Loukussa

Sisällä kaikki on murrettu, kaikki on säpäleinä. Pieninä sirpaleina, pitkin poikin kehoa. Olen silti elossa, kaikki on kuulemma kunnossa. Olen ulkoapäin ehjä, iloinen ja naurava. Mietin monesti huomaako kukaan töissä etten ole kunnossa. Pelkään että saan potkut koska en vain kykene töihin. Silti olen siellä joka ikinen päivä.

Todellisuudessa olen rikki. Hymyilen ja nauran mutta sisälläni huutaa joku. Sillä on hätä, sillä on turvaton olla. Aivan kuten minullakin.


Jo muutaman viikon ajan, päivittäin, tuntuu että olen seurattu. Joku seuraa jossakin, kuvaa tekemisiäni. Demonilapset tuijottaa minua ja arpiani töissä. Olen piiritetty. Olen jäänyt kiinni, mutta mistä? Pelkään, pelkään joka ikinen päivä että kuolen, että Portugalilainen kidnapataan. Meidät hakataan tai että joku murtautuu kotiini. Pelkään kävellä autolta kotiin tai olla näkyvillä yleisillä paikoilla. Eniten pelkään kameroita.

Mutta minähän voin hyvin, koska käyn töissä. Vointini on erinomainen. Olen iloinen ja reipas.

Viikon päästä lääkäriaika. En ole käynyt viikkoihin hoitajan luona, enkä lääkärillä neljään kuukauteen. Ravitsemusterapiatkin peruin. En halua käydä juttelemassa, en halua avautua ihmisille kehen en luota. Aion sen myös sanoa lääkäriajalla, jospa se olisi viimeinen.