Supersankari

Sä annoit periks kesken tarinan ja kaiken halusit, helpoksi muuttuvan.
Läpi tornadojen vierelläsi kulki kokoajan supersankari.
Kävelen raiteita pitkin musiikit korvilla. Se lopullisuus, se kiehtoo ja rauhoittaa. Se vapaus, tuntuu että lennän. Tuntuu etten paina yhtään mitään, voisin lentää jos vain haluaisin. Puomit sulkeutuu ja junan keula erottuu pikku hiljaa enemmän. Taas yksi mahdollisuus miettiä onko tämä paska kaiken tämän arvoista.

Päässä pyörii että vielä yhdet festarit, sitten voin lähtä. Toissapäivänä en meinannut saada unta, kaikki paska pyöri mielessä. Mistään ei yksinkertaisesti tule yhtään mitään. Toissa yönä mietin että on ihme että olen vielä tässä, henkeä ahdisti, tuntuu etten selviä. Liikkuva kävi, kerroin että katsoin sunnuntain junat. Ne halus käydä täällä vielä sunnuntaina. Tänään kerroin saman omahoitajalle, hoitaja oli hiljaa eikä oikein tiennyt mitä sanoa.


Tänään kun kävin hakemassa lääkkeet joku tuntematon nainen koitti hyökätä kimppuun. Se ei ollut muita kohtaan aggressiivinen. Jälkikäteen sain paniikin, se varmasti näki sen joka asuu minun sisällä. Sen joka haluaa tappaa minut, olen varma ettei se nähnyt minua, vaan sen jota muut ei nää.

Minun kuuluu kuolla. Se sisälläni asuva, sen on pakko kuolla. Huomenna ja lauantaina festarit, viimeiset festarit. Kaksi viikkoa Kroatian reissuun, en halua sinne.

"Pian olisi tulossa Kroatian matka, mistä asiakas hakisi oman koiransa kotiin Suomeen. Ei ole varma haluaako lähteä koska haluaa mieluummin kuolla."
Sunnuntaina vannon Liikkuvalle että pysyn hengissä. Todellisuudessa teen jotain aivan muuta. Minun on pakko. Aivan pakko tappaa se paskiainen minun sisältä, se ei kuole ilman että minä kuolen. Se on osa minua. Se olen minä.

Hullut asuu kallios

Viikonlopun reissu Helsingissä ohi, taas muistutin itseäni siitä ettei minun pitäisi reissata. Uusi kani on kotona, kaikki on hengissä Jee. Perjantai illalla sain kilarit omakannan teksteistä, epävakaana olin taas tappamassa itseäni. Mietin että eikö hoitaja tykkääkkään minusta, kun minusta tuntuu että me kuitenkin tullaan ihan toimeen. Mietin että haluaako se ymmärtää tahalleen minut väärin vai selitänkö oikeasti niin päin vittua asiat. Muuten kai reissu meni ihan hyvin, koko ajan oli pieni ahdistus päällä siitä että haluan kotiin. Nyt olen kotona, onnellisena.... tai sitten en.

Kuulen koko ajan kuinka huono olen, kuinka epäonnistunut olen ihmisenä koska en pysty tappamaan itseäni. "Kun et pysty tappamaan itseäsi, pystytkö tappamaan jonkun muun?" Äänet valtaa mun pään. Ne haluaa että tapan jonkun, olisin silloin parempi, niin ne väittää. Ne viimeisetkin riippeet elämänhalusta valuu sormien läpi. Onko minun tarkoitus todella olla täällä tappamassa toisia ja näännyttää itseni nälkään? Ana pitää kiinni niin lujaa, etten pääse irti.


Tänään hoitajalla tuntuu että taju lähtee, pidätin vain itkua ja koitin olla tajuissani. Hoitaja kyseli kysymyksiä, vastasin mutten puhunut paljoakaan muuta. "En tiedä mitä mieltä oot kun et puhu" Kerroin siitä, että kaikki keskittyminen menee siihen että pysyn siinä penkillä ja näytän suht normaalilta. Vaikka tiedän että voisin itkeä ja antaa sen kaiken paskan vain tulla, silti käyttäydyn kun mikäkin haavoittunut hiiri.

Ana puhuu mutta minä en vastaa. Kello on kohta kuusi, olen syönyt yhden banaanin. Tuntuu että sekin on liikaa. Tuntuu että kaikki katsoo että mikä helvetin ryhävalas tuo luulee olevansa.

Kulta pieni

Mä en saa nukuttuu, en oo syönyt viikkoihin.
Mulla on kaikki upeesti, tietenkin.
Kävin hakemassa apteekista nutridrinkkejä, "ei minun tarvitse syödä" "yhdessä on ihan liikaa kaloreita" oli päällimmäiset ajatukset apteekin hyllyjen välissä. Koitin vain miettiä sitä, että sovin itseni kanssa että ostan etten kuihtuisi täysin. Pelonsekaisin tuntein vein nutridrinkkejä kassalle ja maksoin ne. Kalorit vaan vilisee silmissä, en voi syödä ellen tiedä paljonko kaloreita joku sisältää. Tuntuu ahdistavalta edes miettiä ruokaa tai sitä, että jotain oisi päivässä syötävä. "Ei minun tarvitse syödä, en ole ihminen" tai niin ainakin Ana väittää minulle. Analle yksikin kalori on liikaa.


Kirjoitin tänään tekstin jonka haluan että joku lukee kirkossa kun minua ei ole. Tekstin missä selitän miksi tein niinkun tein. Haluaisin että muut edes koittaisi ymmärtää. Mietin vain kuolemaa, ja sitä hetkeä kun saan itseltäni hengen pois. Sitä helpotusta. Muut koittaa sanoa, että mieti mitä tapahtuu kun kuolen. Pakko vain todeta itsekkäästi, etten ole sitä katsomassa. Ainoa mikä saa minut itkemään on Portugalilainen.

Kulta pieni jos olisit jaksanut odottaa
niin olisit nähnyt sen miten valo voittaa, lopulta pimeyden.

When I'm gone

I killed someone, you see.
I killed the girl, who used to be me
Ana istuu minun sängyllä. Sillä on veitsi kädessä. "Tapa itsesi vitun huora" se sanoo. Pyydän Analta veistä, pyydän mutta ei se anna. Ei se anna vaikka kuinka pyydän. Kävelen parvekkeelle ja tulen takaisin. Analla on edelleen se kylmä katse naamallaan. "Tapa itsesi" se toistaa. "Annatko veitsen minulle jos tapan itseni?". Ana antaa veitsen ja viiltelen, viiltelen niin syvältä kun pystyn. "Tiesin ettei sinusta ole siihen, sinä paskainen. Et osaa mitään" se sanoo, niin se väittää. Ja lähtee. Jään yksin itkemään veitsi kädessä, ja jalka veressä.


Kaksi viikkoa, kaksi pitkää viikkoa ja lähden. Kaksi viikkoa niin tapan itseni, pakko on vielä jaksaa ensi viikon festarit. Haluan tehdä sen mitä olen luvannut, sitten voin lähteä. Eikä kukaan estä minua.

En jaksa elää elämämää missä joudun päivittäin kuuntelemaan kuinka paska olen, miten minun pitäisi tappaa itseni ja kuinka voisin sen tehdä. Anan ei pitänyt ikinä päästä näin lähelle minua, Ana voitti. Demonit voitti. Minä hävisin.

Aion viettää parhaan viikon veljeni kanssa, aion viettää vielä yhden kokonaisen festarin parhaan kaverini kanssa. Haluan nauttia ja pitää hauskaa. Sitten minun on hyvä lähtä, onnellisena. Tyytyväisenä.

And when I'm gone, just carry on, don't mourn,
rejoice every time you hear the sound of my voice.
Just know that I'm looking down on you smiling
and I didn't feel a thing, so baby don't feel no pain.