"mutta sillon romahtaisin ihan täysin.."
"sitä juuri mietin."
Ja romahdin omahoitajani eteen. Miksi, miksi en vain osaa keskustella, osaa puhua, osaa kertoa omia kuulumisia. Vetäydyn vain suojautujan minätilaani ja olen siellä, piilossa kaikelta, piilossa kaikelta pahalta. Se pieni lapsi, haavoittuvainen ja herkkä piiloutuu kovan kuoren alle, jotka vuodet on kasvattanut hänen ympärilleen. "En halua sitä että täällä hymyilet ja 'voit hyvin' ja kotona rankaiset itseäsi, sen pitäisi olla toisinpäin." Miksi en voi vaan osata, miksi se pieni ja herkkä on kasvattanut sen kuoren. Ainoa jolla omahoitajani saa tietää todellisen vointini on nämä tekstit.
Eilen käytiin läpi omahoitajan kanssa "puolivuotis"-historiaa. Tammikuussa aloitin käynnit hänen luonaan. Kävi liian hyvä tuuri, koska sain niin ihanan hoitajan heti. Liikkuvan piti tänään käydä mutta aamupäivästä tuli soitto ettei tulekkaan. Huomenna on palaveri liikkuvan ja hoitajani kanssa. Pelottaa liikaa että on "pakko pärjätä yksin", eli että lopetetaan liikkuvan kanssa kotikäynnit.
Paino oli noussut eilisestä 500g. Ahdistaa, vitun 500g. Haluan sen pois. Ana väittää jatkuvasti etten ole elossa, en tarvitse ruokaa elääkseni koska minua ei ole. Perhe on rikkinäinen ja kolmihenkinen, koska minua ei ole. Minä puutun, minä olen kuollut. Lääkäri mainitsi taas palaverissa perjantaina kuinka minun pitäisi tulla puoliväliin vastaan. En vain enää tiedä kumpi on parempi; elää näin aina vai parantua. Pystynkö edes parantumaan? voiko minusta tulla edes normaali? En tiedä, mutta en halua olla normaali. Toivon vain, ettei hoitajani luovuta minun kanssa. Haluaisin että hän antaisi aikaa minulle puhua, koska tarvitsen sitä. Jos hoitotaho luovuttaa minun kanssa, minulla ei ole yhtäkään asiaa joka edes yrittää pitää minua pinnalla. Olen suossa, mistä en tiedä mihin suuntaan mennä joten vajoan vain alemmas ja alemmas.
Haluaisin vaihtaa blogin bvanneria ja nimeä. En vain osaa enää. Olen jo tottunut tuohon, joten tuntuu haastavalta vaihtaa. Kaikki näyttää kauhealle tuohon verrattuna. En vain osaa. Vaikka haluaisin.
"Pystynkö edes parantumaan?" Tuo fiilis tulee usein. Että kaikenlaista on yritetty, mutta mikään ei auta. Ja pelottaa, että muutkin menettävät toivon niin kuin minä olen menettänyt. Joskus sairaus tuntuu olevan niin syvällä, että se on melkein osa omaa persoonaa. Rankka blogi, mutta tykkään.
VastaaPoistaTuttuja ajatuksia, niin tuttuja. Ja kiitos, pyrin pitämään kuitenkin rehellisen linjan blogissa. Sen enempää kaunistelematta.
Poista