Kaksi puuta

Life goes on, or so I've heard
still, here we are and I'm sliding into hell.

Lauantai meni Provinssissa. Yritin pitää hauskaa, pidinkin. Silti tämä paska pitää musta kiinni, masennus muistuttaa olemassaolostaan enkä pääse siitä irti. Hymyilin, tanssin, nauroin. Kaiken sen naamarin takana on pieni tyttö joka itkee, itkee tuskaa, itkee koska se kärsii. I sanoi Provinssissa että meidän täytyy ottaa tavaksi kerran kesässä joku yhteinen festari ulkopaikkakunnalla, viime kesänä Sweden Rock Festival, nyt Provinssi. Olin samaa mieltä, mutta samalla näin kun I ensi kesänä miettii, mille festareille oltaisiin menty jos vielä olisin olemassa.

Muistan kun Sinilintu kuusi vuotta sitten linkitti Juha Tapion Kaksi puuta-biisin minulle ensimmäisen kerran. Siitä tuli meidän biisi, sen jälkeen aina kun olen kuullut tuon biisin olen miettinyt Sinilintua. Itkenyt ja nauranut. Miettinyt hyviä ja huonoja asioita. "kaksi vanhaa puuta sateen pieksämää, katsoo kevääseen, seisoo erillään ja kestää joka tuulen ja sään....ja jossain alla maan ne kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan" Provinssissa lauantaina itkin ja nauroin kyseisen biisin aikana. Mietin Sinilintua, mietin meitä. Sen kaiken piti olla ikuista, se kaikki oli kestänyt niin kauan, läpi kaiken paskan mitä koettiin. Paras ystävä, sisko. Samalla se kaikki kuitenkin söi minua enemmän kun antoi. Oli pakko katkaista välit. Provinssissa itkin ensimmäistä kertaa päätöstäni. Tästä tulisi tekstiä niin paljon että riittäisi omaksi postaukseksi asti. Kaikesta huolimatta Sinilintu on niin rakas.


Koko viikonlopun olo on ollut järkyttävä. Tänään oli sijaishoitajakäynti. Juteltiin reilu tunti kaikesta, koko keväästä, epävakaasta, masennuksesta ja viikonlopusta. Seuraavat käynnit kyseiselle hoitajalle on elokuun lopussa, kun omahoitaja on taas lomalla. Sanoin että tapan itseni ennen sitä. Samaan aikaan minun pitäisi hakea Portugalilainen Kroatiasta takaisin kotiin vanhempien luota. Minun pitäisi olla siinä kunnossa että voin taas rakkaasta pitää huolen. Sitten en voi enää tappaa itseäni, en vaan voi. Se on pakko tehdä ennen.

Ihmiset pitää taas vähemmän yhteyttä. En kyllä yhtään ihmettele miksi, enhän minäkään jaksa pitää kehenkään yhteyttä. Ajattelen vain ettei kukaan välitä, ei minusta voi kukaan välittää. Kai muutkin ajattelee etten välitä. On helpompi päästää irti kun ihmisiä ei ole ympärillä. Eristäydyn kotiin verhot kiinni, olen yksin. Kukaan ei nää eikä kuule, paitsi Ana ja demonit jotka haluaa minut hengiltä. En pysty olemaan niiltä piilossa, enkä enää edes yritä.

Lisäsin Komeetankin blogin puolelle, pieni pupu jonka hain pari viikkoa sitten. Mamman mussukka, päivien piristys. Komeetta elää vapaana aina kun olen kotona, se hyppää syliin kun istun lattialla ja antaa pusuja kun makaan lattialla.