"joo.. vaikka.."
Sitten tulikin hiljaista. Jokainen kysymys vetää mut vain hiljaisemmaksi, en pysty, en pysty puhumaan niistä.
Annoin vain hoitajalleni paperin missä oli osia minun päiväkirjamerkinnöistä viimeisten viikkojen aikana, merkintöjä missä kerron demoneista ja Anasta. Ahdisti niin paljon että halusin vain juosta karkuun. Selasin tunnekortteja joka helpotti, valitsin sieltä kortteja fiiliksestä jotka annoin hoitajalle.
"..ei."
"Mitä äänet käskee sua tekemään?"
"...satuttamaan itseäni."
"Kirjotat täällä että haluat osastolle.. kirjoitat että sua pelottaa olla kotona.."
Sitten iski taas hiljaisuus. Sovittiin että maanantaihin mennessä päätän osastosta jotain järkevää. En vain osaa päättää, toisaalta haluan, toisaalta en. Pelkään kotona yksin joka ikinen päivä, silti haluan vain olla kotona neljän seinän sisässä ja nukkua.
Viiltelin eilen, yöllä romahdin uudestaan. Tuntuu kun mut olisi hylätty, jätetty yksin virumaan. Tuntuu kun ei olisi ketään, tai onhan mulla Portugalilainen mutta siitäkään en osaa pitää huolta. Ainoa asia joka välittää, ainoa asia joka ei halua pahaa eikä katso pahalla. Siitäkään ainoasta asiasta en osaa pitää sellaista huolta mitä se ansaitsee. Olen paska, tiedän. En vain enää jaksa, enkä tiedä onko mun edes pakko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti