It hurts

Valehtelen kaikille etten ole kotona, en ole koska minulla on kiire. Todellisuudessa istun kotona, yksin. Syömishäiriö tiukentaa otetta, pelkään syömistä, pelkään sitä että joudun syömään jos lähden pois kotoa. Sama vanha kupla, tuttua ja turvallista. Osaston aikana laihduin kolme kiloa, ei se ole mahdollista, ei se vain voi olla.

Portugalilainen tuli eilen kotiin. Pieni oli niin innoissaan nähdessään minut. Edes joku haluaa nähdä, tai on iloinen kun nähdään. Eilen lääkäri poikkesi hoitajakäynnillä, ketipinor vaihdettiin mirtazapiiniin joka ei ainakaan viime yönä nukuttanut sen kummoisemmin.


Valehtelen kaikille että voin hyvin, en uskalla sanoa etten voi. Portugalilaisen pystyn hoitamaan, jotenkin. Puput pysyy hengissä, itsestäni en tiedä. Annan ymmärtää että kaikki on hyvin, todellisuudessa en pääse kauppaan, en uskalla käyttää Portugalialista kun silloin kun ihmiset on töissä/nukkumassa. Päivällä käydään vain pissalla ja painitaan vähän sisäpihalla. Ruoka menee vaihtelevasti sisään. Itsemurha-ajatuksia, ääniä. Jätän lääkkeitä syömättä koska minua käsketään, kukaan ei tiedä sitä. Kameroita käytävällä ja Koivussa. Kaikki ne on yhden hymyn ja kahden sanan takana, "voin hyvin". Veitsi ja lääkepurkit kutsuu minua. Äänet kehottaa tekemään sen, pahimpana isän ääni.

Huudan ääniä vastaan, ei se niitä vaimenna, ei ne kuuntele. Hoitajalle yritän vähän purkaa muuriani, heti jos tilassa on joku muu pidän kaiken kasassa, ja voin hyvin. Joku minussa ihailee sitä että pärjäisin täysin ilman ruokaa, monta päivää. Joku minussa ihailee luita, kuihdun eikä kukaan tiedä sitä. Kuihdun, eikä ketään kiinnosta. Ei edes minua. Se tekee hyvää.

Portugalilainen on iloinen oma itsensä, tunkee mamman syliin, pusuttelee pupuja. Välillä tuntuu että se yrittää piristää, vaikkakin se saa minut vaan itkemään. Itkemään sitä, etten voi antaa sille niin hyvää kotia kun tuollainen kultakimpale kaipaisi. Kuitenkin yritän parhaani.

Tuu mua vastaan

Lauseita lauseen perään. Pitkästä aikaa kirjoittaminen tuntuu tahmealta, tuntuu kun mikään ei onnistu. Haluan kotiin osastolta, haluan olla taas yksin. Vielä kaksi päivää niin pääsen pois, kaksi pitkää päivää.

Raiteita, itsemurha-ajatuksia ja liikaa ääniä. "Millainen on sun henkinen hyvinvointi tällä hetkellä?" "...hyvä" ja osaston ovet aukesivat hetkeksi. Hetkeksi pääsen pois sieltä helvetistä. Osasto on aivan täynnä, se ahdistaa liikaa. Liikaa ihmisiä, liikaa hälinää.


Pää painuksissa mainitsi hän kerran murheistaan,
Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan,
kKuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?
Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju nukkui pois.
Eilinen päivä oli pelkkiä itsemurja-ajatuksia. Ajatuksia jolla saan hengen pois, ajatuksia miksi haluan pois. Illalla juteltiin osaston omahoitajan kanssa siitä miksi näytän siltä että kaikki on hyvin vaikka samalla mietin miten saan hengen pois. On vaan liian helppo näyttää siltä että kaikki on hyvin, kuin selittää mikä on huonosti.

Elefantin paino

Ja jonain päivänä se elefantti siivet saa selkäänsä,
lentää kauas pois omiensa luo.
Avaruusoliot työntää päähäni ajatuksia, käskee tekemään asioita mitä en halua. Olen laihtunut kaksi kiloa osastolla mitä en ymmärrä, minunhan piti olla lihonut. Tänään on hoitoneuvottelu, lääkäri ei ole paikalla. Minun pitäisi päättää haluanko jäädä vai lähteä.



Oon pahoillani en osannut lohduttaa,
mut lupaan vielä se helpottaa.
Fyysinen pahoinvointi, huonot yöunet, levottomat jalat ja sähköiskut. Vitun abilify, voisin lopettaa sen jo. En halua syödä lääkkeitä, en halua parantaa oloani, haluan elää tässä ja nyt demonien kanssa.

Oksennan vaikken ole syönyt mitään. Eilen tein läsnäoloharjoituksia ja hengitysharjoituksia joista avopuolen omahoitaja tulee yllättymään. Koko ajan pitäisi olla tekemässä, samalla puskee väsy, en jaksa pysyä pystyssä. En kestä tätä oloa, en halua kestää.

Osastoelämää

Taas osastolla. Äänet käskee tappaa, tappaa jonkun toisen. Istun vain omassa huoneessa, olohuoneessa on kamera, en uskalla mennä sinne. Minulla on liian ikävä Portugalilaista, niin ikävä <3