Lopullinen

"Angels can fly"
She whispered and jumped

Kun mä vaan voisin. Viedä pienen turvaan, saada varmuuden että sillä on hyvä olla ja että sen elämä jatkuu samalla kun päätän omani. Kun mää vaan voisin katsoa sitä vielä kerran silmiin, saada sen tajuamaan että tämä on ainoa oikea ratkaisu. Kun mää vaan voisin sulkea sen silmät ja kuiskata viimeisen kerran, sen viimeisen kerran "sua mä aina rakastan".

Seuraava talvi jää minun viimeiseksi. Sen päätin.

Ote irtoaa

Kolme kuukautta viimesimmästä, pieni hiljaiselo on tehnyt hyvää.. tai ainakin luulen niin. Kävin eilen viimeistä kertaa hoitotahon luona, siellä istui lääkäri ja hoitaja. Sanoin että haluan lopettaa, en halua enää jatkaa. Ensin ne yritti kääntää mun päätä. Sanoin vielä kerran, että haluan lopettaa. En halua enää jatkaa.

Töissä olen pystynyt käymään jotenkin, viikon olin poissa diagnoosilla F41. Mun on pakko pystyä, mun on pakko pärjätä. Ei mun pää anna periksi olla pois turhaan, laiskotella. Töissä yritetään painostaa etten tee liikaa, huilaa jos siltä tuntuu, otetaan lukkarista tunteja pois. En halua, mun on pakko suoriutua samalla tavalla kun muut, vaikka niillä ei ole sairas mieli, minulla on. Sain työkaverinkin huolestuneeksi. "Jos menisit päivystykseen?" "mutta jos tulen sun mukaan?" "en uskalla jättää sua viikonlopuksi yksin ilman apua.." En halua osastolle, en päivystykseen. En halua syödä lääkkeitä vaikka mun pitäis.


Syöminen on taas huonona. Syömishäiriö puskee päälle, haluaisin antaa periksi. Antaa sen puskee sinne minne se vie, tiedän että se kaikki loppuu siihen. Siitä olisin ehkä helpottunut. Keho haluaa liikkua ja elää, siihen mihin se on tehty. Mieli haluaa kuolla. Keho pitää mielen kunnossa liikkumalla isoja määriä, sellaisia määriä mitä keho ei oikeasti edes jaksa. Se vaan yrittää koko ajan, sen on pakko jaksaa. Se on yhtä perfektionisti kun minäkin.

Äänet on ollut läsnä koko kesän, myös erilaiset kasvot. Tunne että minua vainotaan. Tunne että tulen tapetuksi. En edes tiedä miksi juoksen karkuun. Haluan itse valita päivän jolloin kuolen, en halua että joku muu tekee sen puolestani.

Onpa ihanaa olla takaisin. Ihana rustata ajatuksia tekstiksi. En halua että blogini kuolee, yritän olla aktiivisempi. Työ ja vapaa-aika vie vaan liian paljon. Ehkä joskus jopa liikaakin.

Rakastettu

Jaksoin kaiken ja lisää vaikka niin moni nääntyi,
olin varma: "Mä hallitsen virtaa" kunnes kohti se kääntyi.

Minä unen läpi vajoan,
joku jätti höyhenen huoneeseen ja niin kuin jostakin kaukaa
Mä kuulisin kuiskauksen:

Älä pelkää, älä pelkää,
sinä et pääse putoamaan.

Tummia varjoja. Ne tummat varjot seuraa minua paikasta toiseen. Tummia olentoja, ne nauravat minulle. Niillä on ilkeät kasvot ja kova ääni. Ne riivaa minua. Hetken päästä, hetken päästä ne kaikki on poissa. Yhtäkkiä on hiljaista. Pelottavan hiljaista. Kävelen kadulla, kadun varressa on ihmisiä. Ihmisiä jotka nauraa, vitsailee, iloitsee elämästä. Minua ahdistaa, ahdistaa entistä enemmän koska tuntuu että ne juttelee minusta. Olen varma siitä. Tuntuu että olen kaikkien puheenaiheena. Töissä muut puhuu selkäni takana, tuntemattomat ihmiset kommentoi. Olen kaikkien puheenaihe.


The best I can do
is just get through the day.
Minua kiehtoo pitkästä aikaa syömättömyys, laihuus, minua kiehtoo pitkästä aikaa kaikki syömishäiriössä. Haluan olla täydellinen, en voi olla sitä nyt. Haluan pystyä siihen taas. Haluan nähdä jokaisen luun, haluan litteän vatsan, haluan ettei jalkani osu yhteen. Haluan olla laiha, pieni ja laiha.

Heaven

Ikkunalauta tuntuu kylmältä mut silti istut siinä kun et halua
mennä ulos kun sä niin pelkäät et ne kuiskaa
ne toisilleen kuiskaa
kuinka väärässä sä oot
koska mä huomaan
kun sä katsot peiliin et katso siihen ikin suoraan
vaan sä vertaat itseäsi muihin ja teet muotin
sä teet niistä muotin vaik
sun ei tarvi siihen sopia
sun sateiset silmät
ne näkee vaan pilvet
mut oot siltiki niin älyttömän kaunis
sun pitäs muistaa
että kukaan meistä ei ole täydellinen eikä voiskaan
kun tää maailma on täynnä virheitä
sä huomaat mä lupaan et sä huomaat
et sä oot hyvä just noin kun oot
Lyriikat jotka on aiemminkin kuultu tässä blogissa. Omaan huonon itsetunnon ja luulen että tulen kärsimään siitä enemmän tai vähemmän koko elämäni. Syömishäiriö on ollut vahvasti mukana pilaamassa itsetuntoani ja käsitystä omasta kehosta. Näytän joka päivä lihavalta, ihan sama miten pukeudun tai olen, olen silti lihava. Mietin edelleen päivittäin olisinko onnellinen jos lopettaisin syömisen, olisinko onnellisempi jos olisin luuta ja nahkaa, jos jokainen luu törröttäisi. Olisinko onnellinen jos tanssisin täysin Anan pillien mukaan, silloin ainakin olisin turvassa kaikelta. Syöminen ahdistaa vaikka saankin joka päivä syötyä. Jos joku kommentoi ruokiani haluaisin heittää sen roskiin ja olla syömättä. Nälän tunne on niin ihana, niin tyhjä ja puhdas olo.


Jäätelökioskin takana olen piilossa sua.
Kaikki on tyhjää täynnä. Portugalilainen on äidin luona yökyläilemässä ja tuntuu niin tyhjältä ilman sitä höpönassua. J haluaa että jatkan käyntejä hoitajan luona ennen terapianalkuani. En vain halua, muistan vaan ne paskat jutut mitkä hoitajani on heittänyt. En saa niitä pois mielestäni. Toisaalta on hirveä ikävä, ikävä sitä aikaa kun ne käynnit oli minulle henkireikä. En pystynyt olemaan edes viikkoa ilman niitä. Olin tunnollisesti aina paikalle, vaikka se onkin epävakaalle hyvin harvinainen piirre. Sitouduin täysin ja sain jopa hoitavan lääkärinikin ylpeäksi minusta.

En tunne oloani sairaaksi. En tunne että jotain olisi vialla. Kaikki "epänormaali" on liian arkipäivää etten enää havaitse että voisi ehkä mennä paremminkin. Odotan kauhulla hetkeä kun menen juttelemaan pomolleni saisinko käydä terapiassa työpäivän aikana. En minä tarvitse terapiaa, en enää.