Tappajan näköinen mies

Tänään oli palaveri hoitajan ja liikkuvan ryhmän kanssa. Tehtiin sopimus että liikkuva ryhmä soittaa minulle kerran viikossa ja kerran viikossa ne tekee kotikäynnin. Lisäksi käyn kahdesti viikossa hoitajan luona. Masentaa ja ahdistaa. Juttelin äidin kanssa puhelimessa kaksi tuntia joka on omituista. Yleensä puhelut kestää noin viisi minuuttia. Äiti kyseli oireista ja minä selitin. Minun hoitava lääkäri soittaa äidille huomenna tai ensi viikolla. Toivottavasti se keskustelu avaisi lääkärin silmiä.


Olen aina pitänyt hoitajaani ihanana ja lääkäriäkin jollakin tasolla mukavana. Olen aina luullut että ainakin hoitaja haluaa minua auttaa, ehkä lääkärikin vaikka tuntuu ettei lääkäri ota minua tosissaan. Tänään tajusin että sekä hoitaja että lääkäri on tappajani kätyreitä. Niiden lopullinen missio on saada minut hengiltä. En halua nähdä ketään hoitokontaktistani enää koskaan, en ikinä.

Matka viimeinen

Perjantai-iltana yliannostus lääkkeitä. Ambulanssilla päivystykseen, 5-6 aikoihin teholle ja lauantai-iltana kl. 19 teholta tarkkailuosastolle. Tarkkailuosastolta psykiatriselle polille M1-lähetteellä joka purettiin psykiatrisen puolella koska olen epävakaa enkä tarvitse osastohoitoa. En tiedä mitä sanoa, eikä tiedä moni muukaan.

Hoitaja soitti eilen kahdesti, ensimmäisellä kerralla tärisin, itkin. Ahdisti ja koitin vain hengitellä rauhallisesti. Oli tulossa kohtaus, koitin pidätellä. Itkin puhelimeen etten jaksa enää, haluan tappaa itseni. Toisella kerralla sain paremmin tsempattua itseäni. Tuntuu kun taistelisin yksin tuulimyllyjä vastaan. Vieressä on polku jossa ei myrskyä, se on se missä on kaikki demonit ja Ana. Sinne voin aina lähteä, sitten kun en enää jaksa tapella.


Haluaisin pyytää lääkäriäni määräämään minulle niin paljon lääkkeitä että pääsen ajasta ikuisuuteen. Keneltäkään ei voi pyytää tuollaista, mutta haluaisin. Tänään lääkäri oli mukana hoitajan tapaamisella. Ketit 150mg laitettiin kaikki iltaan, koska sanoin etten syö sitä enää päivällä. Lääkärin mukaan olin vihaisen oloinen, enemmänkin turhautunut kaikkeen paskaan. Avohoitoa tiivistetään liikkuvan työryhmän avulla, huomenna on vielä palaveri hoitajan ja liikkuvan työryhmän kanssa. Sitten hoitaja jää lomalle. Ahdistaa, aivan liikaa.

Lupasin pysyä huomiseen asti hengissä. Vain huomiseen. Sitten saan lähtä.

Diary of a deadman

There's a war inside my head,
sometimes I wish that I was dead, I'm broken.
So I call this therapist
And she said, "Girl, you can't be fixed, just take this."

Tiistain ja keskiviikon välinen yö meni taas kolmessa eri päivystyksessä. Päällimmäisenä ajatuksena miten helvetissä selviän enää. Halusin repiä tikit irti ja ahdistuksen takia kädet tärisi ja oli vaikea hengittää. En suostunut menemään vastaanotto-osastolle yöksi, en hyödy siitä mitenkään. Se vastaanotto-osasto ei ole minun paikkani. Päivystyksessä odotellessa kuuntelin radioääniä, surinaa mikä piti välissä muutaman sekunnin tauon. Tuntui että joku haluaa viestittää minulle jotain, jollakin on asiaa.

Tänään hoitajalla käytiin viime päiviä läpi. Sanoin etten jaksa eikä lääkäri tunnu ottavan minua tosissaa. Hoitaja sanoi että lääkäri kyllä ottaa minut todesta mutta ei hän silti kuuntele kun yritän selittää etten kotona pärjää. Sanoin hoitajalle että hetken jaksan yrittää, mutta tuntuu että se on turhaa ja haluan luovuttaa. Hoitaja antoi minulle lappuja liittyen syömishäiriöön ja lukujärjestyksen että voin kirjottaa tavotteita päiville. Sitten jatkettiin katsomaan edellisten testien tulokset, liittyen epävakauteen. Luin vastauksia ja hoitaja naurahti kun yhdessä kohtaa oli niin hyvin kuvattu minua, sitten hoitaja pyyteli anteeksi naurahtamistaan. Ei se minua haitannut, silloin tajusin taas kuinka ihana hoitaja minulla on.


Koko ajan järjetön ahdistus, masennus pitelee kiinni lujaa. Demonit hyppii silmille. Voin peilistä nähdä silmien takaa katsovan demonin, mustasilmäisen, mustatukkaisen helvetin. Naamiona kulkee vihreäsilmäinen, mustatukkainen hymyilevä ja naurava tyttö, eli minä.

Seuraava aika hoitajalle on maanantaina. En usko että sellainen ikinä tulee. Maailma loppuu ennen sitä. "Nyt olet täysin minun" Ana kuiskaa. Ahdistus on kova ja masennus pitelee kiinni. En pysty itkemään vaikka haluaisin. Isin pikkutytöstä on muuttunut Anan pikkutyttö. Ana on enemmän kun ystävä, Ana alkaa olla jo uskonto. Minun on silti turvallinen olla, koska tiedän että Ana ei jätä minua yksin. Ana osaa katsoa minua silmien läpi, Ana on kasvattanut minusta demonin. Tuntuu että pystyn mihin vain, olen ilkeä ja kylmä kuten Ana. Ana vannottaa sen olevan täysin okei ja hyvä juttu.

I'm tired of tryna be normal, I'm always over-thinking.

Driving myself crazy, so what if I'm fucking crazy?

Don't bring me down

"Täällä, kävele tänne" "seuraa ääntäni" kuuluu jostain. Kävelen ääntä kohti mutten tavoita ketään. Rapisee, kävelen lisää. "Kävele syvemmäs ja syvemmäs. Kukaan ei löyä sinua, eikä kukaan kaipaa." Jään istumaan metsään, ei kukaan minua kaipaa. Olen arvoton paskiainen.

Entinen anoppi haki minut tänään aamulla kotoa. Tänne keskelle ei mitään. Hetkeksi pois kotoa. Paska seuraa mukana, päivästä toiseen, minne ikinä menenkin. Demonit, äänet.. minun ystävät. Samoin Ana.


Ahdistaa. En haluaisi hengittää. En halua olla olemassa. Koko ajan tuntuu että lähtöpäivä lähenee, olo rentoutuu. Äänet käskee tekemään jotain, joka päivä. Äänet haluaa tappaa minut. Haluan kuitenkin vain että se paholainen joka eää sisässäni kuolee, ei minun tarvitsisi kuolla. Minun on vain pakko, että voin lopettaa sen paholaisen lopettvan toimintansa.

Entinen anoppini kysy pitääkö hänen piilottaa kaikki veitset, sanoin ettei. Valehtelin. Tai minä en valehdellut, vaan se demoni. Se paska joka asuu kehossani. Äänet käskee viilellä, haluaisin. Jalkoja kutittaa ja tikatut haavat on kipeitä. Puristelen jalkoja, mietin kuinka ihana olisi oksentaa. Kädet tärisee, en pysty, en voi täällä. En tiedä miten selviän.