Ahdistus

Pelkään itseäni,
pelkään itseäni kun muutun aivan muuksi,
kylmäksi, tunteettomaksi, ilkeäksi.

Se en ole minä, se on vain joku minussa.
Se joku ottaa vallan, se joku valtaa kehoni ja ajatukseni,
se joku - se en ole minä.



Ahdistaa henkeä,
jokin painaa rintaa, kuristaa kurkusta.

Sydän pumppaa liian lujaa,
en meinaa pysyä perässä.

Solmussa

Kuka mut rauhottaa,
kun jokin alas painaa.
Itken kotona, en siksi että olisin surullinen. En siksi että joku loukkasi tai satutti minua, enkä siksi että pelottaisi. Itken kotona koska tuntuu etten pysty koskaan elämään normaalisti. Mietin missä vaiheessa valitsin tien jossa on risukkoa ja pensaikkoja, suota ja esteitä. Missä vaiheessa valitsin tien mihin ei voi edes nähdä kun tiellä on niin paljon esteitä? Tuntuu kun tekisin itse itselleni vaikean elämän, samalla sisin huutaa ettei se halua elää näin. Minun mieli tulee tappamaan minut ennemmin tai myöhemmin. Kukaan, ei kukaan voi elää tämän mielen kanssa.

Työpaikkaohjaajani kehui minua, "sinusta huomaa että olet PALJON pirteämpi nykyään..", kotiin tullessa purskahdin itkuun nähdessäni kuinka iloinen karvakaveri minulla on vastassa. Mietin miksi en voi, miksi en salli itselleni ottaa kehuja vastaan. Miksi en voi ajatella että hyvä minä, nyt onnistuin. Miksi alan luokittelemaan ne 999 muuta asiaa jotka on "ei ole mennyt ihan putkeen" (omasta mielestäni)


Kuulen sun äänen,
minne ikinä mä meen
ja mitä ikinä mä teen ne mua vainoo,
rauhas pysty olee en.
Pieniä palasia mietteistä jotka pyörii mielessäni juuri nyt:

- Kukaan ei voi ikinä tykätä sinusta, tai edes sietää.
- Kaikki vihaavat sinua.
- Teet jokaisen asian huonosti, vaikka yrittäisit parhaasi.
- Jos sinua kehutaan, se ei ole totta. Se ihminen joka kehui on mieleltään sekaisin.
- Sinä et saa pysyä paikoillasi, sinun pitää olla koko ajan tekemässä jotain jotta voisit olla onnellinen.
- Jos joku kehuu tekemisiäsi, silloin sinun pitää yrittää seuraavalla kerralla vielä paremmin.
- Älä ole ikinä tyytyväinen saatika onnellinen. Älä hymyile. Et ansaitse sitä.
- Jos et käy treenaamassa kun pitäisi olet lihava, jos et liikut olet laiska. Muista, koko ajan liikettä.
- Jos ihmiset katsoo ja hymyilee, todellisuudessa ne katsoo kuinka ruma olet.
- Jos syöt tai juot jotain väärää, olet lihava ja tulet olemaan sitä koko loppu elämäsi.
- Viimeisimpänä mutta tärkeimpänä, muista että et ikinä tule kelpaamaan, et itselleni etkä muille vaikka tekisit ihmeitä.

= sisälläni räjähtää kohta, en kestä enää.

Matkalla ikuisuuteen

Kulissi sortuu sitä mä pelkään,
jääkö mun vierelle sillo enää ketään.
Juteltiin terapeutin kanssa tänään siitä kun vanhoja syömishäiriöajan ajatuksia on aktivoitunut siihen asti että jotkut on tullut takaisin käytäntöön. Ruoka ei maistu, en halua syödä koska pelkään lihomista. Käytiin läpi vanhoja ajatuksia, ajatusmalleja mitkä on muuttunut vuosien aikana. Pelkään sitä että kontrollini pettää, terapeuttini muistutti kuinka hyvä parantumishalu minulla on. Mitä jos joku päivä se katoaa täysin? Jos en muista enää miksi haluan parantua? Mitä jos se pieni piru istuu joku kaunis aamu vieressäni, vie kysymättä mukaansa. En halua enää takaisin sinne kylmään.

Pelkään samanlaista notkahdusta kun viime vuonna. Pelkään niitä harhoja, unettomia öitä. Teriä, itsetuhoisia ja aggressiivisia ajatuksia. Sitä vihaa itseäni ja elämääni kohtaan, sitä tunnetta kun ei edes Portugalilainen saa minua jäämään. Pelkään sitä Portugalilaisen katsetta, samaa aikaa päässäni jyllää sirkus jossa tapetaan muita - ainoa joka pysyy siitä sirkuksesta hengissä olen minä.


Asuntoni vierestä menee junarata, monta junaa päivässä. Viikko sitten muutama kilometri asunnoltani joku teki itsemurhan. Joku hyppäsi sillalta alas, halusi päättää oman elämänsä - ja onnistui siinä. Mietin koko päivän että miksi, miksi hän halusi oikeasti tehdä sen. Hakiko hän apua? Oliko se vahinko tai kännipäähänpisto? En sulata sitä että jotkut lähtee liian aikaisin. Kuten sanotaan "taivas on tehty parhaille" - se selittää samalla sen miksi olen edelleen täällä. Olen paha ihminen jonka täytyy kärsiä.

Tämä hetki

19. joulukuuta 2017
Olen ällistynyt. Miksi? Miten juuri minä ja blogini? Miten on mahdollista, että blogini vetää lukijoita päivä toisen jälkeen vaikka olen elänyt hiljaiseloa, uusiakin lukijoita on tarttunut liuta lisää. Tämä tekee minut iloiseksi, se tekee minulle olon että ehkä blogistani on apua, tarinoistani on apua jollekkin. Joku ehkä lukee säälistä, toinen samaistuu, kolmannella tulee ehkä surullinen olo eikä neljäs pysty edes lukemaan.

Minun syksyni on mennyt päällisin puolin hyvin, olen käynyt töissä, muuttanut, treenannut kovasti kohti uusia tavotteita, nähnyt kavereita... Kaikkea mitä minun oletetan tekevän. Sisällä on kuitenkin ollut onneton pieni tyttö joka ei ole saanut ulospääsyä. Alkusyksystä lopetin julkisen puoletn mt käynnit, tai ne oli tauolla. Sitten tuli muutto, tuli ero, ramppailua työterveyden psykiatrin luona ja psykoterapeutin luona. Asun nyt yksin, Portugalilaisen ja Komeetan kanssa uudessa asunnossa lähempänä työpaikkaa.


Pari-kolme viikkoa sitten oli verkostopalaveri jossa oli paikalla julkiselta puolelta hoitava lääkäri ja hoitaja sekä työterveydestä psykiatri. Päädyttiin jatkaa hoitoa minun ainoalla ehdollani; tutkimukset epävakaasta tehdään uudelleen. Tiistaina aloitettiin siis hoitajan kanssa SCID I josta jatketaan sitten kakkoseen.

Psykoterapeuttini on mahtava, hän saa joka kerta minulle sellaisen olon että olen jotain, jotakin miksi minun ei kannata heittää kirvestä kaivoon ja katsella junan aikatauluja jotta voisin hypätä sen alle. Terapeuttini saa minulle aina hyvän, itsevarman olon. Sellaisen olon että tajuan ettei minun kannata sairastaa, vaan parantua.