.

Eilen otin kaksi uutta tatuointia, puhelin meni rikki, ahmin ja oksensin, viiltelin itseni päivystykseen tikattavaksi enkä meinannut saada unta. Tänään kävin ostamassa uuden luurin, Portugalilainen on pitkästä aikaa täällä ja viiltelin. Kun hoitaja torstaina kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen mitä aion tehdä viikonloppuna mietin että kävisin treenaamassa. Tikkauksien takia tällä jalalla juuri ja juuri kävellään - tasasella.

Vielä huominen, sitten pääsen osastolle. En tiedä haluanko sinne enää, tuntuu niin väärältä. Hoitaja soitti sinne torstaina ja se tulee minun mukaan tulohaastatteluun. Tuntuu ahdistavalta kun mietin elämää ilman terää, en edes muista millaista se oli. Kohta en muista millaista oli viiltää. En tiedä haluanko sitä. Mun on nyt hyvä näin.


Äänet sekottaa mun pään. En osaa olla kuuntelematta enkä osaa olla tottelematta. Ehkä ne koittaa kostaa koska menen osastolle. En ansaitse apua. "Voi kun sä et osaa olla edes syömättä, lehmä", ahmin ja oksennan. Äänet tietää että alistun, alistun sokeana kaikkeen mitä ne käskee.

Pelottaa, pelottaa että Portugalilainen on kohta vaarassa, sitä ne ei saa viedä..