And we run

Hetken ehdin jo miettiä osastoa, ehkä siitä voisi olla hyötyä. Hetken päästä ihmettelen miksi edes sain sairaslomaa, enhän minä sellaista tarvitse? Samalla kynä tippuu maahan, iskee järjetön ahdistus ja haluaisin viiltää. Lopputuloksena romahdan ja riehun hullun lailla. Ihan vain siksi että kynä nyt sattui putoamaan pöydältä. E kannustaa kokeilemaan osastoa, en siltikään osaa mitään päättää.

Aloitin eilen lääkityksen, 10mg escitalopramia. Jos hyvin menee niin tällä mennään ainakin toukokuuhun. Ensimmäisenä kun katsoin tuota pakettia mietin jos vain vedän nämä ja vähän jotain lisäksi, kaikki kerralla alas toivoen pahinta parasta. Koska taustalla on ylilyöntejä lääkkeiden kanssa niin minulle mietitään sopivan kokoisia pieniä purkkeja, millä en saisi tehtyä itselle mitään pahaa. En tiedä miksi edes kerroin niistä, en tiedä oliko se siksi että pohimmilta haluaisin pysyä hengissä vai olinko vaan täysi idiootti.


Välillä mietin, nykyään aika usein, olisiko elämäni parempaa jos en söisi. Olisin laiha ja kaunis. Tai ainakin laiha. Ana olisi ainakin onnellinen. Ana olisi kerrankin tyytyväinen minuun. Ruokahaluni vähenee päivä päivältä enemmän, ruoka-annokset pienenee ja ruokailun jälkeinen ahdistus ja fyysinen paha olo suurenee.

Itsemurha-ajatukset pyörii päässä, en saa niitä vaiennettua enkä tiedä edes haluaisinko. Haluan pois. En halua enää olla täällä. Mietin miksi kukaan ei voisi painaa liipasinta puolestani tai miksi olen niin heikko etten pysty sitä itse tekemään. Mietin kaikkia muita, mitä heille tapahtuisi? Näiden vuosien jälkeen tätä paskaa, jaksan vieläkin miettiä mitä tapahtuu jos lähden. Toisaalta tuntuu ettei mitään, vaikka järjellä ajateltuna tiedän ettei se ole totta.