Born to die

Choose your last words,
this is the last time,
'cause you and I, we were born to die.

Pitkästä aikaa kuulumisia. Olen täyttänyt itseni töillä jotta unohtaisin aivan kaiken. Liikkuvien käynnit loppui pari viikkoa sitten, tänään ne vielä soittaa mutta minä en vastaa. En halua. En halua puhua paskaa luurin kautta, vakuutella että voin hyvin. Todellisuudessa asia on toisin. Olen perunut lääkärikäynnit, terapiakäynnit ja ratekäynnit. Olen perunut viimeisen kuukauden aikana aivan kaiken.

Itseänsä tappaminen pyörii päivittäin mielessä. Lääkkeitä, lääkkeitä ja lisää lääkkeitä. Sekä viinaa. Pyörittelen pillereitä kädessä kädet täristen, mun on pakko saada ne kaikki alas kerralla. Se on kuin joku pakkomielle, mutta en ole varma onko se minun, Anan vai Auran pakkomielle.


Luulin mua paljon vahvemmaksi
etten voi mennä täysin rikki
en niin pahoin ettei siihen ratkaisua ois
luotin että varjoista mä aina pääsen pois
Välillä en tiedä kuka olen tai mistä tulen. Romahtelen, itken ja hakkaan päätä seinään. Huudan ja kiljun. Väännän hoitajan kanssa että olen työkykyinen vaikka hoitaja on toista mieltä. Perun lääkärikäyntejä etten jäisi saikulle. Koska en halua, mun on pakko tehdä töitä vaikka en jaksaisikaan. Pidän murheet omina tietoinani, jopa J:lle esitän hyvinvoivaa ja pirteää. Kukaan ei tiedä kuinka voin, ei vanhemmat, ei hoitotaho, ei J, ei ystävät... ei kukaan. Paitsi ehkä Portugalilainen.

Help me breathe

You let me here on my own
for every reason i believed in, every lie that you told
for every fight, you let my out in the cold.

Aura huutaa sisälläni, Aura koittaa pyrkiä tulemaan taas pintaan, se haluaisi ulos mutta ei se pääse. Se on osa minua, me elämme ja kuolemme yhdessä.

Ana määräilee vieressä, kommentoi joka asiaa mitä teen. Olen yksin kotona, kunnes Ana tulee istumaan ruokapöydän ääreen. Se katsoo minua nyrpistyneenä. Hetken se istuu ja katsoo. Sitten se katoaa.

Itken. Yksin kotona.
Huudan. Mutta kukaan ei kuule.
Hakkaan päätä seinään, hakkaan kovempaa.

Aura voisi olla jo hiljaa, sitä ei tarvita.

The kill

Oli mullakin voimaa vaan vähän,
mä en oo näkymätön,
mä oon hengissä vielä.
Koko viikko on mennyt sängyssä maaten, mikään ei ole kiinnostanut ja kauppareissut siirtyy vaan päivästä toiseen. Työt pitää jotenkin pinnalla, koitan jaksaa viimesillä voimilla edes käydä töissä. En tiedä mitä tekisin jos joutuisin sieltä pois, en varmaan olisi enää minä.

Eilen laskeskelin taas lääkkeitä, järjestelin kaikki uudelleen. En vedä niitä, en vedä kaikkea kerralla toistan itselleni. Ne huutaa mun nimeä, äänet käskee ottaa. Se on isän ääni, isä joka käskee tappaa minut.


Haluaisin vaan itkeä, viiltää ja huutaa. En vain osaa, en osaa itkeä, en saa viiltää enkä pysty huutamaan. Kun joku saisi tämän pahan olon sisältä pois, joku voisi sen viedä mukanaan.

Ollaan taas oltu Sinilinnun kanssa yhteyksissä, taas hairahdan siihen. Miksi aina teen sen virheen, satutan sillä vain itseäni. Sinilintu on kuitenkin edelleen äärettömän tärkeä, aivan liian tärkeä.

Laulu viimeinen

Mut vaikka mä uskon ihmeisiin,
en taikoja tehdä voi.
Palaveri liikkuvien kanssa, päätettiin muutama käyntikerta, soittokerta ja sitten ne jää pois. Silti minulle jää soittolupa jos iskee hätä. En voi hyvin, en oikein tiedä mitä pitäisi sanoa tai tehdä. Liu'un virran mukana, tuntuu etten voi tehdä mitään. Minä vain liu'un ja huudan kipua, mutta virta ei pysähdy. Lopuksi hukun.

Mieli taistelee ja mä antaudun, kun
laulan viimeisen, laulun viimeisen.
Matka viimeinen voi mut vihdoin pelastaa.
Demonit hyökkää ovista ja ikkunoista, en ole missään turvassa, edes omassa kotona. Lisää merkkejä, tappomerkkejä. Niitä on ilmestynyt tavaroihin. Pistän tavarat piiloon kaappiin tai esimerkiksi lakanan alle josta J on ihmeissään. En uskalla kertoa, en uskalla kertoa että minua seurataan taas puhelimen kautta, joku lukee viestini, tietää sitä kautta missä olen. Kuuntelee joka ikisen puhelun, selaa puhelimeni läpi ja samalla lukee minua kun avointa kirjaa.



Haikuli taikuri, ei mul oo taikavoimii.
Ei, mä en oo yli-ihminen.
En pääse läpi näiden kilpien.
Lääkkeet houkuttaa, ne huutaa päivittäin nimeäni. Kädet täristen otan oikean lääkeannoksen. Vedä vielä muutama, niistä tulee parempi olo, joku kuiskaa. "vain muutama, silloin pääset parempaan paikkaan" se jatkaa. Ajatukseni ei ole enää omiani, ne on jonkun toisen. Tuntuu etten osaa ajatella, en pysty. Aura ajattelee puolestani, se tyyppi onkin liikaa nostanut päätään viime aikoina.

Kuulen omaa ääntäni, vaikken se ole minä. Ihan kun joku puhuisi vieressä mutta minun äänelläni. Se puhuu rumia, kauheita asioita. Se toivoo minun kuolevan, kukapa ei toivoisi.

Vaikka kaikki kaunis murtuu,
oot aina siellä minne meen.
Kaikkeen tottuu ja sydän turtuu
mut mä tahdon vapauteen.
Kun mietin itsemurhaa, silloin tunnen vapauden, kahleet päältäni putoaa. Olen vapaa. Mietin myös äitiä, ajatuskin saa minut itkemään. Kuitenkin odotan sitä hetkeä kun uskallan sanoa kaikille heipat. Odotan sitä hetkeä kun kaikki tämä taistelu on ohi, demonit on voittaneet taistelun ja rauha asettuu minun ympärilleni.