Everything went to hell

Kohtauksia, viiltelyä, päivystystä. Kaikkea sitä paskaa tämä viikko on pitänyt sisällään. Toinen kerta päivystykseen viiltelyn takia, koska en vain osaa pysyä terästä erossa. Selitin keskiviikkona hoitajalle kuinka en voi ajatella kun terää, mun kädet tärisi. Halusin vain tarttua siihen, halusin vain tuntea sen kivun. Viiltää vielä vähän syvemmälle, aina vaan syvemmälle. Siksi koska vihaan itseäni. Tiistaina hoitaja sanoi päivystyksessä ettei olisi tarvinnut olla enää paljon syvempi niin olisi ollut isompia ongelmia.

"Meillä tulee nyt vähän pidempi tauko.." "sua hirvittää?" 6 päivää ja olen paniikissa. Tiistaina itkin päivystyksen psyk. sairaanhoitajalle kuinka pelkään jokaista kohtausta. Maanantaina kun sain kohtauksen itkin että tämä on viimeinen, en kestä enää yhtäkään kohtausta. Kädet tärisi, itkin, en saanut happea. Löin nyrkkiä ja päätä seinään, sätkin. Mikään ei auta. Ei edes terä.


Keskiviikkona olin hyppäämässä junan alle. Koko viikon ollut liian lopullinen fiilis kaiken suhteen. Millään ei ole enää mitään väliä enkä jaksa edes pitää ystävistäkään kiinni, ei ole väliä vaikka menetän kaiken koska olen lähdössä täältä. Itkin, viiltelin. Tiesin kaiken loppuvan. En vain kuulu tänne. A tuli hakemaan minut sen luokse yöksi kun kerroin fiiliksistä.

Edelleen kaikki tuntuu lopulliselta. Liian lopulliselta. Itken koska haluaisin jaksaa, haluaisin olla onnellinen. En vain jaksa, en jaksa enää roikkua mukana ja esittää että kaikki on hyvin samalla kun kaikki menee päin helvettiä.