Let her go

Ehkä jossain tuolla pilvien päällä on kukkaniitty....
Ainakin niin haluaisin uskoa. Äiti kertoi tänään itkien kuinka hän on minusta huolissaan, kyllähän minä sen tiedän. Äiti katsoi minua pitkään hiljaa silmiin ja sanoi "oikeesti" ja purskahti itkuun. Epävakaana en osannut reagoida tilanteeseen. Nuo tilanteet että joku itsee minun takia on liian vaikeita, koska en vain osaa.

Kaikki on niin tyhjää, toisaalta ahdistaa ja masentaa. Toisaalta en tunne mitään. Kaikki vaan on niin tyhjää. Kaikki tuntuu turhalta. Toivoisin vain, että voisin lentää nätisti pois ja että tänne jäävät tajuaa sen, miksi lähdin.



You can pretend it'll be alright,
said it to yourself but you know its just a lie.

Isä sukelsi snorkkelilla ja tutkaili meren pohjaa. Isä tuli takas ja totesi että tylsä pohja, ei siellä mitään ole. Sain snorkkelin ja lähdin samaa reittiä. Näin hylkyjä, mustia hahmoja ja kaloja. Sain paniikkikohtauksen ja uin takaisin veneelle. Isä kysyi näinkö koko pohjaa, sanoin vain ettei siellä mitään ollut.

Kysyin sijaishoitajalta olisiko perjantain aikaa voinut siirtää maanantaille tai tiistaille, "Sullahan oli omahoitajalle aika keskiviikkona, pärjäätkö sinne asti?", en uskalla sanoa etten pärjää. Sanoin vain että pärjään, koska pakkohan minun on. Minun on pakko pärjätä, ei ole muuta mahdollisuutta ellei halua kuolla.

Joka päivä mietin kauanko minun on pakko vielä jaksaa, joka päivä mietin saanko jo luovuttaa.

Karma

I should have known from the start,
you play reckless with my heart.
Toinen kunnollinen päivä Kroatiassa. Alunperin piti tulla jo keskiviikkona pois, mutta tulenkin lauantaina. Ahdistaa ihan suunnattomasti. Pitää pitää kulissia yllä, äänet koittaa pitää kiinni, äänet käskee näyttelemään ja olemaan hiljaa. Haluaisin vaan olla onnellinen. Olla onnellinen niinkun kaikki muutkin, tehdä asioita niinkun kaikki muutkin. Mutten pysty, en vain pysty. Äänet käskee tappaa, haluan tappaa sen olion sisältäni.



You let me here on my own,
for every reason I believed in, every lie that you told,
for every fight, you let me out in the cold.

Nään itselläni mustat silmät. Ana väittää ettei minua enää ole olemassa, en ole ollut pitkiin aikoihin enää ihminen. Ana kasvattaa demonia sisälläni, joka pääsee valloilleen, aina välillä. Kuulen päivittäin kehotuksia että minun pitäisi satuttaa jotain toista, pahimmassa tapauksessa tappaa. Nään unia murhasuunnitelmista ja itsemurhista. Tunnen oloni koko ajan vain erakoituneemmaksi, kaikki kyselee onko minulla kavereita, miksi en pidä yhteyttä heihin. Todellisuudessa katkon ihmisiin vaan välejä, että saisin olla yksin.

Ahdistaa ajatuskin että pitäisi ensi viikolla avautua taas omahoitajalle. En luota häneen, en luota häneen enää. En luota edes lääkäriini, en luota kehenkään. Luotan Anaan, luotan demoneihin. Haluaisin luottaa edes ystäviin, mutta todella harvoihin enää luotan. Kaikki vain lipsuu käsistäni, en pysy enää mukana, edes omissa tunteissa.

Osastohelvetti 2

Torstaina yliannostus. 20g ketiä, 20 000mg. Minulla ei pitänyt olla kun viikon lääkkeet kotona, ei pitänyt. Odotin pihalla lanssia, juuri ja juuri pysyin tajuissani. Oksensin pihalle muutaman kerran. Lanssilla päivystykseen, jossa join myös lääkehiiltä. Päivystyksessä uusi lääkehiili joka tuli ulos, oksensin kahdesti sen jälkeen. Yöllä pääsin teholla, teholla jouduin juomaan uudestaan taas lääkehiiltä joka pysyi sisällä. Seuraava päivä oltiin kiinni piuhoissa ja perjantai-iltana ambulanssi haki psykiatrian päivystykseen.

Päivystyksestä sanottiin että olen ensin viikonlopun yli, maanantaina tapaan sitten osastolääkärin. Viikonloppuna itkin monelle hoitajalle sitä miksen vain nukahtanut selälleen ja tukehtunut omaan oksennukseeni, silloin en istuisi nyt tässä. Sain ahdistuskohtauksia, juttelin Anan sekä demonien kanssa ja löin päätä seinään. Maanantaina osastolääkäri sanoi että saat olla huomiseen mutta päätin maanantaina lähteä kotiin.

Samana päivänä tuli käymään Liikkuva avohoito. Sanoin hoitajille että aion mennä junan alle illalla, junat joiden aikataulun katsoin osastolla ennen lähtöä. "Pakkaa kamat niin lähdetään päivystykseen. Sun on pakko saada kunnon hoitoa, et enää pärjää kotona" Kieltäydyin lähtemästä mutta sitten tulikin ilmoille ne kaksi kuuluisaa vaihtoehtoa; "joko me viedään sut tai soitetaan lanssi."


Päivystyksen kautta samalle osastolle, samaan huoneeseen, sain jopa samat omahoitajat. Olin osastolla kaksi päivää, hoitopalaverissa mukana oli avolääkäri, osastolääkäri ja omahoitaja. Sanoin lähteväni kotiin eikä kellään ollut sitä vastaan mitään. En edes tiedä, olisinko saanut jäädä. Palaverin aikana raavin vasemman peukun verille, ahdisti aivan liikaa. Avauduin avopuolen lääkärilleni etten luota häneen enkä pysty hälle kertomaan oikein mitään, kerroin myös että sama koskee omahoitajaani avopuolella.

Huomenna on sijaishoitajatapaaminen koska omahoitajani on lomalla. Huomenna lähden Helsinkiin ja lauantaina Kroatiaan. Enkä tiedä vielä milloin tulen takaisin. Ahdistaa, pitäisi pakata mutta en kykene. Haluaisin vain käpertyä omaan nurkkaani ja jäädä kotiin verhojen taakse piiloon. Pelottaa koska tiedän etten ole turvassa. En ole turvassa Analta, en demoneilta, en keltään.

Osastolla eristäydyin omaan huoneeseeni, välillä omahoitaja tuli hakemaan olohuoneeseen, istuin siellä hetken ja palasin huoneeseeni. Yksi potilaista tuntui uhkaavalta, se katsoi minua kun olisi halunnut tappaa minut. Joku käski minua hyökätä sen kimppuun, tärisin yksin huoneessani, koitin vaientaa ääntä päässäni. En halua, onko minun pakko? Ana kielsi välillä syömästä, pelkäsin että lihon. Vaa'an mukaan en ole lihonut ollenkaan osastoreissulla vaikka minusta tuntuu että olen. Omahoitaja totesi että "sää syöt kyllä pieniä annoksia".

Koitan kirjoittaa Kroatiasta jotain kuulumisia, parasta ikinä on että saan Portugalilaisen takaisin kotiin.

Osastohelvetti

Kolmatta päivää vastaanotto-osastolla.

Ne vain yrittää tappaa mua, Ana yrittää tappaa mua. Ahdistaa, masentaa. Eilen itkin omahoitajalle että miksi minun pitää elää kohtauksien yli. En enää halua.

Liikaa on tapahtunut, selitän myöhemmin tarkemmin.