One last time

Rankaisevan vanhemman tyypilliset tunteet; julmuus, kriittisyys, armottomuus, säälimättömyys, kovuus, rankaisevaisuus ja rajoittaminen.
Eilen puhuttiin omahoitajan kanssa minätiloista ja varsinkin rankaisevasta vanhemmasta. Yhtäkkiä omahoitaja tokaisee "Tämä kuulostaa ihan Analta." Menen ihan hiljaiseksi. Kyllähän se kuulostaa, Ana on armoton, se ei kaipaa selittelyjä vaan haluaa todellisia tekoja, juuri niin kuin on käsketty.

Eilen illalla itkin sängyssä, vain itkin. Portugalilainen tuli viereeni, pian ilmestyi myös Ana. Anan ilmestymisen jälkeen viiltelin, hakkasin päätä seinään ja huusin etten pysty enää tähän.


Ahdistaa. Huomenna lähden viikonlopuks reissuun kaverin luokse, Portugalilainen lähtee mukaan. Tämä päivä on mennyt kaloreita laskiessa, oksentaessa ja vaa'aalla ramppaamisessa. En halua pilata reissua syömispelleilyllä, en vain halua ahdistua ruuasta juuri silloin kun pitäisi olla hauskaa. En vain halua.

En tunnista sun kasvoja

Eilen iltalenkillä Portugalilainen katsoi pellolle, siellä istui tyttö joka on seurannut elämääni sivusta jo jonkin aikaa. Joskus se itkee, joskus nauraa. Pääasia ettei sitä jää tuijottaan, muuten se käy kiinni. Eilen lenkillä tuntui että ihmiset ajaa ohi ja toteaa miksei tuo läski juokse, tuntuu kun ihmiset tietäisi kuka olen ja mistä tulen, tuntuu kun olisin avoin kirja jota kuka vaan voi lukea.

Portugalilainen oli sunnuntain ja maanantain välisen yön poissa. Maanantaina illalla se pieni tuli takaisin kotiin. Muutama päivä jos me pärjättäisiin niin lähdetään viikonlopuksi Poreen luokse.

Ruoka ahdistaa, päivä päivältä enemmän. Vaa'an luku heittelee, salilla vaaka näyttää vähemmän kun kotona. Syön lähinnä sosekeittoja tai smoothieita. Moni suosittelee käymään ravitsemusterpeutilla, tänään taas tuntuu ettei minulla ole ongelmaa. Koska en tarvitse ruokaa, en ansaitse syödä.




Mä avaan ikkunan
ja hengitän,
enkä mä pelkää.

Nykyään voin pitää verhoja auki ilman että pelkään että joku hyökkää parvekkeen (joka on lasitettu) kautta kämppääni. Edelleenkään en pääse kotoa muuta kuin pakollisille, lähinnä Portugalilaisen kanssa ulos. Tuntuu kun joku olisi huonosti. En tiedä mikä enkä osaa eritellä, mutta kehossa on sellainen tunne että jokin on huonosti.

Syömishäiriöpelle

Syömishäiriöpelle, se olen vain minä. Välillä tuntuu ettei minulla ole ongelmaa. Lasken kaloreita ja ramppaan vaa'aalla vähän väliä, oksennan ruokia, ahmin ja oksennan, jätän ruokia välistä ja elän miinuskaloreilla. Treenaan, tai joku toinen treenaa puolestani, välillä salilla olen minä, välillä syömishäiriö.

Mutta, olen normaalipainoinen (lue: lihava, läski, valas, liian iso)

Sana normaalipainoinen saa minut sekasin, sekaisin vihasta. Minullahan ei voi olla syömishäiriötä koska olen normaalipainoinen. Siksi olen vain syömishäiriöpelle, kaikki on vain yhtä pelleilyä. Samalla silti tiedän etten voi enää lopettaa, en pysty enkä osaa. Tämä on osa elämää, tämä on vain osa minua.


Lääkäri kehui kirjoituksiani keskiviikkona. Sen ilme oli juuri sellainen kun se tietäisi jotain mitä ei halua mainita. Aivan kun se tietäisi tästä blogista. Itseasiassa olen aika varma että se tietää. Huomenna taas omahoitaja tapaaminen. Osastojakson jälkeen en ole taas halunnut mitään apua, haluaisin vain lopettaa kaiken.

Portugalilainen lähti taas hoitoon, ei tästä tule yhtään mitään. Onneksi se pieni tulee huomenna jo takaisin. Heti kun se ei ole täällä muistuttamassa olemassaolostaan mietin liikaa kaiken lopettamista, mietin miten saisin hengen itseltäni. Mutta en voi, koska Portugalilainen.

It hurts

Valehtelen kaikille etten ole kotona, en ole koska minulla on kiire. Todellisuudessa istun kotona, yksin. Syömishäiriö tiukentaa otetta, pelkään syömistä, pelkään sitä että joudun syömään jos lähden pois kotoa. Sama vanha kupla, tuttua ja turvallista. Osaston aikana laihduin kolme kiloa, ei se ole mahdollista, ei se vain voi olla.

Portugalilainen tuli eilen kotiin. Pieni oli niin innoissaan nähdessään minut. Edes joku haluaa nähdä, tai on iloinen kun nähdään. Eilen lääkäri poikkesi hoitajakäynnillä, ketipinor vaihdettiin mirtazapiiniin joka ei ainakaan viime yönä nukuttanut sen kummoisemmin.


Valehtelen kaikille että voin hyvin, en uskalla sanoa etten voi. Portugalilaisen pystyn hoitamaan, jotenkin. Puput pysyy hengissä, itsestäni en tiedä. Annan ymmärtää että kaikki on hyvin, todellisuudessa en pääse kauppaan, en uskalla käyttää Portugalialista kun silloin kun ihmiset on töissä/nukkumassa. Päivällä käydään vain pissalla ja painitaan vähän sisäpihalla. Ruoka menee vaihtelevasti sisään. Itsemurha-ajatuksia, ääniä. Jätän lääkkeitä syömättä koska minua käsketään, kukaan ei tiedä sitä. Kameroita käytävällä ja Koivussa. Kaikki ne on yhden hymyn ja kahden sanan takana, "voin hyvin". Veitsi ja lääkepurkit kutsuu minua. Äänet kehottaa tekemään sen, pahimpana isän ääni.

Huudan ääniä vastaan, ei se niitä vaimenna, ei ne kuuntele. Hoitajalle yritän vähän purkaa muuriani, heti jos tilassa on joku muu pidän kaiken kasassa, ja voin hyvin. Joku minussa ihailee sitä että pärjäisin täysin ilman ruokaa, monta päivää. Joku minussa ihailee luita, kuihdun eikä kukaan tiedä sitä. Kuihdun, eikä ketään kiinnosta. Ei edes minua. Se tekee hyvää.

Portugalilainen on iloinen oma itsensä, tunkee mamman syliin, pusuttelee pupuja. Välillä tuntuu että se yrittää piristää, vaikkakin se saa minut vaan itkemään. Itkemään sitä, etten voi antaa sille niin hyvää kotia kun tuollainen kultakimpale kaipaisi. Kuitenkin yritän parhaani.