Olen ällistynyt. Miksi? Miten juuri minä ja blogini? Miten on mahdollista, että blogini vetää lukijoita päivä toisen jälkeen vaikka olen elänyt hiljaiseloa, uusiakin lukijoita on tarttunut liuta lisää. Tämä tekee minut iloiseksi, se tekee minulle olon että ehkä blogistani on apua, tarinoistani on apua jollekkin. Joku ehkä lukee säälistä, toinen samaistuu, kolmannella tulee ehkä surullinen olo eikä neljäs pysty edes lukemaan.
Minun syksyni on mennyt päällisin puolin hyvin, olen käynyt töissä, muuttanut, treenannut kovasti kohti uusia tavotteita, nähnyt kavereita... Kaikkea mitä minun oletetan tekevän. Sisällä on kuitenkin ollut onneton pieni tyttö joka ei ole saanut ulospääsyä. Alkusyksystä lopetin julkisen puoletn mt käynnit, tai ne oli tauolla. Sitten tuli muutto, tuli ero, ramppailua työterveyden psykiatrin luona ja psykoterapeutin luona. Asun nyt yksin, Portugalilaisen ja Komeetan kanssa uudessa asunnossa lähempänä työpaikkaa.
Pari-kolme viikkoa sitten oli verkostopalaveri jossa oli paikalla julkiselta puolelta hoitava lääkäri ja hoitaja sekä työterveydestä psykiatri. Päädyttiin jatkaa hoitoa minun ainoalla ehdollani; tutkimukset epävakaasta tehdään uudelleen. Tiistaina aloitettiin siis hoitajan kanssa SCID I josta jatketaan sitten kakkoseen.
Psykoterapeuttini on mahtava, hän saa joka kerta minulle sellaisen olon että olen jotain, jotakin miksi minun ei kannata heittää kirvestä kaivoon ja katsella junan aikatauluja jotta voisin hypätä sen alle. Terapeuttini saa minulle aina hyvän, itsevarman olon. Sellaisen olon että tajuan ettei minun kannata sairastaa, vaan parantua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti