Matkalla ikuisuuteen

Kulissi sortuu sitä mä pelkään,
jääkö mun vierelle sillo enää ketään.
Juteltiin terapeutin kanssa tänään siitä kun vanhoja syömishäiriöajan ajatuksia on aktivoitunut siihen asti että jotkut on tullut takaisin käytäntöön. Ruoka ei maistu, en halua syödä koska pelkään lihomista. Käytiin läpi vanhoja ajatuksia, ajatusmalleja mitkä on muuttunut vuosien aikana. Pelkään sitä että kontrollini pettää, terapeuttini muistutti kuinka hyvä parantumishalu minulla on. Mitä jos joku päivä se katoaa täysin? Jos en muista enää miksi haluan parantua? Mitä jos se pieni piru istuu joku kaunis aamu vieressäni, vie kysymättä mukaansa. En halua enää takaisin sinne kylmään.

Pelkään samanlaista notkahdusta kun viime vuonna. Pelkään niitä harhoja, unettomia öitä. Teriä, itsetuhoisia ja aggressiivisia ajatuksia. Sitä vihaa itseäni ja elämääni kohtaan, sitä tunnetta kun ei edes Portugalilainen saa minua jäämään. Pelkään sitä Portugalilaisen katsetta, samaa aikaa päässäni jyllää sirkus jossa tapetaan muita - ainoa joka pysyy siitä sirkuksesta hengissä olen minä.


Asuntoni vierestä menee junarata, monta junaa päivässä. Viikko sitten muutama kilometri asunnoltani joku teki itsemurhan. Joku hyppäsi sillalta alas, halusi päättää oman elämänsä - ja onnistui siinä. Mietin koko päivän että miksi, miksi hän halusi oikeasti tehdä sen. Hakiko hän apua? Oliko se vahinko tai kännipäähänpisto? En sulata sitä että jotkut lähtee liian aikaisin. Kuten sanotaan "taivas on tehty parhaille" - se selittää samalla sen miksi olen edelleen täällä. Olen paha ihminen jonka täytyy kärsiä.

Heaven

Ikkunalauta tuntuu kylmältä mut silti istut siinä kun et halua
mennä ulos kun sä niin pelkäät et ne kuiskaa
ne toisilleen kuiskaa
kuinka väärässä sä oot
koska mä huomaan
kun sä katsot peiliin et katso siihen ikin suoraan
vaan sä vertaat itseäsi muihin ja teet muotin
sä teet niistä muotin vaik
sun ei tarvi siihen sopia
sun sateiset silmät
ne näkee vaan pilvet
mut oot siltiki niin älyttömän kaunis
sun pitäs muistaa
että kukaan meistä ei ole täydellinen eikä voiskaan
kun tää maailma on täynnä virheitä
sä huomaat mä lupaan et sä huomaat
et sä oot hyvä just noin kun oot
Lyriikat jotka on aiemminkin kuultu tässä blogissa. Omaan huonon itsetunnon ja luulen että tulen kärsimään siitä enemmän tai vähemmän koko elämäni. Syömishäiriö on ollut vahvasti mukana pilaamassa itsetuntoani ja käsitystä omasta kehosta. Näytän joka päivä lihavalta, ihan sama miten pukeudun tai olen, olen silti lihava. Mietin edelleen päivittäin olisinko onnellinen jos lopettaisin syömisen, olisinko onnellisempi jos olisin luuta ja nahkaa, jos jokainen luu törröttäisi. Olisinko onnellinen jos tanssisin täysin Anan pillien mukaan, silloin ainakin olisin turvassa kaikelta. Syöminen ahdistaa vaikka saankin joka päivä syötyä. Jos joku kommentoi ruokiani haluaisin heittää sen roskiin ja olla syömättä. Nälän tunne on niin ihana, niin tyhjä ja puhdas olo.


Jäätelökioskin takana olen piilossa sua.
Kaikki on tyhjää täynnä. Portugalilainen on äidin luona yökyläilemässä ja tuntuu niin tyhjältä ilman sitä höpönassua. J haluaa että jatkan käyntejä hoitajan luona ennen terapianalkuani. En vain halua, muistan vaan ne paskat jutut mitkä hoitajani on heittänyt. En saa niitä pois mielestäni. Toisaalta on hirveä ikävä, ikävä sitä aikaa kun ne käynnit oli minulle henkireikä. En pystynyt olemaan edes viikkoa ilman niitä. Olin tunnollisesti aina paikalle, vaikka se onkin epävakaalle hyvin harvinainen piirre. Sitouduin täysin ja sain jopa hoitavan lääkärinikin ylpeäksi minusta.

En tunne oloani sairaaksi. En tunne että jotain olisi vialla. Kaikki "epänormaali" on liian arkipäivää etten enää havaitse että voisi ehkä mennä paremminkin. Odotan kauhulla hetkeä kun menen juttelemaan pomolleni saisinko käydä terapiassa työpäivän aikana. En minä tarvitse terapiaa, en enää.

Laulu viimeinen

Mut vaikka mä uskon ihmeisiin,
en taikoja tehdä voi.
Palaveri liikkuvien kanssa, päätettiin muutama käyntikerta, soittokerta ja sitten ne jää pois. Silti minulle jää soittolupa jos iskee hätä. En voi hyvin, en oikein tiedä mitä pitäisi sanoa tai tehdä. Liu'un virran mukana, tuntuu etten voi tehdä mitään. Minä vain liu'un ja huudan kipua, mutta virta ei pysähdy. Lopuksi hukun.

Mieli taistelee ja mä antaudun, kun
laulan viimeisen, laulun viimeisen.
Matka viimeinen voi mut vihdoin pelastaa.
Demonit hyökkää ovista ja ikkunoista, en ole missään turvassa, edes omassa kotona. Lisää merkkejä, tappomerkkejä. Niitä on ilmestynyt tavaroihin. Pistän tavarat piiloon kaappiin tai esimerkiksi lakanan alle josta J on ihmeissään. En uskalla kertoa, en uskalla kertoa että minua seurataan taas puhelimen kautta, joku lukee viestini, tietää sitä kautta missä olen. Kuuntelee joka ikisen puhelun, selaa puhelimeni läpi ja samalla lukee minua kun avointa kirjaa.



Haikuli taikuri, ei mul oo taikavoimii.
Ei, mä en oo yli-ihminen.
En pääse läpi näiden kilpien.
Lääkkeet houkuttaa, ne huutaa päivittäin nimeäni. Kädet täristen otan oikean lääkeannoksen. Vedä vielä muutama, niistä tulee parempi olo, joku kuiskaa. "vain muutama, silloin pääset parempaan paikkaan" se jatkaa. Ajatukseni ei ole enää omiani, ne on jonkun toisen. Tuntuu etten osaa ajatella, en pysty. Aura ajattelee puolestani, se tyyppi onkin liikaa nostanut päätään viime aikoina.

Kuulen omaa ääntäni, vaikken se ole minä. Ihan kun joku puhuisi vieressä mutta minun äänelläni. Se puhuu rumia, kauheita asioita. Se toivoo minun kuolevan, kukapa ei toivoisi.

Vaikka kaikki kaunis murtuu,
oot aina siellä minne meen.
Kaikkeen tottuu ja sydän turtuu
mut mä tahdon vapauteen.
Kun mietin itsemurhaa, silloin tunnen vapauden, kahleet päältäni putoaa. Olen vapaa. Mietin myös äitiä, ajatuskin saa minut itkemään. Kuitenkin odotan sitä hetkeä kun uskallan sanoa kaikille heipat. Odotan sitä hetkeä kun kaikki tämä taistelu on ohi, demonit on voittaneet taistelun ja rauha asettuu minun ympärilleni.

The Phoenix

Painan päätä tyynyyn enkä unta saa,
ja kolme nolla viis lukee mun luurin ruudulla.
Kerään lääkkeitä "varastoon". Pakko on olla pakotie, pakotie jota pitkin voi kulkea kun alkaa huojumaan. Joku kutsuu minua nimellä, minun omalla äänellä. Ei, se en ole minä. Tänään pitkästä aikaa omahoitajan luona, käytiin läpi kuulumisia. Sanoin että on taas tunne etten halua käydä siellä, mä pärjään yksinkin. Kuitenkin kun omahoitaja kysyi miten jatketaan, sanoin että samalla tavalla kun ennenkin.


Huojun, tällä hetkellä elämän ja kuoleman välissä. Jossain paikassa jota ei osaa kuvailla. Paljon itsetuhoisia ajatuksia, paljon ajatuksia muiden satuttamisesta ja tappamisesta. Paljon suunnitelmia kuinka saada henki itseltä. Paljon ajatuksia ja jonkun verran tekoja.

Oon saanut turpaan ehkä liian monta kertaa

Ei mä en oo hullu vaikka joskus vähän oon
ku en oo varma laitoinko oven lukkoon
tai jäikö kahvinkeitin mulla päälle
ku aamulla oli kiire
ei mä en oo hullu ja sanot etten oo.

Saatiin muutto ohi. Huomenna liikkuvat tulee ensimmäistä kertaa uuteen kämppään. Pore on ollut täällä tiistaista tähän päivään. Meillä on ollut hauskaa vaikka välillä on puskenut ahdistus päälle. Alle viikon päästä alkaa työkokeilu, mikä jännittää. Eniten siinä jännittää oma jaksaminen, se kuinka suoriudun kaikesta. Samalla kuitenkin hiljaa hihkun innosta, puolen vuoden saikut on ohi ja voin aloittaa uuden elämän uudessa kämpässä ja työssä.



"Haluaisin viiltää. Haluaisin vain olla yksin. Kaikki on minulta vailla asioita, olen vain pelinappula kaikille. En jaksa, halua enkä voi. En kykene olemaan minä enää ollenkaan, en osaa olla. Minua ei ole. Ana pilasi kaiken. Ana teki kaikesta helvettiä. En halua olla yhteydessä kehenkään. Kukaan ei vaan sitä jaksa ymmärtää. Etten jaksa. Pelkään liikaa että sattuu, en halua enää että sattuu. Sanoin eilen lääkärille päivystyksessä että minun kuuluu kuolla. Koska minun kuuluu."
Teksti joka on kirjoitettu 1. elokuuta, postaukseen nimeltä let me go. Kohta tuosta postauksesta on viisi kuukautta, olen edelleen samassa pisteessä, samojen ajatuksien kanssa. Jopa tutut ihmiset ahdistaa, puhelin ahdistaa, seurattuna oleminen ahdistaa, Ana ahdistaa, kaikki ahdistaa. Voxra aloitettiin viikko sitten, jouluaattona sain sydäntykytyksiä alkoholin ja lääkkeiden yhteisvaikutuksesta. Unelmoin kesästä, uudesta Kroatian reissusta. Sitten tulee joku joka kaivaa ne viimeisetkin unelmat riekaileiksi. Sitten olen taas se sama, murtunut tyttö, ilman mitään tulevaisuutta tai unelmaa. Ilman mitään istun Portugalilaisen kanssa ja itken.

Lumi teki enkelin eteiseen

Mä seisoin sillal, ilmas oli usvaa
mietin et mä hyppään mut vesi oli mustaa.
Päivät menee niin miten aina, ellei jopa huonomminkin. Eilen koitin neljä tuntia saada unta, siitä tunti meni siihen että intettiin J:n kanssa onko telkkari päällä. Liikaa ääniä, ääniä jotka kertoo miten kuuluisi elää. elän elämän ja kuoleman rajalla, joka pikku hiljaa on hiipunut jo kuolemaan päin. Pieni takaisku niin olen lääkkeet kourassa miettimässä mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeää. Paino on noussut koska olen alkanut syömään aamupaloja, haluan tehdä edes raten ylpeäksi.


Mieli taistelee ja mä antaudun, kun
laulan viimeisen, laulun viimeisen.
Matka viimeinen voi mut vihdoin pelastaa.
Tuntuu että demonit valtaa tämän maan, tuntuu että minun pitäisi pelastaa kaikki mutta en pysty siihen. En minä voi pelastaa koko maapalloa, demonit vaan lisääntyy, Ana riivaa ja minä hymyilen nätisti. En avaudu enää edes terapiassa, en avaudu kellekkään. En halua puhua koska pelkään ettei minua uskota, minua ei oteta tosissaan.

The crazy ones

Even the worst times were the best times,
even the bad days were the good days,
I'll always remember.
Istun yksin pimeässä huoneessa, katson ruutua. J on poissa, oiva hetki kirjoittaa. Haluan kirjoittaa jotakin, ihan vain jotain mutta en tiedä mitä. Kohta vuosi kirjoittamista takana tämän blogin osoitteen alla. Kuusi vuotta kirjoittamista takana ylipäätänsä ja voin sanoa, että blogin perustaminen oli parasta ikinä. Välillä on mielenkiinto huojunut ja huojuu edelleenkin. Viime aikoina en ole paljoa kirjoittanut. Minua on kielletty Anan toimesta, välillä olisi tullut tekstiä mutta en ole osannut muotoilla sitä millään tavalla.

Psykoterapiaa takana kaksi kokonaista kertaa, pelkään kertoa Anasta, pelkään. Viime kerta meni kertaillessa menneisyyttä. Päästiin siihen kohtaan että pakko olisi aukaista suu Anasta. Ana sanoo etten saa, "yhtään enempää ihmisiä ei saa tietää minusta" se sanoo. Edes J ei tiedä kuka minua riivaa.



Liikkuvat kävi tänään, vielä ensi viikolla on viimeinen käynti. Haluaisin lopettaa omat hoitajakäynnit mutta en liikkuvia. Liikkuvan hoitajat on ihania, niiden kanssa tulee aina juttua eikä minua ahdista, ei ahdista vaikka puhuttaisiin vaikeista asioista, niille on helppo jutella. Tuntuu että omahoitaja ymmärtää kaiken väärin, tai sitten en osaa selittää hyvin. Meillä on hyvä hoitosuhde, tai oli mutta tuntuu että sekin on tämän syksyn aikana mennyt jonnekkin mistä sitä ei välttämättä saa takaisin. Olen hiljainen ja sulkeutunut omahoitajakäyntien aikana. En halua puhua, käydään vain läpi epävakautta joka suunnasta.

Fix a heart

Kaikki katseestaas kuoli
ja niin kuolin myös minäkin.
Kieltäviä ääniä, älä puhu äläkä kirjoita. Tuntuu että olen hukassa, hukassa jonkun toisen elämässä mitä en osaa elää, en osaa pelata tätä peliä. Ana nauraa äänekkäästi, luuseri susta ei ole mihinkään.


Ravitsemusterapiaa, psykoterapiaa ja omat hoitaja-ajat. Viimeiset kaksi viikkoa on sisältänyt paljon terapiaa, automatkoja, J:tä, eläimiä. Uusia suunnitelmia joista en uskalla vielä kertoa, paljon uutta josta en halua puhua. Ääniä, radioääniä, sipsuttelua, Portugalilaista, huonoa oloa, ahdistusta, voisin sanoa olevani kuollut. Yritän vain olla ja hymyillä.
Toinen vallan kahvana, toinen saranapuolen sai,
sä rajoitit kaiken sen mitä mulla oli elämässä.
Ana.... miksi ikinä lähdin mukaasi.

Ota minut sellaisena kun oon

Kai sä sen näät
mullon haavoja muillekin antaa.

Kai ne laulo jo sen,
mä oon rikkinäinen.

Yhä useampi aamu alkaa ahdistuksella. Kurkkua kuristaa, kädet tärisee, itken. En pysty edes kävellä. Sama vanha tuttu, pirullinen ahdistus. Niinä päivinä on turha miettiä edes ulos lähtöä, koska kaikki, ihan joka ikinen asia ahdistaa.

Eilisellä lääkärikäynnillä istuin melkein kaksi tuntia. Maanantaina sanoin omahoitajalle että en edes halua tulla paikalle, enkä halunnutkaan. Ketipinor vaihdettiin triptyliin. "Eihän sulla ole ollut yliannostus enää mielessä?" Sanoin ettei, valehtelin. Sillä valheella sain itselleni triptylin ja lääkkeenjaon kahden viikon välein. Lääkäri katsoi minua silmiin ja sanoi "sitten minä luotan suhun", mietin että voi perkele.



Ethän korjaa minusta mitään
ethän yritä mua pelastaa,
ethän hio minusta mitään pois.

Ei siinä onnistuneet toisetkaan,
eikä minua tarvitse kantaa,
eikä pitää kädestä
jaksan kävellä ihan itse paitsi silloin kun väsyttää.

Torstaina menin tindertreffeille ihmisen kanssa, puhutaan hänestä vaikka nimellä J, jonka kanssa olin jutellut yötä päivää jo muutaman päivän. Juttu kulki, vähän liiankin hyvin. Alunperin piti mennä vain kahville, mutta päädyttiin heittämään roadtrippiä lähikylille ja 9 tunnin "treffien" jälkeen tulin kotiin. Lääkärikäynnin jälkeen mietin etten halua valehdella mistään. J tiesi jo syömishäiriöstä, kerroin lääkärikäynnin jälkeen kaiken, aivan kaiken diagnooseista demoneihin. J halasi ja sanoi "haluan olla sun tukena, kaikessa". Siinä vaiheessa menin aika hiljaiseksi.

Laulava ääni olkapäälläni

Liikun, liikaa. Syömishäiriö sisälläni haluaa minut ylikuntoon. Sitä se yrittää. Yritän tapella vastaan mutten onnistu. Nälän tunne on ihana, nälän tunne on sama, kun olisi onnistunut jossain. Onnistunut olemaan hyvä syömishäiriöinen. Ana haluaa minusta hyvän syömishäiriöisen, Ana haluaa minusta parhaan sellaisen.

"Huolena se että liikuntaharrastuksessa alkaa näkymään syömishäiriö. Käy kuntosalilla,siellä alkanut osallistumaan ryhmäliikuntaan. Eilen ollut spinningissä 90 min,tänä aamuna myös käynyt spinningissä ja vielä tälle päivälle menossa kaverin kanssa kuntosalille. Kertoi että liikunnan tavoitteena laihtuminen. Kertoi että aiemmin on pystynyt noudattamaan liikuntasuunnitelmaa mutta tällainen nyt mahdotonta koska keskittymiskyky heikko."
Eilen kävi liikkuva. Sieltä tuli kaksi mukavaa hoitajaa joiden kanssa juteltiin harhoista ja siitä, etten niiden takia aina ota abilifyä niinkuin pitäisi. Toinen hoitajista suositteli abilifyä injektiona, kuten omahoitajan kanssa jo aiemmin juteltiin. Puhuttiin syömishäiriöstä ja minun liikuntamääristä. Puhuttiin siitä käynkö itse salilla vai käykö syömishäiriö puolestani siellä.


Huomenna on taas omahoitajan aika, yritän puhua asioista mistä en edes tänne uskalla kirjoittaa. Pelottaa että joudun osastolle, en halua, en vain halua. Silti se pelko elää, aina. Pelottaa koska minulla ei ole enää samanlaista tunne-elämää kuin ennen. En ole enää sama ihminen kun ennen, olen joku jostain. Demoni. Hullu. Mielipuoli.

Anna mä puhallan

Hei kulta itke vaan jos sua itkettää,
sä puhut menneistä, niis on kestettävää
ja sä kestit kaiken ilman ketään, sä selviit mistä vaan.
Eilinen päivä oli täynnä ääniä, pyöräilijöitä jotka haihtuvat pois, liikaa ihmisiä, liikaa kaikkea. Joka päivä yritän taistella sitä vastaan etten joutuisi osastolle, en halua enää sinne laitokseen. En syö edelleenkään lääkkeitä, äänet käskee olla ottamatta, liian helppoa vain mennä niiden tahtiin. Treenimäärät on lisääntynyt roimasti salinvaihdoksen myötä. Haluan vain kelvata, haluan vain olla sopiva.

En uskalla puhua äitille, tiedän että äiti passittaa minut suoraan suljetulle. Tahtoisin, mutta en voi. En uskalla. Yritän vain pärjätä, huojumatta. Pärjätä yksin, välillä Portugalilaisen kanssa. Neiti on viettänyt osan öistä äidin luona, silloin kun hermoni ovat kireällä enkä jaksa ylimäärästä sähläystä.


Sydän lyö omituisesti, kurkkua kuristaa. Tuntuu kun joku pomputtaisi, pomputtaisi trampoliinilla enkä halua. Se joku vain pomputtaa, verkko heiluu enkä halua. Sydämenlyönnit tuntuu kurkussa asti, välillä on kylmä. Heikottaa. Yritän selviytyä, kuten aina. Tänään on liian monta kertaa käynyt mielessä kauanko minun on vielä pakko jaksaa. Pakko jaksaa tätä helvettiä. Haluaisin antautua, antaa periksi ja luovuttaa.

Omahoitaja ehdotti abilifyä injektiona, kysyi miten hän voisi olla tukena siinä että söisin lääkkeeni. En usko että kukaan pystyy olemaan äänien tukena. Sanoin ei injektiolle, en halua piikkikammoisena mitään lääkettä injektiona. Tarpeeksi vaikeaa on huomenna mennä verikokeisiin koska lääkäri haluaa. Olen viivytellyt sitä monta viikkoa, liikaa viikkoja. Koska en pysty.

Pitelen asetta, mut mä en ammu

Olen kyllästynyt pelkäämään,
siks nukun pistooli mun tyynyn alla.

Tämä tauti vei järjen, vaikka vastaan taistelin
kuule mun toive, mä haluan pois
eikö aikani täynnä jo ois?
olen jo nähnyt tämän elämän, kaiken sain ja vielä enemmän.
Tuntuu että olen yksin. Yksin omien ajatuksieni kanssa. Tuntuu ettei hoitaja usko mitä puhun, lääkäri on jo pitkään ollut uskomatta. Kuitenkin on alkanut tuntua että pikku hiljaa lääkäri saa oikeanlaista käsitystä millaista tämä elämä on.

Lääkkeitä en ole syönyt enkä uskalla kertoa todellisuutta kellekkään. Hoitaja tietää jotain, kukaan muu ei mitään. Jos otan yhdenkään väärän lääkkeen tulee kauhea huuto ja halveksuminen. En jaksa kuunnella, kaikki pysyy tyytyväisempinä kun olen syömättä lääkkeitä.


Eristäydyn sosiaalisesta elämästä taas pikku hiljaa, samalla aggressiiviset ajatukset muita kohtaan tekee paluuta. Se paha, demoni, sisälläni koittaa päästä irti. Kurkkua kuristaa ja tuntuu kun joku tulisi kuorestaan ulos. Se tahtoo pilata elämäni, pilata kaiken. En uskalla kertoa kellekkään, viime kerralla jouduin osastolle. En halua osastolle edelleenkään. Haluan koittaa, haluan pystyä elää kotona.

Päästä mut pois

Kaikkeen tottuu ja sydän turtuu
mut mä tahdon vapauteen.
Tuntuu että on liian pitkä aika kun olen viimeksi saanut tekstiä aikaseksi. Olen kirjoittanut ja kirjoittanut mutta kaikki on jäänyt luonnoksiin. En saa tarpeeksi asiallista tekstiä aikaseksi. En osaa enkä pysty. Kirjoittaminen, lukeminen ja keskustelut muuttuu päivä päivältä vaikeammaksi. Tuntuu vaikealta lukea tai pysyä mukana keskusteluissa. Välillä meinaan lasittua omaan maailmaani tai omiin ajatuksiini liikaa, välillä harhat häiritsee.

Viikonloppu meni ihan kohtalaisesti. Huomaan että syömishäiriö tiukentaa otetta, reissun aikana minun oli pakko etsiä vaaka, minun on pakko tietää paljonko painan. Samalla uskottelen itselleni että se olen vain minä ja minun muuttuneet rutiinit. Samalla kuitenkin toivon että joku päivä tämä paska syömismörkö tappaa minut, annan Anan voittaa, on se sen jo ansainnut.




Kerroin eilen omahoitajalle etten tiedä kuinka enää selviän tästä. Kuinka jaksan tapella mielen kanssa joka haluaa kuolla. Tuntuu kun joku tunkisi ajatuksia päähäni että saisi minut hengiltä. Meinaan jatkuvasti takertua veitseen, painan sitä ihoa vasten.

Paino tippuu ja syömishäiriö sisälläni hyppii innosta ja onnesta. Päivässä saan maksimissaan alas muutaman hedelmän ja jotain nestemmäistä. Siitä huolimatta iltaisin on pakko lähtä salille, pakko saada kulutettua se minkä saan alas. En halua lihoa, en vain halua lihoa enää.

Sun täytyy vaan irrottaa

"Anoreksia on jo pitkällä, kun ruokavalio on merkittävästi kaventunut. Syömishäiriö voi hyvin, kun kaikki herkut on jätetty pois ja näläntunne on jatkuvasti läsnä. Anoreksia valtaa kehon ja mielen, kun liikunta on rääkkiä. Anoreksia on selvästi voitolla, kun sairastunut oksentaa nielemänsä ruoat"
(Syö tai itke ja syö, Erja Vanhala & Sanna Hälvä 2012)
"Sää oot selvästi laihtunut", syömishäiriöminä taputtaa olkapäälle, "hyvä tyttö, näin sitä pitää". Lääkäri soitti, sanoin etten syö enää olanzapiinia joka vaihdettiin ketipinoriin ja seroquel prolongiin. Lääkäri soittaa uudelleen 1,5vk päästä jolloin katsotaan lääkeasioita uudestaan.

Eilen iltalenkillä kiersin pururataa ympäri. Loppupäässä pururataa seiso mies, koirien vieressä. Huusin koirat luokseni ja lähdin juoksemaan takaisin, kun pääsin tielle vastaan tuli kaksi tummaa hahmoa joista toinen huusi perääni "pysähdy" useamman kerran. Juoksin vielä kovempaa kotiin. Ihan paniikissa.


Liikkuvasta soitettiin, kerroin aggressiivisuudesta, tuhopolttosuunnitelmista ja peloista. Ainoa asia mistä en kertonut oli harhat. En halua osastolle, enkä aio vapaaehtoisena sinne mennä. Huomenna on liikkuvilla kotikäynti, ahdistaa jo valmiiksi.

En uskalla nähdä ketään, en uskalla olla kenenkään tekemisissä. Huudan Portugalilaiselle vaikkei se tekisi mitään. Tuntuu kun joku pistäisi päähäni ajatuksia, ajatuksia taposta, murhista. Ne ei ole minua, eikä minun ajatuksiani. Saatan tarrata pyöräilijää pyörän tarakasta kiinni, kaataa sen maahan ja lähtä pois. Huudan kaikille, koska en kestä yhtään väärää sanaa. Liikkuvasta hoitaja kysyi kuinka syön, vastasin etten mitään. Haluan vain liikkua ja olla syömättä. Oleminen Anan "oppipoikana" kuudetta vuotta, tekee minusta hirviön. Hirviön, joka levittää vain paskaa ympärilleen.

Huomenna olin aina leijona

"Mietin että ehkä meidän pitäisi harventaa käyntejä..."

"mutta sillon romahtaisin ihan täysin.."

"sitä juuri mietin."
Ja romahdin omahoitajani eteen. Miksi, miksi en vain osaa keskustella, osaa puhua, osaa kertoa omia kuulumisia. Vetäydyn vain suojautujan minätilaani ja olen siellä, piilossa kaikelta, piilossa kaikelta pahalta. Se pieni lapsi, haavoittuvainen ja herkkä piiloutuu kovan kuoren alle, jotka vuodet on kasvattanut hänen ympärilleen. "En halua sitä että täällä hymyilet ja 'voit hyvin' ja kotona rankaiset itseäsi, sen pitäisi olla toisinpäin." Miksi en voi vaan osata, miksi se pieni ja herkkä on kasvattanut sen kuoren. Ainoa jolla omahoitajani saa tietää todellisen vointini on nämä tekstit.

Eilen käytiin läpi omahoitajan kanssa "puolivuotis"-historiaa. Tammikuussa aloitin käynnit hänen luonaan. Kävi liian hyvä tuuri, koska sain niin ihanan hoitajan heti. Liikkuvan piti tänään käydä mutta aamupäivästä tuli soitto ettei tulekkaan. Huomenna on palaveri liikkuvan ja hoitajani kanssa. Pelottaa liikaa että on "pakko pärjätä yksin", eli että lopetetaan liikkuvan kanssa kotikäynnit.


Paino oli noussut eilisestä 500g. Ahdistaa, vitun 500g. Haluan sen pois. Ana väittää jatkuvasti etten ole elossa, en tarvitse ruokaa elääkseni koska minua ei ole. Perhe on rikkinäinen ja kolmihenkinen, koska minua ei ole. Minä puutun, minä olen kuollut. Lääkäri mainitsi taas palaverissa perjantaina kuinka minun pitäisi tulla puoliväliin vastaan. En vain enää tiedä kumpi on parempi; elää näin aina vai parantua. Pystynkö edes parantumaan? voiko minusta tulla edes normaali? En tiedä, mutta en halua olla normaali. Toivon vain, ettei hoitajani luovuta minun kanssa. Haluaisin että hän antaisi aikaa minulle puhua, koska tarvitsen sitä. Jos hoitotaho luovuttaa minun kanssa, minulla ei ole yhtäkään asiaa joka edes yrittää pitää minua pinnalla. Olen suossa, mistä en tiedä mihin suuntaan mennä joten vajoan vain alemmas ja alemmas.

Haluaisin vaihtaa blogin bvanneria ja nimeä. En vain osaa enää. Olen jo tottunut tuohon, joten tuntuu haastavalta vaihtaa. Kaikki näyttää kauhealle tuohon verrattuna. En vain osaa. Vaikka haluaisin.

Alone I break

Ikkunalauta tuntuu kylmältä
mut silti istut siinä kun et halua
mennä ulos kun sä niin pelkäät
että ne kuiskaa, ne toisilleen kuiskaa
ja kuinka väärässä sä oot.

Keskiviikkona kerroin omahoitajalle kieltävistä äänistä, "Älä kuuntele sellaisia ääniä.. Älä kuuntele." Perjantaina hymyilin lääkäripalaverissa ja esitin hyvinvoivaa. "Mulla on kaikki hyvin", samalla hymyilin pirullisesti. Sekä essitalopram että ketipinor vaihdettiin olanzapiiniin. Liikkuvasta kävi eilen kaksi hoitajaa, kerroin palaverista ja siitä, että hymistelin koko palaverin. "Ois tosi tärkeetä että saisit kerrottua oireista sun lääkärille" En tee sitä tahallani, en vain luota lääkäriini, en halua näyttää heikolta koska en luota. En vain osaa tai pysty luottamaan.


Kohta viikko kotona Portugalilaisen kanssa. Muutamana iltana iltalenkki on ollut pyörähdys sisäpihassa. Muuten olen kai ihan onnistunut siinä missä pitänytkin. Pelkään liikaa, tiedän jonkun olevan minun perässä. Pelkään että joku käy kiinni, en vain uskalla. Joka päivä oksentelua, viiltelyä ja pään seinään lyömistä. Minä ansaitsen sen. Ansaitsisin vielä lisää, paljon lisää paskaa.

Minua kielletään kertomasta, kielletään ottamasta lääkkeitä. Kielletään nousemasta sängystä tai lähtemästä ulos, kielletään syömästä. Aina kun rikon kieltoja pelkään rangaistusta. Pelkään Portugalilaisen puolesta. Pelkään liikaa. Ei sen pienen pitäisi olla täällä. En halua että sille tapahtuu mitään. Välillä Portugalilainen tottelee ääniä, välillä se tekee niin kun ne tahtoo, yleensä silloin se paha minusta on siirtynyt siihen.

Välillä Portugalilainen on portin takana piilossa, piilossa minulta. Pelkään että mukiloin sitä, se on pakko viedä silmistä että pystyn jotenkin pidättelemään. Pelkään lähtä ulos koska pelkään hyökkääväni muiden tuntemattomien ihmisten päälle. Se on se paha sisälläni joka tuhoaa minut ja läheiseni, se olisi vaan pakko saada hengiltä.

Karma

I should have known from the start,
you play reckless with my heart.
Toinen kunnollinen päivä Kroatiassa. Alunperin piti tulla jo keskiviikkona pois, mutta tulenkin lauantaina. Ahdistaa ihan suunnattomasti. Pitää pitää kulissia yllä, äänet koittaa pitää kiinni, äänet käskee näyttelemään ja olemaan hiljaa. Haluaisin vaan olla onnellinen. Olla onnellinen niinkun kaikki muutkin, tehdä asioita niinkun kaikki muutkin. Mutten pysty, en vain pysty. Äänet käskee tappaa, haluan tappaa sen olion sisältäni.



You let me here on my own,
for every reason I believed in, every lie that you told,
for every fight, you let me out in the cold.

Nään itselläni mustat silmät. Ana väittää ettei minua enää ole olemassa, en ole ollut pitkiin aikoihin enää ihminen. Ana kasvattaa demonia sisälläni, joka pääsee valloilleen, aina välillä. Kuulen päivittäin kehotuksia että minun pitäisi satuttaa jotain toista, pahimmassa tapauksessa tappaa. Nään unia murhasuunnitelmista ja itsemurhista. Tunnen oloni koko ajan vain erakoituneemmaksi, kaikki kyselee onko minulla kavereita, miksi en pidä yhteyttä heihin. Todellisuudessa katkon ihmisiin vaan välejä, että saisin olla yksin.

Ahdistaa ajatuskin että pitäisi ensi viikolla avautua taas omahoitajalle. En luota häneen, en luota häneen enää. En luota edes lääkäriini, en luota kehenkään. Luotan Anaan, luotan demoneihin. Haluaisin luottaa edes ystäviin, mutta todella harvoihin enää luotan. Kaikki vain lipsuu käsistäni, en pysy enää mukana, edes omissa tunteissa.

Osastohelvetti 2

Torstaina yliannostus. 20g ketiä, 20 000mg. Minulla ei pitänyt olla kun viikon lääkkeet kotona, ei pitänyt. Odotin pihalla lanssia, juuri ja juuri pysyin tajuissani. Oksensin pihalle muutaman kerran. Lanssilla päivystykseen, jossa join myös lääkehiiltä. Päivystyksessä uusi lääkehiili joka tuli ulos, oksensin kahdesti sen jälkeen. Yöllä pääsin teholla, teholla jouduin juomaan uudestaan taas lääkehiiltä joka pysyi sisällä. Seuraava päivä oltiin kiinni piuhoissa ja perjantai-iltana ambulanssi haki psykiatrian päivystykseen.

Päivystyksestä sanottiin että olen ensin viikonlopun yli, maanantaina tapaan sitten osastolääkärin. Viikonloppuna itkin monelle hoitajalle sitä miksen vain nukahtanut selälleen ja tukehtunut omaan oksennukseeni, silloin en istuisi nyt tässä. Sain ahdistuskohtauksia, juttelin Anan sekä demonien kanssa ja löin päätä seinään. Maanantaina osastolääkäri sanoi että saat olla huomiseen mutta päätin maanantaina lähteä kotiin.

Samana päivänä tuli käymään Liikkuva avohoito. Sanoin hoitajille että aion mennä junan alle illalla, junat joiden aikataulun katsoin osastolla ennen lähtöä. "Pakkaa kamat niin lähdetään päivystykseen. Sun on pakko saada kunnon hoitoa, et enää pärjää kotona" Kieltäydyin lähtemästä mutta sitten tulikin ilmoille ne kaksi kuuluisaa vaihtoehtoa; "joko me viedään sut tai soitetaan lanssi."


Päivystyksen kautta samalle osastolle, samaan huoneeseen, sain jopa samat omahoitajat. Olin osastolla kaksi päivää, hoitopalaverissa mukana oli avolääkäri, osastolääkäri ja omahoitaja. Sanoin lähteväni kotiin eikä kellään ollut sitä vastaan mitään. En edes tiedä, olisinko saanut jäädä. Palaverin aikana raavin vasemman peukun verille, ahdisti aivan liikaa. Avauduin avopuolen lääkärilleni etten luota häneen enkä pysty hälle kertomaan oikein mitään, kerroin myös että sama koskee omahoitajaani avopuolella.

Huomenna on sijaishoitajatapaaminen koska omahoitajani on lomalla. Huomenna lähden Helsinkiin ja lauantaina Kroatiaan. Enkä tiedä vielä milloin tulen takaisin. Ahdistaa, pitäisi pakata mutta en kykene. Haluaisin vain käpertyä omaan nurkkaani ja jäädä kotiin verhojen taakse piiloon. Pelottaa koska tiedän etten ole turvassa. En ole turvassa Analta, en demoneilta, en keltään.

Osastolla eristäydyin omaan huoneeseeni, välillä omahoitaja tuli hakemaan olohuoneeseen, istuin siellä hetken ja palasin huoneeseeni. Yksi potilaista tuntui uhkaavalta, se katsoi minua kun olisi halunnut tappaa minut. Joku käski minua hyökätä sen kimppuun, tärisin yksin huoneessani, koitin vaientaa ääntä päässäni. En halua, onko minun pakko? Ana kielsi välillä syömästä, pelkäsin että lihon. Vaa'an mukaan en ole lihonut ollenkaan osastoreissulla vaikka minusta tuntuu että olen. Omahoitaja totesi että "sää syöt kyllä pieniä annoksia".

Koitan kirjoittaa Kroatiasta jotain kuulumisia, parasta ikinä on että saan Portugalilaisen takaisin kotiin.

Zebraflickan

"Jag skrek på hjälp. Och jag skämdes över att jag var så desperat.
Men ingen lyssnade på mig, ingen hörde mig.
Jag var så rädd, för jag visste att jag var mer sjuk än någonsin hade varit tidigare." (Zebraflickan, Sofia Åkerman 2007)

Suom. Huusin apua. Ja häpesin koska olin niin epätoivoinen. Mutta kukaan ei kuunnellut minua, kukaan ei kuullut minua. Olin niin peloissani, koska tiesin että olin sairain mitä koskaan olen ollut.
Ajattelen jo elämää niin ettei minua ole. Elän silti tässä, tai ainakin yritän. Silti ajattelen, ettei minua elokuun jälkeen enää ole. Olen vain tuhkana ilmassa, mutta silti läsnä kaikkien läheisien luona. Ajattelen meidän perhettä kun sieltä olisi yksi pois, se on rikkinäinen, itsemurhan tehneen tytön perhe. Surullinen mutta ymmärtäväinen. Ajattelen että koko suku puhuu meidän perheestä, "tuon perheen tytär teki itsemurhan" ja ajattelen äidin toteavan kaikille, että yritin hakea apua, mutta en saanut. Ajattelen kaikki läheisimpien kavereiden miettivän minua, miettivän miksi tein niinkun tein, mutta silti jollakin tasolla ehkä ymmärtävän. Haluaisin kaikkien tietävän, että se on minun parhaaksi. Minä en katoa, en hylkää tai jätä ketään. Haluan vaan pois täältä, koska minusta ei ole kun harmia.

Osastolla aloin lukemaan sellaista kirjaa kun Zebraflickan joka on kirjoitettu ruotsiksi. Kirjasta ei ole suomenkielistä versiota joten yritän aina suomentaa parhaani mukaan otteet mitä kirjasta tänne kirjoitan. Kirja kertoo 18-vuotiaasta Sofiasta joka kamppailee demoneitansa vastaan. Monesti kirjaa lukiessa tulee mieleen oma elämä, ainainen taistelu demoneita ja Anaa vastaan.



Äiti haluaa varata minulle ajan yksityiselle. Äiti koittaa kaikkensa että saisi minun hengen pelastettua, tuntuu niin väärältä. Haluaisin vain sanoa että on liian myöhäistä, kaikki olisi pitänyt tehdä paljon aikaisemmin. Viisi vuotta annoin itseni kuolla kun en hakenut apua, kukaan ei tiennyt eikä kukaan osannut auttaa, enkä ottanut sitä apua vastaan.

Huomenna on taas liikkuvan kotikäynti. Ahdistaa aivan liikaa että joku tulee kotiini. Hoitaja ehdotti eilen jos lähtisin syömään hänen kanssaan, vastasin tiukasti ei johon perustelin että ahdistaa liikaa. Hoitajan kanssa selattiin läpi kaikkea mitä voin tehdä kun olo on sietämätön, "näitä ei kyllä suositella jos on aliravittu" johon sanoin etten ole. "Ethän sää saa mitään pidettyä sisällä, kyllä sää oot", oksennuskierre jatkuu. Ana painostaa, sanoin hoitajalle etten koe tarvetta syödä, en tarvitse ruokaa. Minun tarvitsee vain olla täydellinen.

Cradle to the grave

Liikkuva ryhmä kävi tänään kotikäynnillä. Seuraava soittoaika on sunnuntaina. Sijaishoitajakin soitti, ketiannosta nostettiin päivystävän lääkärin suostumuksella kun oma lääkäri on lomalla. Liikkuvan kanssa juteltiin viikonlopusta, koko viikon nukkumisesta ensi viikosta. Juteltiin miten saan hommat kotona hoidettua. "Sää näytät tosi väsyneeltä" oli hoitajan kommentti. Huomenna on jo lauantai, omituista että sanon näin. Vihaan viikonloppuja, viikonloput ahdistaa. Paitsi nyt. Ristiriitaiset fiilikset siitä että omahoitaja palaa lomalta ensi viikolla. Edelleen tuntuu että niiden ainoa missio on saada minut hengiltä. Olen lähtenyt Anan matkaan kohti laihuutta, kohti täydellisyyttä. Eikä sieltä ole paluuta.

Tuntuu kun joku näkisi mut puhelimen kautta. Se seuraa mitä kirjotan ja minne, missä käyn ja kenen kanssa olen tekemisissä. Se koittaa pilata elämäni, en tiedä kuka se on, mutta tiedän jonkun seuraavan minua sitä kautta. Ahdistaa edes ajatuskin. Puhelin on pitkiä aikoja kiinni tai lentoprofiililla.



Luottamus on kun paperi kun se rypistyy,
se ei palaa ennalleen koskaan kun tulee tyrittyy.
Se on vaan silmänräpäys kun se omalle kohalle kolahtaa,
kestää tuhat kertaa kauemmin toipuu ku romahtaa.

Sinilintu laittelee viestiä ja soittelee, kai me muka ollaan väleissä mutta en tiedä. Ei siitä ole ikinä mitään tullut, enkä usko että tulee ikinä enää tulemaan. En vain luota, en uskalla luottaa. Enkä tiedä haluanko. Kerroin sille mun tilanteesta, "nää tuli kyllä ihan puskista" "en saa unta kun mietin sitä mitä sanoit". En edes kertonut kaikkea. Taas itketin yhtä ihmistä, vitun sairas paska minä. Kusipää.

Komeetta hyppii vapaana pitkin lattioita. Monet kysyy että eikö siitä ole vaivaksi, "ethän pysty edes Portugalilaisesta pitämään huolta" ne miettii. Mulla on ihan järkyttävä ikävä Portugalilaista. Samalla itken etten tule näkemään sitä enää koskaan, mutta tiedän että se on hyvässä hoidossa ja tulen näkemään sen vielä joskus, jossain. Katson kun Komeetta tutkii paikkoja, säntäilee pitkin lattioita ja hyppii sängyllä. Hetken tuntuu että happi kulkee. Komeetan taakse ilmestyy musta hahmo, uhkaava hahmo. Pillahdan itkuun ja huudan.