the simplest thing is I loved her and I miss her,
she saved my life and she knew it before I did."
Toissapäivänä Pikkumusta olisi täyttänyt 7v!
Voi minun pikkunen. Elin pitkään Pikkumustan takia, en voinut tappaa itseäni ja jättää sitä pientä yksin joka oli täysin minun vastuullani. En vain ymmärrä miksi parhaat viedään aina ensin. Miksi viedään ne ensin jotka haluaa elää ja jotka on täynnä elämää?!
Eilen oli palaveri lääkärin ja hoitajan kanssa. Saikkua sain elokuun loppuun asti, sitten kokeillaan työelämää kerran-pari viikossa. Ahdistaa jo nyt. Lääkkeet tulee pikku hiljaa takaisin hoitajalta mulle kotiin. Itsetuhoinen minä hyppii onnesta ja järkiminää ahdistaa ajatuskin. Eilen palaverissa selvästi istui itsetuhoinen versio minusta. Sanoin koko ajan että "voin ottaa ne lääkkeet kotiin", mielessä pyöri vain että "saisinpa, saisinpa.." hyvä etten siltä seisomalta lähtenyt niitä kaapista hakemaan. Lääkemäärä taas isoni, josta itsetuhoinen minä on aivan liian mielissään.
Ruuat on muutamana päivänä ollut aika nopeasti ulkona. En vain pysty pitämään sisällä, en vain pysty. Tiedän, olen epäonnistuja. Seuraava aika hoitajalle on keskiviikkona, tuntuu ettei ikinä tule mitään keskiviikkoa. Ikinä ei tule olemaan mitään aikaa hoitajalle. Ahdistaa.
Pitäisi lähteä apteekkiin, haluaisin nostaa kaikki lääkkeet kerralla ja vetää ne myös kerralla. Ehkä haen kuitenkin yhden paketin kutakin lääkettä. Olen niin hukassa, mun on hankala hengittää..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti