Please die Ana

16. syyskuuta 2013
Katson sinua suoraan silmiin. Tunnistan sinut. Olet se sama jonka ikuistin kaksi vuotta sitten paperille kyyneleet valuen, olet se joka pilasi kolme vuotta sitten elämäni. Kuiskaat korvaani kauniita sanoja, tiedät juuri ne oikeat sanat vaikka tiedän ettet tunne minua enää ollenkaan. En ole enää se sama, olen yrittänyt muuttua, olen yrittänyt palata takaisin siihen mitä olin ennen sinua mutta nyt se tuntuu mahdottomalta. Kuiskaat vielä vähän lisää ja minä nyökkäilen.

Kun katsot minua suoraan silmiin, sen hetken ajan, sen pienen hetken ajan tunnen ne tunteet miltä tuntuu kun haluaisi repiä joka ikisen kohdan ihosta palasiksi, sen kun haluaisi hypätä junan alle, sen kun haluaisi vain lopettaa hengittämästä ja nukahtaa. Tiedän että sinun kanssasi se on mahdollista, tiedän myös mitä vaa'an toisella puolella on, siellä on ne joista välitän kaikista eniten, asioita mitä rakastan koko sydämestäni vai rakastanko sittenkään? Luulin ettei me enää ikinä tavata, olin väärässä ja nyt haluat taas minut sinun mukaasi. Viimeksi et antanut vaihtoehtoja joten tuskin annat tälläkään kertaa. Otan kylmistä käsistäsi kiinni, suljen silmät ja annan sinun viedä.



24. lokakuuta 2013
Myönnän, olin väärässä. Mun olisi pitänyt tietää paremmin, mun olisi pitänyt jo ensimmäisellä kerralla antaa olla ja antaa virran viedä. Mun olisi pitänyt viiltää vielä vähän syvemmältä, mun olisi pitänyt niellä vähän enemmän pillereitä...mun olisi pitänyt.. Mun olisi pitänyt kuunnella sinua. Tiedän ettet ole minkään arvoinen mutta tiedän myös sen etten ole minäkään. Kadun sitä etten kuunnellut sinua, kun käskit olla syömättä söin vielä sen yhden hedelmän lisää, yritin selittää että minulla on nälkä mutta huudat korvaani ettei se ole kunnon syy olla kuuntelematta sinua, kun käsket olla juomatta koska se turvottaa join vielä sen yhden lasillisen vettä, selitin että kurkkua kuivasi enkä enää meinannut saada nieltyä, huudat taas sen saman lauseen, se ei ole kunnon syy olla kuuntelematta sinua. Olin väärässä, pyydän anteeksi.

Ainoa asia jossa onnistuin oli juoksulenkit, huusit että juokse kovempaa läski, juokse vielä kilometri, juokse vielä kaksi, samalla voit vetää vielä kolmannenkin. Järjen pieni ääni kuiskasi korvaani että käänny seuraavasta mutkasta jo kotiin, et jaksa eikä sinun ole pakko. Kuitenkin sinun äänesi ylitti sen pienenkin järjen äänen mikä minulla oli vielä jäljellä. Juoksin koko ajan kovempaa, kaaduin koska jalat eivät kantaneet, haukoin henkeä ja haukuin itseäni paskaksi läskiksi. Nousin, kiihdytin, kaaduin, nousin, kiihdytin, kaaduin...ja samalla menetelmällä mentiin ties kuinka monta kilometriä eteenpäin, sinä olet läski, koska et jaksa.

En jaksa enää sitä ikuista itkua ja hampaiden puristusta siitä kun huudat että olen huono, en jaksa enää yhtään mitään. Olen menettänyt jo kaiken mitä minulla on.....paitsi sinut. Olet ainoa mitä minulla on jäljellä..


I'm in love with a girl, but she wants me dead
her name is Ana and she lives in my head.

Runaway

Eilen mt:llä istuin hiljaa kun kuulin taas kysymyksen "mitä sulle kuuluu?". Joka kerta se kysymys vetää mut ihan lukkoon. En saa ajatuksia kasaan että saisin kerrottua jotakin järkevää. Alkaa tulla jo awkward-hiljaisuus ja suustani pääsee vain "ihan hyvää". Vitun hyvä minä, jälleen kerran..

Olen miettinyt lähtöä aupairiksi kesällä. Pääsisin pois tästä kaikesta paskasta vaikka tiedän, että kaikki paska matkustaa pään sisälläni minne ikinä menenkin. Sehän olisikin liikaa pyydetty, jos edes kerran saisi lomaa tästä kaikesta. Ei semmoista vaihtoehtoa ole. Pelkään jos lähden aupairiksi sitä, että romahdan. Pelkään sitä, että kaikki suunnitelmat kusee vain siksi, että päässäni viiraa.

Eilen itkin koko päivän paniikkia ja ahdistusta siitä, että seuraava mt-aika on kahden viikon päästä. Hoitajani on lomalla, joten siksi ei ole ensi viikolla aikaa. Haukon henkeä, kurkussa tuntuu kun siellä olisi joku palanen. En saa happea. Itkettää, masentaa. Haluaisin viiltää. Kaikki vain sen takia että seuraava aika on kahden viikon kuluttua. A sanoi eilen, että älä tee niistä päivistä itsellesi mörköä, taisin tehdä sen jo. Helvetti.


Illalla juttelin yhden aupair-perheen kanssa, tai lähinnä perheen äidin. Isä oli matkoilla ja muksut nukkumassa. Äiti kertoi perheestä, perheen isästä ja heidän rutiineista. Toisaalta haluaisin sinne niin pirun paljon, toisaalta mua pelottaa niin paljon että epäonnistun etten tiedä uskallanko edes kokeilla. Kaikista eniten kuitenkin pelkään sitä että epäonnistun oman pään viiraamisen takia.

Kävin tänään töissä, ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen. Kun olen kotona ahdistun siitä ettei ole rahaa ja haluan töihin. Kun olen töissä niin valitan väsymystä ja haluan kotiin, yksin, eristäydyn ja menen peiton alle kuuntelemaan musiikkia. Ja itken.

Mikään ei ole ikinä hyvin. Paska minä.

Helmi

Kerron teille Helmistä. Helmi on 14 vuotta. Helmi käy seitsemännettä luokkaa ja on koulukiusattu. Helmi ei tykkää käydä koulussa ja kun hän pääsee kotiin viskaa hän kaikki tavarat jonnekkin missä ei niitä näe loppupäivänä. Helmi haluaisi kovasti koulussa olla kaikkien kaveri, Helmillä on kyllä kotona kavereita mutta ei ketään sellaista kehen Helmi luottaisi. Helmi ei luota kehenkään.

Helmi on erilainen. Tai niin hän luuli.

Helmi viiltelee ahdistuksen pois, viiltelyn lisäksi Helmi lyö itsensä mustelmille. Ahdistuksen minkä suurin syy on koulukiusaaminen. Helmin täyttää paha olo ja itseinho. Helmillä ei ole ketään kelle puhua. Helmi tuntee olonsa yksinäiseksi, vaikka hänellä olisi kavereita. Helmi tutustui kuitenkin juuri painajaiseen, painajaiseen nimeltä masennus.

Minä olin Helmi, kuusi vuotta sitten kun sairastuin.


Tänään kun hoitaja tuli hakemaan minut odotusaulasta, se oli yllättävän hiljainen. Pääsin istumaan alas ja hoitaja kysyi miten minulla on mennyt. Mumisin jotain ja hoitaja sanoi "kyllä mää huomaan kuinka hajalla oot". Pidättelin kaikin voimin itkua. En tiedä miksi, en vain halunnut itkeä vaikka tiedän että se helpottaisi.

Juteltiin tänään kaksi viikkoa sitten maanantaina tapahtuneesta flippauksesta ja viiltelystä. Pohdittiin millä tavalla voisin korvata viiltelyn. Olo parani niiin paljon tuolla kerralla. Tuntu kun viisi kiloa kiviä olisi pudonnut hartioilta.

Viime päivät on mennyt hammasta purren, itkien ja miettin kuinka oikeesti jaksan tätä kaikkea ja mikä parasta, jos en jaksa pyörittää arkea, miten jaksan niitä 8h työpäiviä. Miten ikinä pärjään Portugalilaisen kanssa jos en edes voi pitää itsestäni huolta. Vajoan vaan alemmas ja alemmas. Kuukausi sitten sanoin olevani pohjalla, nyt voin sanoa olevani vielä enemmän.

Kaikki olisi niiin paljon paremmin kun minä en olisi täällä..

Nobody knows

Mutsi soittaa vastaajaan, miksen käy enää milloinkaan
kuinka pärjään omillaan, oon huolissaan.
Hävettää kelle kertoisin, kumpa vahvempi oisin
kaikki muuttui huonommaks, kun diagnoosin sain f32.

Kuten ylläolevissa lyriikoissa jo mainitaan "hävettää kelle kertoisin, kumoa vahvempi oisin". En uskalla, en voi, enkä kehtaa kertoa kellekkään minun todellista tämänhetkistä tilannetta. Liian monesti itken kotona kun Portugalilainen katsoo mua silmiin. Sillä olisi ruoka-aika, ruuan jälkeen pitäisi myös käydä pissalla - onhan edellisestä ulkoilusta jo monta tuntia. Nuo kaksi asiaa, jollekkin ihmiselle normaalia arkirutiinia on minulle liian valtavia asioita. Kuuluuhan ne minunkin arkirutiiniin, silti ne on välillä ihan ylitsepääsemättömän vaikeita asioita. Monesti mietin mitä tekisinkään ilman tuota karvapalloa - myös monesti itken sitä, miten voin pitää toisesta huolta kun en voi pitää edes itsestänikään.


Huomaan kuinka ihmiset on huolissaan. Portugalilaisestakin huomaa kun se tajuaa ettei mamma olekkaan ehkä ihan täysissä voimissa. Terä kutsuu mua päivä päivältä enemmän. Kuolema ja itsemurha käy joka päivä mielessä. Olen kuitenkin sopinut itseni kanssa että niin kauan kun tuo rakkain nelijalka täällä tallustaa minun perässäni, en tee mitään peruuttamatonta. Sitä en yksin jätä - en siksi että haluan pois. Murrun pienimmistäkin vastoinkäymisistä, tuntuu että muutun päivä päivältä heikommaksi. Silti mun on pakko jaksaa, jos ei itseni takia niin edes Portugalilaisen. Muut kyllä pärjää ja kaikkien elämä jatkuis, kuinka kamalalta se voi kuulostaakin mutta tuo pieni tarvitsee mua joka päivä. Joka ikinen päivä.