Sun täytyy vaan irrottaa

"Anoreksia on jo pitkällä, kun ruokavalio on merkittävästi kaventunut. Syömishäiriö voi hyvin, kun kaikki herkut on jätetty pois ja näläntunne on jatkuvasti läsnä. Anoreksia valtaa kehon ja mielen, kun liikunta on rääkkiä. Anoreksia on selvästi voitolla, kun sairastunut oksentaa nielemänsä ruoat"
(Syö tai itke ja syö, Erja Vanhala & Sanna Hälvä 2012)
"Sää oot selvästi laihtunut", syömishäiriöminä taputtaa olkapäälle, "hyvä tyttö, näin sitä pitää". Lääkäri soitti, sanoin etten syö enää olanzapiinia joka vaihdettiin ketipinoriin ja seroquel prolongiin. Lääkäri soittaa uudelleen 1,5vk päästä jolloin katsotaan lääkeasioita uudestaan.

Eilen iltalenkillä kiersin pururataa ympäri. Loppupäässä pururataa seiso mies, koirien vieressä. Huusin koirat luokseni ja lähdin juoksemaan takaisin, kun pääsin tielle vastaan tuli kaksi tummaa hahmoa joista toinen huusi perääni "pysähdy" useamman kerran. Juoksin vielä kovempaa kotiin. Ihan paniikissa.


Liikkuvasta soitettiin, kerroin aggressiivisuudesta, tuhopolttosuunnitelmista ja peloista. Ainoa asia mistä en kertonut oli harhat. En halua osastolle, enkä aio vapaaehtoisena sinne mennä. Huomenna on liikkuvilla kotikäynti, ahdistaa jo valmiiksi.

En uskalla nähdä ketään, en uskalla olla kenenkään tekemisissä. Huudan Portugalilaiselle vaikkei se tekisi mitään. Tuntuu kun joku pistäisi päähäni ajatuksia, ajatuksia taposta, murhista. Ne ei ole minua, eikä minun ajatuksiani. Saatan tarrata pyöräilijää pyörän tarakasta kiinni, kaataa sen maahan ja lähtä pois. Huudan kaikille, koska en kestä yhtään väärää sanaa. Liikkuvasta hoitaja kysyi kuinka syön, vastasin etten mitään. Haluan vain liikkua ja olla syömättä. Oleminen Anan "oppipoikana" kuudetta vuotta, tekee minusta hirviön. Hirviön, joka levittää vain paskaa ympärilleen.

Ei mitään hyvää minulle

"Et sinä tarvi muita, kun sinulla on meidät" Karua mutta totta. En koe että tarvitsen enää kavereita, kumma jos minulla sellaisia enää on. Minulla on Ana, ja ne pienet mustat hahmot. Ne ei jätä kun on paha olla, ne ei hylkää vaikka sanoisin mitä. Ne kulkee aina mukana. Ne haluaa välillä pahaa, käskee olla luottamatta toisiin tai käskee olla hiljaa. Silti, se kaikki on vain minun parhaakseni loppupeleissä.

Itken eteisen lattialla. Koirat pitäisi viedä aamulenkille, kello 13. Itken enkä saa kenkiä jalkaan. Mieli huutaa terää, järki huutaa lenkkiä ja minä olen hiljaa. Käytän koirat läheisellä nurmikolla. En uskalla pidemmälle, en halua tietää mitä siellä on. Ahdistaa käytävässä olevat kamerat. Ne on piilotettu seinään niin ettei niitä näe, mutta tiedän niiden olevan siellä. Koivu ahdistaa, koska tiedän että siellä on kamera, joku näkee aina, kun Koivu katsoo minua.

Ne sanoo mä oon keijukainen,
Ne sanoo mä en totta oo,
mä oon joku outo tulokas uusi asukas, niin ne puhuvat.

Ne sanoo mä oon menninkäinen,
en lihaa enkä verta oo,
mul on vähän noidan kykyjä, velhonäkijä, niin ne puhuvat.

Olen edelleen sitä mieltä etten tarvitse hoitoa. Pärjään yksin vaikka se onkin lähinnä selviytymistä. Ana vakuuttaa että hoitojen lopettaminen on hyvä idea. Tuntuu että se takoo päähäni ajatuksia, jotka ei ole minun omiani. En vain uskalla sanoa sitä ääneen hoitajalleni, päättäväisesti että lopetan hoidot tähän. Olen kyllä sanonut että tuntuu siltä etten halua enää käydä. En vain uskalla päättää mitään vaikka tuntuu että se on jo päätetty puolestani.

Tuntuu ettei minulla ole omia mielipiteitä, ei omia ajatuksia. Kaikki tehdään valmiiksi, että minun olisi helpoin elää.

Already gone

Käytiin taas omahoitajan kanssa keskustelu siitä miksi olen sulkeutunut, miksi olen vain suojautujan minätilassa enkä päästä edes omahoitajaani lähelleni. Eilen ahdisti taas niin paljon etten saanut happea, ainoa tie ulos siitä oli viiltää. Ennen viilsin vain pohkeita, nyt siitä kärsii myös vasen käsivarsi. Omahoitaja katsoi viikkokorttiani ja totesi "voi kun voisin sulta tuon tuskan ottaa pois, tai edes puolet siitä". Ollaan myös paljon omahoitajan kanssa juteltu miksi en luota lääkäriini ja kuinka saadaan se tieto menemään palavereissa myös lääkärille asti. Tulostan välillä omahoitajalleni tekstejäni, annoin luvan myös lääkärin lukea ne. Lääkärini soittaa minulle perjantaina.


Tuntuu että joku toinen syöttää päähäni ajatuksia. Eilen mietin tuhopolttoa, mietin että talossa täytyy olla ihmisiä. Haluan vain nähdä kun kaikki räjähtää ja ihmisiä kuolee. Sairasta, tiedän.. tai ainakin minulle on annettu niin ymmärtää. Kerroin tänään äidille nauraen eilisistä ajatuksista, siitä seurasi pitkä hiljaisuus.

Keskittyminen on ollut viime aikoina todella vaikeaa, lainailen kirjoja mutta en pysty keskittyä niihin. Ajaessa jos mieli katoaa muualle meinaan ajaa kolareita, koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain enkä jaksa pysyä yhtään paikoillani.

Kuuntelen biisejä, tai jotakin muita ääniä tarkasti. Välillä kuulen niiden välittävän jotain viestejä minulle. Välillä vain yritän huutaa, etten kuulisi mitään. Pääni täyttyy äänistä ja viesteistä, käskyistä ja vähättelystä. Peilikuvia vaikkei peilejä olisi lähelläkään. Kylmistä kosketuksista iholleni. Välillä kun yritän nukahtaa muistan sen yhden kohtauksen osastolla muutama viikko takaperin. Se vain pyörii ja pyörii aina uudelleen. Vaikka kohtauksen aikana minulla oli silmät kiinni, mutta silti näen sen niiin kuin istuisin kärpäsenä katossa. Se vain pyörii, eikä lopu.

Kuilu

Tahdon vain, tahdon vain kuihtua pois. Lentää kun pieni enkeli. Tahdon vain pois. Pari päivää olen miettinyt kuinka pärjään Portugalilaisen kanssa. Päivä päivältä huonommin. Lenkit lyhenee joka päivä. Ulos meneminen vaikenee päivä päivältä. Ahdistaa ja pelottaa olla ulkona, haluan vain olla kotona ja kuihtua. Kuihtua pieneksi ja kauniiksi. Ahdistaa lähtä ulos, koska käytävällä on kamerat. "Kai sää nyt tiedät ettei siellä oikeasti ole?" No mutta kun on, siellä ne liikkuu ja katsoo minua. Ne on vain minua varten siellä. Portugalilaisen takia yritän edes vähän skarpata, oli kamerat tai ei. Vaaka näyttää taas enemmän mitä viime päivinä. Ahdistaa vaikka tiedän että saan sen alas. Yhtä nopeasti kun se tulikin.


Vähän väliä se paha sisältäni siirtyy Portugalilaiseen, silloin se pieni ei ole minun hallittavissa, eikä se voi itse mitään päättää. Silloin Portugalilainen vain liikkuu ympäri kämppää, se ei kuuntele, se ei katso. Kun se katsoo suoraan silmiin se tuijottaa syvälle, se vain tuijottaa, eikä lopeta. Samaan aikaan kuulen käskyjä tappaa Portugalilainen. Silloin se paha kuolisi ja voisin jäädä henkiin. Toinen kaneistani on myös kätyri. Sen pienen elämä on pilattu jo ennen kuin se kunnolla edes alkoi. Sen pienen pitkäkorvan sisällä on tallentava kamera, sieltä se joku katsoo mitä teen. Sitä kautta se pääsee minun kotiini sisälle.