Päivystyshelvetti

Näitä arpia, kuin kuita avaruudelta ei pysty piilottaa,
ne pimeessä hohtaa, kuin supernova.

Sunnuntaina pääsin jouduin osastolta kotiin, samana iltana löysin itseni päivystyksestä. Rikoin tupakkipaikalla lasipurkin ja viilsin ranteet sillä auki jonka jälkeen hoitaja kysyi "kenen takia sää noin teet?". sinä iltana niiden hoitajien käytös oli ihan aliarvoista. "Sää keksit tuon kaiken".. Pääsin päivystyksestä yhdeksältä aamusta. Samana iltana ambulanssilla päivystykseen, viilsin ja halusin tappaa itseni, en jaksa enää. Päivystyksestä lähete psykiatrian polille johon menin osastoarvioon. Psykiatrian polilla oli päivystämässä mun hoitava psykiatri joka sanoi etten pääse osastolle mutta yöksi saan jäädä.

Sain yöksi 100mg ketiä. Menin nukkumaan huoneeseen jossa nukkui kaksi muuta naista. Mua pelotti, tärisin ja itkin. Ahdisti. Pelkäsin että kun käännän selän ja suljen silmät niin joku hyökkää, joku paha. Tiesin sen piileksivän jomman kumman naisen sisällä ja pelkäsin että se hyökkää. Pelkäsin että se tappaa. En uskaltanu pistää silmiä kiinni ja alkaa nukkumaan.


Pakko pärjätä kotona. Tuntuu etten pärjää, en uskalla nukkua täällä. Päivystyksessä psykiatrinen sairaanhoitaja sanoi että kuulostaa että minun avohoitaja on tärkeä. Purskahdin itkuun enkä saanut mitään sanottua. Seuraava avoaika on torstaina johon tänään päivystävä lääkäri totesi että sehän on ihan pian, selitin etten näe mitään torstaita, se ei ikinä tule. Mua ahdistaa, masennus pukkaa päälle ja haluan vain kuolla.

Mun ajatukseni jos joku kuulis, 
kuoren alla jotain muuta kun luulis

mut mä hymyilen kauniisti ja saan kaiken anteeksi.