Huomenna olin aina leijona

"Mietin että ehkä meidän pitäisi harventaa käyntejä..."

"mutta sillon romahtaisin ihan täysin.."

"sitä juuri mietin."
Ja romahdin omahoitajani eteen. Miksi, miksi en vain osaa keskustella, osaa puhua, osaa kertoa omia kuulumisia. Vetäydyn vain suojautujan minätilaani ja olen siellä, piilossa kaikelta, piilossa kaikelta pahalta. Se pieni lapsi, haavoittuvainen ja herkkä piiloutuu kovan kuoren alle, jotka vuodet on kasvattanut hänen ympärilleen. "En halua sitä että täällä hymyilet ja 'voit hyvin' ja kotona rankaiset itseäsi, sen pitäisi olla toisinpäin." Miksi en voi vaan osata, miksi se pieni ja herkkä on kasvattanut sen kuoren. Ainoa jolla omahoitajani saa tietää todellisen vointini on nämä tekstit.

Eilen käytiin läpi omahoitajan kanssa "puolivuotis"-historiaa. Tammikuussa aloitin käynnit hänen luonaan. Kävi liian hyvä tuuri, koska sain niin ihanan hoitajan heti. Liikkuvan piti tänään käydä mutta aamupäivästä tuli soitto ettei tulekkaan. Huomenna on palaveri liikkuvan ja hoitajani kanssa. Pelottaa liikaa että on "pakko pärjätä yksin", eli että lopetetaan liikkuvan kanssa kotikäynnit.


Paino oli noussut eilisestä 500g. Ahdistaa, vitun 500g. Haluan sen pois. Ana väittää jatkuvasti etten ole elossa, en tarvitse ruokaa elääkseni koska minua ei ole. Perhe on rikkinäinen ja kolmihenkinen, koska minua ei ole. Minä puutun, minä olen kuollut. Lääkäri mainitsi taas palaverissa perjantaina kuinka minun pitäisi tulla puoliväliin vastaan. En vain enää tiedä kumpi on parempi; elää näin aina vai parantua. Pystynkö edes parantumaan? voiko minusta tulla edes normaali? En tiedä, mutta en halua olla normaali. Toivon vain, ettei hoitajani luovuta minun kanssa. Haluaisin että hän antaisi aikaa minulle puhua, koska tarvitsen sitä. Jos hoitotaho luovuttaa minun kanssa, minulla ei ole yhtäkään asiaa joka edes yrittää pitää minua pinnalla. Olen suossa, mistä en tiedä mihin suuntaan mennä joten vajoan vain alemmas ja alemmas.

Haluaisin vaihtaa blogin bvanneria ja nimeä. En vain osaa enää. Olen jo tottunut tuohon, joten tuntuu haastavalta vaihtaa. Kaikki näyttää kauhealle tuohon verrattuna. En vain osaa. Vaikka haluaisin.

Alone I break

Ikkunalauta tuntuu kylmältä
mut silti istut siinä kun et halua
mennä ulos kun sä niin pelkäät
että ne kuiskaa, ne toisilleen kuiskaa
ja kuinka väärässä sä oot.

Keskiviikkona kerroin omahoitajalle kieltävistä äänistä, "Älä kuuntele sellaisia ääniä.. Älä kuuntele." Perjantaina hymyilin lääkäripalaverissa ja esitin hyvinvoivaa. "Mulla on kaikki hyvin", samalla hymyilin pirullisesti. Sekä essitalopram että ketipinor vaihdettiin olanzapiiniin. Liikkuvasta kävi eilen kaksi hoitajaa, kerroin palaverista ja siitä, että hymistelin koko palaverin. "Ois tosi tärkeetä että saisit kerrottua oireista sun lääkärille" En tee sitä tahallani, en vain luota lääkäriini, en halua näyttää heikolta koska en luota. En vain osaa tai pysty luottamaan.


Kohta viikko kotona Portugalilaisen kanssa. Muutamana iltana iltalenkki on ollut pyörähdys sisäpihassa. Muuten olen kai ihan onnistunut siinä missä pitänytkin. Pelkään liikaa, tiedän jonkun olevan minun perässä. Pelkään että joku käy kiinni, en vain uskalla. Joka päivä oksentelua, viiltelyä ja pään seinään lyömistä. Minä ansaitsen sen. Ansaitsisin vielä lisää, paljon lisää paskaa.

Minua kielletään kertomasta, kielletään ottamasta lääkkeitä. Kielletään nousemasta sängystä tai lähtemästä ulos, kielletään syömästä. Aina kun rikon kieltoja pelkään rangaistusta. Pelkään Portugalilaisen puolesta. Pelkään liikaa. Ei sen pienen pitäisi olla täällä. En halua että sille tapahtuu mitään. Välillä Portugalilainen tottelee ääniä, välillä se tekee niin kun ne tahtoo, yleensä silloin se paha minusta on siirtynyt siihen.

Välillä Portugalilainen on portin takana piilossa, piilossa minulta. Pelkään että mukiloin sitä, se on pakko viedä silmistä että pystyn jotenkin pidättelemään. Pelkään lähtä ulos koska pelkään hyökkääväni muiden tuntemattomien ihmisten päälle. Se on se paha sisälläni joka tuhoaa minut ja läheiseni, se olisi vaan pakko saada hengiltä.

Mad world

Koko yön kuuntelin ääniä, kun sain unen päästä kiinni niin Portugalilainen herätti minut. Kuulin lapsen itkua, ilkeää naurua ja surinaa. Nukuin maksimissaan tunnin pätkiä ja heräsin. Välillä se paha minun sisältäni siirtyi Portugalilaiseen, luulen että se tietää mistä on kyse. Luulen että se tajuaa, että joku haluaa saada minut hengiltä. Sitä pelottaa. Minua pelottaa, koska tiedän että loppu on lähellä.

Päivät menee kotona, erossa kaikesta. Verhot on kiinni, kukaan ei näe sisälle. Pihalla käyn vain sen verran että käytän Portugalilaisen, silloinkin meinaa iskeä paniikki. Koko ajan on sellainen tunne että joku hyökkää kimppuun. En uskalla enää liikkua ulkona, en edes Portugalilaisen kanssa. En pidä ihmisiin yhteyttä, en luota kehenkään enää. Tuntuu kun kaikki haluaisi vaan pahaa, kaikki on kätyreitä. Tiedot menee eteenpäin ja minä en ole turvassa.


Huomenna olisi hoitajalle aika, ahdistaa koska en halua jutella mistään. Haluan vain lopettaa hoidot ja pärjätä itse, olen aina pärjännyt yksin joten miksi en pärjäisi tulevaisuudessa. Äiti kyselee joka päivä miten pärjään Portugalilaisen kanssa, sanon vain että hyvin. Vastaan kaikille että voin hyvin, haluan vain olla yksin ja kuolla pois. Perjantaina on lääkärin kanssa palaveri, ainakin lääkkeet menee uusiksi. Haluaisin vain sanoa etten tarvitse lääkkeitä enkä halua hoitoa. Itse asiassa olen sanonut sen jo, en vain ole muuttanut mielipidettäni asian suhteen.

Kauanko minun pitää vielä kestää? Miksen vain saa luovuttaa?

The crazy ones

Eilen illalla kun pääsin junaan, istuin sängyllä ja katsoin seinää. Kyyneleet alkoi virumaan pitkin kasvoja, minä en tehnyt mitään. Istuin vain. Katsoin Portugalilaista ja itkin vielä lisää. Mietin kuinka pärjään, kuinka pystyn antamaan Portugalilaiselle turvallisen ja aktiivisen kodin, edes jotenkin aktiivisen kun keväällä itkin sitä, etten saa koiralle edes ruokaa annettua. Minun on vain pakko.

Tänään aamulla pääsin kotiin. Täällä ei ole enää niin hiljaista, on koko ajan joku joka seuraa. Tänään olen jaksanut käydä pihalla nelijalan kanssa, day 1 selvitetty.. melkein. Äänet ei ole häirinnyt, en siltikään osaa olla iloinen. En ole iloinen. Liikkuva kävi, pidin pienen hetken naamaria naamassa, kunnes sain taas purkaa sen pois. Liikkuva tulee huomenna uudelleen.



Minulle oli tullut postitse saapumisilmoitus. En tiedä mitä siellä on, enkä uskalla sitä pakettia hakea. Pelkään että olen tilannut jonkun esineen että tuntisin oloni turvalliseksi, en vain muista että olen tilannut. Pelkään myös että siellä on kirje siltä kuka haluaa minut hengiltä, tai jotain vaarallista.

Hoitaja liikkuvasta kysyi onko minulla edelleen samat ajatukset mitkä oli ennen reissua. Vastasin että on, en ole päässyt niistä yli. Sanoin että Portugalilainen hidastaa, kerroin myös että äiti tulee heti Suomeen kun sanon sille etten pärjää. Puhuttiin hoitajien kanssa syksyn ravitsemuskuntoutuksesta. Toinen hoitajista totesi että sehän olisi hyvä juttu. Sanoin etten halua sinne. Sanoin etten halua parantua. Ei minulla ole mitään mistä parantua. Tämä olen vain minä ja minä olen tällainen, minä olen erilainen.