Anna mä puhallan

Hei kulta itke vaan jos sua itkettää,
sä puhut menneistä, niis on kestettävää
ja sä kestit kaiken ilman ketään, sä selviit mistä vaan.
Eilinen päivä oli täynnä ääniä, pyöräilijöitä jotka haihtuvat pois, liikaa ihmisiä, liikaa kaikkea. Joka päivä yritän taistella sitä vastaan etten joutuisi osastolle, en halua enää sinne laitokseen. En syö edelleenkään lääkkeitä, äänet käskee olla ottamatta, liian helppoa vain mennä niiden tahtiin. Treenimäärät on lisääntynyt roimasti salinvaihdoksen myötä. Haluan vain kelvata, haluan vain olla sopiva.

En uskalla puhua äitille, tiedän että äiti passittaa minut suoraan suljetulle. Tahtoisin, mutta en voi. En uskalla. Yritän vain pärjätä, huojumatta. Pärjätä yksin, välillä Portugalilaisen kanssa. Neiti on viettänyt osan öistä äidin luona, silloin kun hermoni ovat kireällä enkä jaksa ylimäärästä sähläystä.


Sydän lyö omituisesti, kurkkua kuristaa. Tuntuu kun joku pomputtaisi, pomputtaisi trampoliinilla enkä halua. Se joku vain pomputtaa, verkko heiluu enkä halua. Sydämenlyönnit tuntuu kurkussa asti, välillä on kylmä. Heikottaa. Yritän selviytyä, kuten aina. Tänään on liian monta kertaa käynyt mielessä kauanko minun on vielä pakko jaksaa. Pakko jaksaa tätä helvettiä. Haluaisin antautua, antaa periksi ja luovuttaa.

Omahoitaja ehdotti abilifyä injektiona, kysyi miten hän voisi olla tukena siinä että söisin lääkkeeni. En usko että kukaan pystyy olemaan äänien tukena. Sanoin ei injektiolle, en halua piikkikammoisena mitään lääkettä injektiona. Tarpeeksi vaikeaa on huomenna mennä verikokeisiin koska lääkäri haluaa. Olen viivytellyt sitä monta viikkoa, liikaa viikkoja. Koska en pysty.

Pitelen asetta, mut mä en ammu

Olen kyllästynyt pelkäämään,
siks nukun pistooli mun tyynyn alla.

Tämä tauti vei järjen, vaikka vastaan taistelin
kuule mun toive, mä haluan pois
eikö aikani täynnä jo ois?
olen jo nähnyt tämän elämän, kaiken sain ja vielä enemmän.
Tuntuu että olen yksin. Yksin omien ajatuksieni kanssa. Tuntuu ettei hoitaja usko mitä puhun, lääkäri on jo pitkään ollut uskomatta. Kuitenkin on alkanut tuntua että pikku hiljaa lääkäri saa oikeanlaista käsitystä millaista tämä elämä on.

Lääkkeitä en ole syönyt enkä uskalla kertoa todellisuutta kellekkään. Hoitaja tietää jotain, kukaan muu ei mitään. Jos otan yhdenkään väärän lääkkeen tulee kauhea huuto ja halveksuminen. En jaksa kuunnella, kaikki pysyy tyytyväisempinä kun olen syömättä lääkkeitä.


Eristäydyn sosiaalisesta elämästä taas pikku hiljaa, samalla aggressiiviset ajatukset muita kohtaan tekee paluuta. Se paha, demoni, sisälläni koittaa päästä irti. Kurkkua kuristaa ja tuntuu kun joku tulisi kuorestaan ulos. Se tahtoo pilata elämäni, pilata kaiken. En uskalla kertoa kellekkään, viime kerralla jouduin osastolle. En halua osastolle edelleenkään. Haluan koittaa, haluan pystyä elää kotona.

Keinu

Tämä on pelkkä käytäntö
tämä on pelkkä ystävällinen ele,
jotta saisit tietää aikasi olevan lopussa.


Ei sanoja. Äiti tulee tänään, Portugalilainen pääsee vihdoin turvaan sitten kun mua ei enää ole. Nämä itsetuhoiset ajatukset tappaa minut, aamulla herään samoihin ajatuksiin mihin illalla nukahdin.

Päästä mut pois

Kaikkeen tottuu ja sydän turtuu
mut mä tahdon vapauteen.
Tuntuu että on liian pitkä aika kun olen viimeksi saanut tekstiä aikaseksi. Olen kirjoittanut ja kirjoittanut mutta kaikki on jäänyt luonnoksiin. En saa tarpeeksi asiallista tekstiä aikaseksi. En osaa enkä pysty. Kirjoittaminen, lukeminen ja keskustelut muuttuu päivä päivältä vaikeammaksi. Tuntuu vaikealta lukea tai pysyä mukana keskusteluissa. Välillä meinaan lasittua omaan maailmaani tai omiin ajatuksiini liikaa, välillä harhat häiritsee.

Viikonloppu meni ihan kohtalaisesti. Huomaan että syömishäiriö tiukentaa otetta, reissun aikana minun oli pakko etsiä vaaka, minun on pakko tietää paljonko painan. Samalla uskottelen itselleni että se olen vain minä ja minun muuttuneet rutiinit. Samalla kuitenkin toivon että joku päivä tämä paska syömismörkö tappaa minut, annan Anan voittaa, on se sen jo ansainnut.




Kerroin eilen omahoitajalle etten tiedä kuinka enää selviän tästä. Kuinka jaksan tapella mielen kanssa joka haluaa kuolla. Tuntuu kun joku tunkisi ajatuksia päähäni että saisi minut hengiltä. Meinaan jatkuvasti takertua veitseen, painan sitä ihoa vasten.

Paino tippuu ja syömishäiriö sisälläni hyppii innosta ja onnesta. Päivässä saan maksimissaan alas muutaman hedelmän ja jotain nestemmäistä. Siitä huolimatta iltaisin on pakko lähtä salille, pakko saada kulutettua se minkä saan alas. En halua lihoa, en vain halua lihoa enää.