Ainakin niin haluaisin uskoa. Äiti kertoi tänään itkien kuinka hän on minusta huolissaan, kyllähän minä sen tiedän. Äiti katsoi minua pitkään hiljaa silmiin ja sanoi "oikeesti" ja purskahti itkuun. Epävakaana en osannut reagoida tilanteeseen. Nuo tilanteet että joku itsee minun takia on liian vaikeita, koska en vain osaa.
Kaikki on niin tyhjää, toisaalta ahdistaa ja masentaa. Toisaalta en tunne mitään. Kaikki vaan on niin tyhjää. Kaikki tuntuu turhalta. Toivoisin vain, että voisin lentää nätisti pois ja että tänne jäävät tajuaa sen, miksi lähdin.
You can pretend it'll be alright,
said it to yourself but you know its just a lie.
Isä sukelsi snorkkelilla ja tutkaili meren pohjaa. Isä tuli takas ja totesi että tylsä pohja, ei siellä mitään ole. Sain snorkkelin ja lähdin samaa reittiä. Näin hylkyjä, mustia hahmoja ja kaloja. Sain paniikkikohtauksen ja uin takaisin veneelle. Isä kysyi näinkö koko pohjaa, sanoin vain ettei siellä mitään ollut.
Kysyin sijaishoitajalta olisiko perjantain aikaa voinut siirtää maanantaille tai tiistaille, "Sullahan oli omahoitajalle aika keskiviikkona, pärjäätkö sinne asti?", en uskalla sanoa etten pärjää. Sanoin vain että pärjään, koska pakkohan minun on. Minun on pakko pärjätä, ei ole muuta mahdollisuutta ellei halua kuolla.
Joka päivä mietin kauanko minun on pakko vielä jaksaa, joka päivä mietin saanko jo luovuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti