Sininen uni

Hukassa,
mä olen hukassa.
Jossain missä ei ole ketään,
jossain, jossain.


Päivästä toiseen sisällä paha olo, sellainen mikä ei lähde itkemällä, jos voisi itkeä. On tuskainen olo, ahdistaa liikaa. Kuorena hymyilevä nuori likka. Jolla on ulkokuoren perusteella kaikki hyvin, "mulla on kaikki upeesti, tietenkin".

Seurustelen, olen taas onnellinen tyttöystävä. Kerroin J:lle kaiken, johon hänen ensimmäinen reaktio oli halaus ja lause "haluan olla sun tukena." Mietin vain ettei J tiedä mihin itsensä pistää vaikka tiedän että olen väärässä.

Rikoin lasin lattialle. Viilsin lasinsirulla pohkeen auki. Itkien viillän, lopuksi piirrän verellä ristin seinään.

Ei oo kun aikaa, joka pelastaa

Oon kaiken osannu liian hyvin piilottaa
mut täytyy myöntää et on ollu vaikeaa
ja kun mä hymyilen



nii ei kukaan kysele
en ole oppinu vielä apuu pyytämään
on ollu helpompaa jotain muuta esittää.

Ota minut sellaisena kun oon

Kai sä sen näät
mullon haavoja muillekin antaa.

Kai ne laulo jo sen,
mä oon rikkinäinen.

Yhä useampi aamu alkaa ahdistuksella. Kurkkua kuristaa, kädet tärisee, itken. En pysty edes kävellä. Sama vanha tuttu, pirullinen ahdistus. Niinä päivinä on turha miettiä edes ulos lähtöä, koska kaikki, ihan joka ikinen asia ahdistaa.

Eilisellä lääkärikäynnillä istuin melkein kaksi tuntia. Maanantaina sanoin omahoitajalle että en edes halua tulla paikalle, enkä halunnutkaan. Ketipinor vaihdettiin triptyliin. "Eihän sulla ole ollut yliannostus enää mielessä?" Sanoin ettei, valehtelin. Sillä valheella sain itselleni triptylin ja lääkkeenjaon kahden viikon välein. Lääkäri katsoi minua silmiin ja sanoi "sitten minä luotan suhun", mietin että voi perkele.



Ethän korjaa minusta mitään
ethän yritä mua pelastaa,
ethän hio minusta mitään pois.

Ei siinä onnistuneet toisetkaan,
eikä minua tarvitse kantaa,
eikä pitää kädestä
jaksan kävellä ihan itse paitsi silloin kun väsyttää.

Torstaina menin tindertreffeille ihmisen kanssa, puhutaan hänestä vaikka nimellä J, jonka kanssa olin jutellut yötä päivää jo muutaman päivän. Juttu kulki, vähän liiankin hyvin. Alunperin piti mennä vain kahville, mutta päädyttiin heittämään roadtrippiä lähikylille ja 9 tunnin "treffien" jälkeen tulin kotiin. Lääkärikäynnin jälkeen mietin etten halua valehdella mistään. J tiesi jo syömishäiriöstä, kerroin lääkärikäynnin jälkeen kaiken, aivan kaiken diagnooseista demoneihin. J halasi ja sanoi "haluan olla sun tukena, kaikessa". Siinä vaiheessa menin aika hiljaiseksi.

Laulava ääni olkapäälläni

Liikun, liikaa. Syömishäiriö sisälläni haluaa minut ylikuntoon. Sitä se yrittää. Yritän tapella vastaan mutten onnistu. Nälän tunne on ihana, nälän tunne on sama, kun olisi onnistunut jossain. Onnistunut olemaan hyvä syömishäiriöinen. Ana haluaa minusta hyvän syömishäiriöisen, Ana haluaa minusta parhaan sellaisen.

"Huolena se että liikuntaharrastuksessa alkaa näkymään syömishäiriö. Käy kuntosalilla,siellä alkanut osallistumaan ryhmäliikuntaan. Eilen ollut spinningissä 90 min,tänä aamuna myös käynyt spinningissä ja vielä tälle päivälle menossa kaverin kanssa kuntosalille. Kertoi että liikunnan tavoitteena laihtuminen. Kertoi että aiemmin on pystynyt noudattamaan liikuntasuunnitelmaa mutta tällainen nyt mahdotonta koska keskittymiskyky heikko."
Eilen kävi liikkuva. Sieltä tuli kaksi mukavaa hoitajaa joiden kanssa juteltiin harhoista ja siitä, etten niiden takia aina ota abilifyä niinkuin pitäisi. Toinen hoitajista suositteli abilifyä injektiona, kuten omahoitajan kanssa jo aiemmin juteltiin. Puhuttiin syömishäiriöstä ja minun liikuntamääristä. Puhuttiin siitä käynkö itse salilla vai käykö syömishäiriö puolestani siellä.


Huomenna on taas omahoitajan aika, yritän puhua asioista mistä en edes tänne uskalla kirjoittaa. Pelottaa että joudun osastolle, en halua, en vain halua. Silti se pelko elää, aina. Pelottaa koska minulla ei ole enää samanlaista tunne-elämää kuin ennen. En ole enää sama ihminen kun ennen, olen joku jostain. Demoni. Hullu. Mielipuoli.