Numb

Ahdistaa, ahdistaa niin paljon etten kykene liikkumaan. Makaan sängyssä, mulla on kylmä, en kykene nostamaan peittoa päälleni koska ahdistaa. Ahdistaa se että joudun lähtä hakemaan autoa koska lupasin. Demonit ja Ana huutaa kilpaa mun päässä. Terä houkuttaa. Tahdon kuolla.

Haluaisin syödä mutta en pysty. Ana pitää musta kiinni eikä päästä irti. Se muistuttaa vähän väliä olemassaolostaan enkä pääse sitä minnekkään karkuun. Ana on osa minua, vai olenko minä osa sitä? Mun on vaikea edes puhua Anasta, se on aina läsnä. Huutaa mun korvaan kun koitan vaientaa sen ääntä, kun teen jotain mitä se on kieltänyt.

Hajotin teriä, enkä edes tiedä miksi. En ole varma olinko se minä vai halusiko joku että teen niin. En ole myöskään varma katoinko vaan vierestä ja joku muu teki sen puolestani. Olen hukannut itseni, kuka edes olen ja mitä haluan? En tiedä.

Todellisuudentaju heikkenee päivä päivältä lisää. Olen omassa maailmassani, omien demonieni kanssa. Teen juuri kun mua käsketään tekemään. Olen orja eikä minulla ole arvoa tai mielipiteitä. Jos hymyilen niin joku ottaa olkapäästä kiinni, katsoo minua pitkään kunnes muistan että se on kiellettyä.

Huomenna on viimeinen työpäivä, sen jälkeen jään sairaslomalle. Puhuttiin tästä pitkään hoitajani kanssa ja tajusin, että mun on pakko höllätä töiden kanssa. En haluaisi myöntää etten pärjää, olen aina pärjännyt. Miksi en nyt pärjäisi?

Tuntuu ettei kukaan välitä. Muut menevät omia menojaan, junnaan kotona demonieni kanssa, arvottomana ja yksinäisenä. Miksi kukaan välittäisi ihmisestä joka on vain riesana muille. Joka päivä mulla tekee mieli vetää napit ja lähtä raiteille, joka ikinen päivä. Hoitaja epäilee mulla epävakaata persoonallisuushäiriötä johon äiti totesi "toivottavasti sinulla ei tuommoista ole!" tiedän, olen paska jos on.

Saanko jo tappaa itseni?