Liikkuva ryhmä kävi tänään kotikäynnillä. Seuraava soittoaika on sunnuntaina. Sijaishoitajakin soitti, ketiannosta nostettiin päivystävän lääkärin suostumuksella kun oma lääkäri on lomalla. Liikkuvan kanssa juteltiin viikonlopusta, koko viikon nukkumisesta ensi viikosta. Juteltiin miten saan hommat kotona hoidettua. "Sää näytät tosi väsyneeltä" oli hoitajan kommentti. Huomenna on jo lauantai, omituista että sanon näin. Vihaan viikonloppuja, viikonloput ahdistaa. Paitsi nyt. Ristiriitaiset fiilikset siitä että omahoitaja palaa lomalta ensi viikolla. Edelleen tuntuu että niiden ainoa missio on saada minut hengiltä. Olen lähtenyt Anan matkaan kohti laihuutta, kohti täydellisyyttä. Eikä sieltä ole paluuta.
Tuntuu kun joku näkisi mut puhelimen kautta. Se seuraa mitä kirjotan ja minne, missä käyn ja kenen kanssa olen tekemisissä. Se koittaa pilata elämäni, en tiedä kuka se on, mutta tiedän jonkun seuraavan minua sitä kautta. Ahdistaa edes ajatuskin. Puhelin on pitkiä aikoja kiinni tai lentoprofiililla.
Luottamus on kun paperi kun se rypistyy,
se ei palaa ennalleen koskaan kun tulee tyrittyy.
Se on vaan silmänräpäys kun se omalle kohalle kolahtaa,
kestää tuhat kertaa kauemmin toipuu ku romahtaa.
Sinilintu laittelee viestiä ja soittelee, kai me muka ollaan väleissä mutta en tiedä. Ei siitä ole ikinä mitään tullut, enkä usko että tulee ikinä enää tulemaan. En vain luota, en uskalla luottaa. Enkä tiedä haluanko. Kerroin sille mun tilanteesta, "nää tuli kyllä ihan puskista" "en saa unta kun mietin sitä mitä sanoit". En edes kertonut kaikkea. Taas itketin yhtä ihmistä, vitun sairas paska minä. Kusipää.
Komeetta hyppii vapaana pitkin lattioita. Monet kysyy että eikö siitä ole vaivaksi, "ethän pysty edes Portugalilaisesta pitämään huolta" ne miettii. Mulla on ihan järkyttävä ikävä Portugalilaista. Samalla itken etten tule näkemään sitä enää koskaan, mutta tiedän että se on hyvässä hoidossa ja tulen näkemään sen vielä joskus, jossain. Katson kun Komeetta tutkii paikkoja, säntäilee pitkin lattioita ja hyppii sängyllä. Hetken tuntuu että happi kulkee. Komeetan taakse ilmestyy musta hahmo, uhkaava hahmo. Pillahdan itkuun ja huudan.
Tuntuu kun joku näkisi mut puhelimen kautta. Se seuraa mitä kirjotan ja minne, missä käyn ja kenen kanssa olen tekemisissä. Se koittaa pilata elämäni, en tiedä kuka se on, mutta tiedän jonkun seuraavan minua sitä kautta. Ahdistaa edes ajatuskin. Puhelin on pitkiä aikoja kiinni tai lentoprofiililla.
Luottamus on kun paperi kun se rypistyy,
se ei palaa ennalleen koskaan kun tulee tyrittyy.
Se on vaan silmänräpäys kun se omalle kohalle kolahtaa,
kestää tuhat kertaa kauemmin toipuu ku romahtaa.
Sinilintu laittelee viestiä ja soittelee, kai me muka ollaan väleissä mutta en tiedä. Ei siitä ole ikinä mitään tullut, enkä usko että tulee ikinä enää tulemaan. En vain luota, en uskalla luottaa. Enkä tiedä haluanko. Kerroin sille mun tilanteesta, "nää tuli kyllä ihan puskista" "en saa unta kun mietin sitä mitä sanoit". En edes kertonut kaikkea. Taas itketin yhtä ihmistä, vitun sairas paska minä. Kusipää.
Komeetta hyppii vapaana pitkin lattioita. Monet kysyy että eikö siitä ole vaivaksi, "ethän pysty edes Portugalilaisesta pitämään huolta" ne miettii. Mulla on ihan järkyttävä ikävä Portugalilaista. Samalla itken etten tule näkemään sitä enää koskaan, mutta tiedän että se on hyvässä hoidossa ja tulen näkemään sen vielä joskus, jossain. Katson kun Komeetta tutkii paikkoja, säntäilee pitkin lattioita ja hyppii sängyllä. Hetken tuntuu että happi kulkee. Komeetan taakse ilmestyy musta hahmo, uhkaava hahmo. Pillahdan itkuun ja huudan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti