Mikä paljon antaa, paljon myös vaatii

Tää alko kun mä oli vasta 14
Ja ilman sua mun elämä ois jotain ihan toista
Sä oot tehny musta sen mitä oon nyt
Sain sult parhaat hetket,
mutta myös ne vaikeimmat
Naurut, itkut ja aamuun venyvät illat
Oonko mä sua ikin kunnolla kiittänyt?

Mitä on nuoruus?
Ja mihin jäivät, ne pitkät, laiskat, huolettomat kesäpäivät
Mun pitää lähtee, ennen kun mikään ei tunnu enää miltään.
Näen sut. Mulla on kylmä, mutta samalla turvallinen olo. Näen sut aina uudelleen ja uudelleen. 7 vuotta takana, edelleen seistään samassa pisteessä. Edelleen houkuttelet mua mukaan. Edelleen sanot ne samat lauseet jotka saa mut aivan jäähän. Edelleen mietitään kumpi on järkevämpi; elämä laihana ja kauniina, vai työkykyisenä ja lihavana. Tiedän ettet sää jätä mua yksin, tiedän että suhun voi luottaa. Vaakakupin toisella puolella on silti monta liian tärkeää ihmistä.


Tuntuu niin pahalta miettiä. Miettiä sitä kun sairastuin. Olin 14-vuotias nuori nainen, jolla pitäisi olla elämä edessä. Paljon kavereita, koulu ja harrastukset. Mitä minulla oli? -anoreksia, syömisen miettiminen ja liikunta. Kaverit pysty laskemaan yhden käden sormilla koska en uskaltanut ketään päästää lähelle, ettei mun suloinen pieni sairaus selviäisi. Halusin olla vain laiha ja suosittu, laiha ja kaunis.

On menty 7 vuotta eteenpäin, ikää tällä hetkellä 21 ja edelleen samassa ympyrässä. Paljon enemmän faktatietoa on päässä, laihuus ei tee onnelliseksi. Eikä sinua suosituksi. Neuvon muita, saan muut onnistumaan ja iloitsemaan. Mutta minä itse, minä itse en osaa käyttää yhtään sitä tietoa hyväksi. Olen kuin se sama pieni tyttö kun jään yksin. Se on hukassa ja tietämätön. Ainoa mitä sillä on on tarttua anoreksiaa kädestä ja antaa sen viedä. Monet kaverini ovat sairastuneet myöhemmin ja ovat nykyään terveitä. Ne edistyvät elämässä, minä junnaan paikoillani sairaan pääni kanssa.

Ajatus tästä sattuu. Ajatus siitä etten parane koskaan saa aikaan lopullisia ajatuksia ja jopa päätöksiä. Haluan vain kuolla jos mun ei ole edes tarkoitus parantua.

Keinu

Hän kokee huiput ja kuilut kun keinu.
Ahdistaa. Joka päivä mua ahdistaa enemmän tai vähemmän. Nyt enemmän.

Haluaisin jäädä hetkeksi pois töistä, edes muutaman päivän. En kehtaa pyytää, en kehtaa olla luuseri. Mun on pakko suoriutua, suoriutua niinkun kaikki muutkin, en saa olla erilainen.

Olen päästänyt taas yhden ihmisen liian lähelle, nimittäin työkaverini. Aluksi hän oli minun tukipilari, henkinen tukipilari töissä jolle sai mennä puhumaan jos joku vaivasi mieltä. Hän ymmärsi jos ahdisti niin paljon ettei happi kulje. Tein virheen, päästin sen ihmisen liian lähelle ja nyt minua ahdistaa. Ahdistaa aivan liikaa olla samassa tilassa, jutella niitä näitä kun ei oltaisi ikinä edes tunnettu. Ahdistaa katse joka minua katsoo, ahdistaa ääni joka minulle puhuu. Haluan pois, en tiedä millä saan tämän ahdistuksen pois. Haluan vain vaihtaa työpaikkaa.


Vaaleita hahmoja, sanoja joita en ymmärrä. Kävin työterveyden kautta psykiatrilla. Psykiatri määräsi abilifyn uudelleen aloitettavaksi, sanoin etten uskalla. Lääkäri kirjoitti 5mg aloitusannokseksi. Heilun ilmassa mutta en saa mistään kiinni vaikka yritän. Tunne että minua vainotaan on palannut, luulen myös että monet asiat ovat tarkoitettuja juuri minulle. Yleisesti kerrottavat asiat töissä, tuntuu kun siinä kerrottaisiin minusta. Kaikki ei pidä paikkansa mutta luulen että joku on juorunnut tai valehdellut minusta. Laulujen sanat ja radion äänet, nekin ovat minusta.

Työterveyspsykiatri lupasi tehdä muutamia testejä. Kyseenalaistin rajatilapersoonallisuushäiriön (f60.31) olevan oikea diagnoosi minulle. En tunnista sitä itsessäni, muutaman asian kyllä mutta en täysin. Ahdistaa, tuosta diagnoosista tulee vaan mieleen entinen hoitotahoni... ja se perkeleen lääkäri.

Lopullinen

"Angels can fly"
She whispered and jumped

Kun mä vaan voisin. Viedä pienen turvaan, saada varmuuden että sillä on hyvä olla ja että sen elämä jatkuu samalla kun päätän omani. Kun mää vaan voisin katsoa sitä vielä kerran silmiin, saada sen tajuamaan että tämä on ainoa oikea ratkaisu. Kun mää vaan voisin sulkea sen silmät ja kuiskata viimeisen kerran, sen viimeisen kerran "sua mä aina rakastan".

Seuraava talvi jää minun viimeiseksi. Sen päätin.

Ote irtoaa

Kolme kuukautta viimesimmästä, pieni hiljaiselo on tehnyt hyvää.. tai ainakin luulen niin. Kävin eilen viimeistä kertaa hoitotahon luona, siellä istui lääkäri ja hoitaja. Sanoin että haluan lopettaa, en halua enää jatkaa. Ensin ne yritti kääntää mun päätä. Sanoin vielä kerran, että haluan lopettaa. En halua enää jatkaa.

Töissä olen pystynyt käymään jotenkin, viikon olin poissa diagnoosilla F41. Mun on pakko pystyä, mun on pakko pärjätä. Ei mun pää anna periksi olla pois turhaan, laiskotella. Töissä yritetään painostaa etten tee liikaa, huilaa jos siltä tuntuu, otetaan lukkarista tunteja pois. En halua, mun on pakko suoriutua samalla tavalla kun muut, vaikka niillä ei ole sairas mieli, minulla on. Sain työkaverinkin huolestuneeksi. "Jos menisit päivystykseen?" "mutta jos tulen sun mukaan?" "en uskalla jättää sua viikonlopuksi yksin ilman apua.." En halua osastolle, en päivystykseen. En halua syödä lääkkeitä vaikka mun pitäis.


Syöminen on taas huonona. Syömishäiriö puskee päälle, haluaisin antaa periksi. Antaa sen puskee sinne minne se vie, tiedän että se kaikki loppuu siihen. Siitä olisin ehkä helpottunut. Keho haluaa liikkua ja elää, siihen mihin se on tehty. Mieli haluaa kuolla. Keho pitää mielen kunnossa liikkumalla isoja määriä, sellaisia määriä mitä keho ei oikeasti edes jaksa. Se vaan yrittää koko ajan, sen on pakko jaksaa. Se on yhtä perfektionisti kun minäkin.

Äänet on ollut läsnä koko kesän, myös erilaiset kasvot. Tunne että minua vainotaan. Tunne että tulen tapetuksi. En edes tiedä miksi juoksen karkuun. Haluan itse valita päivän jolloin kuolen, en halua että joku muu tekee sen puolestani.

Onpa ihanaa olla takaisin. Ihana rustata ajatuksia tekstiksi. En halua että blogini kuolee, yritän olla aktiivisempi. Työ ja vapaa-aika vie vaan liian paljon. Ehkä joskus jopa liikaakin.