Luurangot kaapissa bailaa

Anteeksi jos loukkasinkin teitä
kun pahat voimat minut vei

Olen ottanut ja saanut teiltä paljon
vaan kaiken tahdoin pitää omanain
Toista päivää jo töistä pois. Mulla on kylmä koko ajan, tuntuu kun mua vainottaisiin. Videokuva pyörii ja minä olen kohteena. En halua olla sellainen, haluan olla yksin omissa oloissani. Miksi minua ei voida jättää rauhaan.

Hoitaja soitti eilen, kysyi mielipidettä hoidon lopettamisesta joka on edelleen se sama - haluan lopettaa hoidot julkisella. Työterveyspsykiatri haluaa kuitenkin verkostopalaveria, suostuin yhteen palaveriin. Minun lähetettä julkisella ei siis vielä suljeta tulevan palaverin takia. Työterveyspsykiatrin mielestä psykoterapia ei ole minulle se oikea paikka nyt. Olen eri mieltä ja tiedän että pystyn kaivamaan sen lähetteen vaikka väkisin. Siihen mennessä käyn omakustanteisesti terapiassa. Se ainakin auttaa minua, sieltä lähtiessä olo on hyvä ja jotenkin... normaali.



Menneisyys mua taas ohjaa, sen äänen koitan vaientaa.
Ketähän voisin syyttää jos, todisteet puuttuu
ja oon itse se sekopää
Joka pohjan pudottaa, kaiken tutun räjäyttää,
kauankohan pää kestää, en olekaan valmis.

Perkeleen syömishäiriö. Vihaan ja rakastan sitä yhtä aikaa. Tai en edes rakasta - ihannoin ja jumaloin. Sen on kuin uskonto. En vain haluaisi joutua enää niin alas mutta toisaalta taas haluan, haluan olla se laiha ja kaunis. Samalla kuitenkin onneton. Haluan jollakin sairaalla tavalla että se sairaus vie mut pois, haluan että se sairaus vie mut täältä, että se tappaa mut. Syön paljon vähemmän kun ennen, vähennän huomaamattani annoksia. Olen hukassa, eksynyt.

Tänään vielä terapeutille kertomaan nämä asiat. Pelottaa...

Tornado

Ei auta lääkkeet, ei psykoterapia
vaik vetäis perseet ja koittais kaveria.
Olen yksin. Tai ainakin tuntuu siltä. Terapeuttini ja ystäväni yrittää sanoa etten ole, en vain voi tunteille mitään. Ne vain vie, vie minut mennessään. Muutan pian, lähemmäksi työpaikkaani josta olen toisaalta innoissani mutta surullinen. Muutan yksin, J ei tule mukaan mutta ei olla siltikään erottu. Vaikka kaikki luuleekin niin.

Olen alkanut taas oksentamaan. Bulimia nostattaa päätänsä, "voit sää nuo syödä kun muistat oksentaa heti". Samat vanhat kikat jolla saan kaiken ruoan pois, tai ainakin luulen saavani. Perjantaina itkin töissä työpaikkaohjaajani edessä, en meinaa kestää sitä ihmistä. Välit tähän työkaveriin josta aiemmin kerroin on viilentynyt, koska olen tunnevammainen yksilö. Hän haluaa auttaa, hän haluaa vain hyvää. Minä tyrin kaiken enkä ota apua vastaan. Loppupeleissä välttelen häntä koska sattuu, sattuu niin paljon oma typeryys.


Abilifyn kanssa menee ihan hyvin. Kauheat olot mutta pahimmat on yö-aikaan ja saan kuitenkin nukuttua kohtuullisesti. Uusi terapeuttini on ihana, työstetään tällä hetkellä tunteita jotta päästään kiinni syömishäiriön aiheuttamaan ahdistukseen.

Minun recovery-tilin löytää instagramista nimimerkillä @privatahtitaivas. Hyväksyn saman tapaiset tilit tai directin kautta. Sieltä näkee vähän useammin kuulumisiani.

Mikä paljon antaa, paljon myös vaatii

Tää alko kun mä oli vasta 14
Ja ilman sua mun elämä ois jotain ihan toista
Sä oot tehny musta sen mitä oon nyt
Sain sult parhaat hetket,
mutta myös ne vaikeimmat
Naurut, itkut ja aamuun venyvät illat
Oonko mä sua ikin kunnolla kiittänyt?

Mitä on nuoruus?
Ja mihin jäivät, ne pitkät, laiskat, huolettomat kesäpäivät
Mun pitää lähtee, ennen kun mikään ei tunnu enää miltään.
Näen sut. Mulla on kylmä, mutta samalla turvallinen olo. Näen sut aina uudelleen ja uudelleen. 7 vuotta takana, edelleen seistään samassa pisteessä. Edelleen houkuttelet mua mukaan. Edelleen sanot ne samat lauseet jotka saa mut aivan jäähän. Edelleen mietitään kumpi on järkevämpi; elämä laihana ja kauniina, vai työkykyisenä ja lihavana. Tiedän ettet sää jätä mua yksin, tiedän että suhun voi luottaa. Vaakakupin toisella puolella on silti monta liian tärkeää ihmistä.


Tuntuu niin pahalta miettiä. Miettiä sitä kun sairastuin. Olin 14-vuotias nuori nainen, jolla pitäisi olla elämä edessä. Paljon kavereita, koulu ja harrastukset. Mitä minulla oli? -anoreksia, syömisen miettiminen ja liikunta. Kaverit pysty laskemaan yhden käden sormilla koska en uskaltanut ketään päästää lähelle, ettei mun suloinen pieni sairaus selviäisi. Halusin olla vain laiha ja suosittu, laiha ja kaunis.

On menty 7 vuotta eteenpäin, ikää tällä hetkellä 21 ja edelleen samassa ympyrässä. Paljon enemmän faktatietoa on päässä, laihuus ei tee onnelliseksi. Eikä sinua suosituksi. Neuvon muita, saan muut onnistumaan ja iloitsemaan. Mutta minä itse, minä itse en osaa käyttää yhtään sitä tietoa hyväksi. Olen kuin se sama pieni tyttö kun jään yksin. Se on hukassa ja tietämätön. Ainoa mitä sillä on on tarttua anoreksiaa kädestä ja antaa sen viedä. Monet kaverini ovat sairastuneet myöhemmin ja ovat nykyään terveitä. Ne edistyvät elämässä, minä junnaan paikoillani sairaan pääni kanssa.

Ajatus tästä sattuu. Ajatus siitä etten parane koskaan saa aikaan lopullisia ajatuksia ja jopa päätöksiä. Haluan vain kuolla jos mun ei ole edes tarkoitus parantua.

Keinu

Hän kokee huiput ja kuilut kun keinu.
Ahdistaa. Joka päivä mua ahdistaa enemmän tai vähemmän. Nyt enemmän.

Haluaisin jäädä hetkeksi pois töistä, edes muutaman päivän. En kehtaa pyytää, en kehtaa olla luuseri. Mun on pakko suoriutua, suoriutua niinkun kaikki muutkin, en saa olla erilainen.

Olen päästänyt taas yhden ihmisen liian lähelle, nimittäin työkaverini. Aluksi hän oli minun tukipilari, henkinen tukipilari töissä jolle sai mennä puhumaan jos joku vaivasi mieltä. Hän ymmärsi jos ahdisti niin paljon ettei happi kulje. Tein virheen, päästin sen ihmisen liian lähelle ja nyt minua ahdistaa. Ahdistaa aivan liikaa olla samassa tilassa, jutella niitä näitä kun ei oltaisi ikinä edes tunnettu. Ahdistaa katse joka minua katsoo, ahdistaa ääni joka minulle puhuu. Haluan pois, en tiedä millä saan tämän ahdistuksen pois. Haluan vain vaihtaa työpaikkaa.


Vaaleita hahmoja, sanoja joita en ymmärrä. Kävin työterveyden kautta psykiatrilla. Psykiatri määräsi abilifyn uudelleen aloitettavaksi, sanoin etten uskalla. Lääkäri kirjoitti 5mg aloitusannokseksi. Heilun ilmassa mutta en saa mistään kiinni vaikka yritän. Tunne että minua vainotaan on palannut, luulen myös että monet asiat ovat tarkoitettuja juuri minulle. Yleisesti kerrottavat asiat töissä, tuntuu kun siinä kerrottaisiin minusta. Kaikki ei pidä paikkansa mutta luulen että joku on juorunnut tai valehdellut minusta. Laulujen sanat ja radion äänet, nekin ovat minusta.

Työterveyspsykiatri lupasi tehdä muutamia testejä. Kyseenalaistin rajatilapersoonallisuushäiriön (f60.31) olevan oikea diagnoosi minulle. En tunnista sitä itsessäni, muutaman asian kyllä mutta en täysin. Ahdistaa, tuosta diagnoosista tulee vaan mieleen entinen hoitotahoni... ja se perkeleen lääkäri.