Eilen ahdisti ja masensi koko päivän. Illalla en enää tunnistanut omaa kämppääni, en tunnistanut itseäni peilistä. Viiltelin ja puhuin ilmastointikanaville, lopulta havahduin vessasta kasvot seinääpäin. Ei mennyt kauaa kun poliisit ja ensihoitajat seiso oven takana, sanoin etten halua taas lähtä päivystykseen johon toinen ensihoitajista totesi "me ei voida jättää sua yksin nyt". Ei auttanut kun lähtä ambulanssin mukaan, yhteispäivystyksen kautta psykiatrian päivystykseen ja siellä jäin pidempään päivystystarkkailuun eli vastaanotto-osastolle yöksi josta selvisin tänään illalla kotiin.
Osastolla oli paljon rauhallisempaa kun viimeksi, joku mies alkoi juttelemaan kun päädyin hetkeksi "ihmisten ilmoille" eli osaston olohuoneeseen. Muuten aika meni pitkälti sängyssä, sain olla kolmen hengen huoneessa yksin.
Torstaina katsoin tännepäin tulevat junat. Illalla kävin katsomassa vähän syrjemmässä yhtä raidetta. Katsoin kun se juna tulee, ensin näky vain valo, pikku hiljaa alkoi erottua junan keula. Mulla teki niin mieli hypätä alle, en häviä mitään. Katsoin kuinka nopeasti junat siitä kohtaa ajaa ja totesin että kyllä sillä henki lähtee. Olen niin valmis.
En jaksa enää taistella. Mun on helpompi kun pääsen pois.
Maanantaina taas hoitajalle aika, tuntuu kun siihen olisi ikuisuus.
Osastolla oli paljon rauhallisempaa kun viimeksi, joku mies alkoi juttelemaan kun päädyin hetkeksi "ihmisten ilmoille" eli osaston olohuoneeseen. Muuten aika meni pitkälti sängyssä, sain olla kolmen hengen huoneessa yksin.
Torstaina katsoin tännepäin tulevat junat. Illalla kävin katsomassa vähän syrjemmässä yhtä raidetta. Katsoin kun se juna tulee, ensin näky vain valo, pikku hiljaa alkoi erottua junan keula. Mulla teki niin mieli hypätä alle, en häviä mitään. Katsoin kuinka nopeasti junat siitä kohtaa ajaa ja totesin että kyllä sillä henki lähtee. Olen niin valmis.
En jaksa enää taistella. Mun on helpompi kun pääsen pois.
Maanantaina taas hoitajalle aika, tuntuu kun siihen olisi ikuisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti