Istun hiljaa kotona, katson tyhjää ruutua eikä mun päässä liiku mitään. Haluan silti kirjoittaa, en vain tiedä mistä aloittaisin.
Eilinen ilta oli jotain mistä minulla ei ole täysiä muistikuvia ja osa muistikuvista on todella sekavat. Viiltelin, kahdesti. Halusin vain viiltää lisää ja lisää, koitin hillitä itseäni etten olisi aivan verillä. Jossakin vaiheessa kuitenkin melatoniinin ansiosta nukahdin. Ennen nukahtamista muistan hokeneeni itselleni että haluan osastolle, haluan osastolle. Tuloksena alla oleva kuva, kuva on siis minun pohkeestani.
Tänään terapiassa olin aivan lukossa. Ollaan sovittu hoitajani kanssa että pistän viestiä jos viiltelen ja tänään aamulla rustasin viestiä jossa kerroin viiltelystä. "Sää pistit sitä viestiä että olit viillellyt", tuon lauseen jälkeen koko kroppa aivoja myöten jääty. Eilinen palasi mieleen sumuisena ja sekavana. En saanut kunnolla otetta muistikuvista ja selitykseni oli todella sekavaa.
Tänään terapiassa olin aivan lukossa. Ollaan sovittu hoitajani kanssa että pistän viestiä jos viiltelen ja tänään aamulla rustasin viestiä jossa kerroin viiltelystä. "Sää pistit sitä viestiä että olit viillellyt", tuon lauseen jälkeen koko kroppa aivoja myöten jääty. Eilinen palasi mieleen sumuisena ja sekavana. En saanut kunnolla otetta muistikuvista ja selitykseni oli todella sekavaa.
Olin jopa kirjoittanut päiväkirjamaiseen tapaan ylös ajatuksia viime päiviltä. Siltä varalta etten saisi suuta auki. En antanut koko lappua hoitajalle, enkä saanut kerrottua mitään esimerkiksi hallusinaatioista. "Se jokin käskee vain olla syömättä" "mikä on se jokin?"
Todellisuudessa haluan osastolle, en vain uskalla sitä sanoa. Pelkään olla kotona, pelkään pelkään ja pelkään. Pelkään hallusinaatioita, pelkään että joku tunkeutuu kotiini, pelkään että ne tappaa minut. Pelkään ihan liikaa. Laitan vain verhot ja valot kiinni, käperryn peittooni ja tärisen. Koska pelkään. Mutta en uskalla kertoa sitä kellekkään.
Hoitajani tietää että haluaisin vetää pillerit naamaan ja lähteä odottamaan seuraavaa junaa. Ainakin luulen niin. En vain uskalla sanoa mitään. En uskalla sanoa että mietin itsemurhaa päivittäin, haluaisin päivittäin vetää pillerit naamaan ja lähtä radalle odottelemaan. Mikä minua sitten vielä pidättelee täällä? En tiedä. En ehkä ole tarpeeksi vahva tekemään sitä. Heikkoheikkoheikkoheikko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti