Alone I break

Mietin et mä hyppään
mut vesi oli mustaa.

Henkeä ahdistaa.
Kuolen, kuolen ihan pian.
Lääkkeet kädessä mietin tulevaisuutta,
mietin menneisyyttä.
Olen mennyttä, mun on pakko tehdä se.
Mietin J:tä ja sitä, ettei se tule ikinä tajuamaan
millainen demoni sisälläni asuu.
Täysi hirviö.

Vuoden ensimmäinen

Kello ehti jo vaihtua yli 00, eli nyt on jo tammikuu. Muut rellestää, ampuu ilotulituksia, juo, pitää hauskaa. Istun kotona vilttiin käpertyneenä ja itken, katson ikkunasta ilotulituksia. Ahdistaa. Tyhjä olla. Haluaisin viiltää, haluaisin oksentaa, haluaisin vetää joka ikisen pillerin joka minulta löytyy mutta en halua osastolle, saatika teholle. Haluan taivaaseen, haluan olla kuollut.

Tuntuu kun olisin aivan yksin, yksin minä vastaan muut. Onhan minulla J, on myös Portugalilainen, muutama ystävä, paljon kavereita ja vanhemmat. Silti olen yksin, yksinäinen.


Viime vuosi oli yksi pyörremyrsky. Aloitin hoidot omahoitajan luona, huhtikuussa näin ensimmäistä kertaa hoitavaa lääkäriäni. Koulu loppui. Kaksi yliannostusta, lukuisia kertoja osastolla ja ambulanssin kyydissä. Hankin Koivun ja Komeetan. Vietin pari ikimuistoista festaria parhaiden seurassa. Näin yhden lempibändeistä livenä ensimmäistä kertaa. Lukuisia jutteluhetkiä äänien kanssa, lukuisia kertoja viiltelyä ja liian monta arpea muistona. Uusia diagnooseja ja lääkekokeiluja. Itkuja ja raivoja, naurua ja myös iloa. Sitä oli minun vuosi 2016.

Oon saanut turpaan ehkä liian monta kertaa

Ei mä en oo hullu vaikka joskus vähän oon
ku en oo varma laitoinko oven lukkoon
tai jäikö kahvinkeitin mulla päälle
ku aamulla oli kiire
ei mä en oo hullu ja sanot etten oo.

Saatiin muutto ohi. Huomenna liikkuvat tulee ensimmäistä kertaa uuteen kämppään. Pore on ollut täällä tiistaista tähän päivään. Meillä on ollut hauskaa vaikka välillä on puskenut ahdistus päälle. Alle viikon päästä alkaa työkokeilu, mikä jännittää. Eniten siinä jännittää oma jaksaminen, se kuinka suoriudun kaikesta. Samalla kuitenkin hiljaa hihkun innosta, puolen vuoden saikut on ohi ja voin aloittaa uuden elämän uudessa kämpässä ja työssä.



"Haluaisin viiltää. Haluaisin vain olla yksin. Kaikki on minulta vailla asioita, olen vain pelinappula kaikille. En jaksa, halua enkä voi. En kykene olemaan minä enää ollenkaan, en osaa olla. Minua ei ole. Ana pilasi kaiken. Ana teki kaikesta helvettiä. En halua olla yhteydessä kehenkään. Kukaan ei vaan sitä jaksa ymmärtää. Etten jaksa. Pelkään liikaa että sattuu, en halua enää että sattuu. Sanoin eilen lääkärille päivystyksessä että minun kuuluu kuolla. Koska minun kuuluu."
Teksti joka on kirjoitettu 1. elokuuta, postaukseen nimeltä let me go. Kohta tuosta postauksesta on viisi kuukautta, olen edelleen samassa pisteessä, samojen ajatuksien kanssa. Jopa tutut ihmiset ahdistaa, puhelin ahdistaa, seurattuna oleminen ahdistaa, Ana ahdistaa, kaikki ahdistaa. Voxra aloitettiin viikko sitten, jouluaattona sain sydäntykytyksiä alkoholin ja lääkkeiden yhteisvaikutuksesta. Unelmoin kesästä, uudesta Kroatian reissusta. Sitten tulee joku joka kaivaa ne viimeisetkin unelmat riekaileiksi. Sitten olen taas se sama, murtunut tyttö, ilman mitään tulevaisuutta tai unelmaa. Ilman mitään istun Portugalilaisen kanssa ja itken.

Linkkaa blogisi!

Linkkaa blogisi! Eli, haluan uutta luettavaa, käsittelee blogisi sitten mielenterveysasioita, eläimiä, lifestyle-tyyppinen ihan mitä vaan. Linkitä se minulle tuohon alle. Jos et halua että kommenttia julkaistaan, mainitse asiasta erikseen.


Kiitän ja kumarran!